Auringon makuisia päiviä, S || Kelmit, Lily + pari omaa hahmoa

[Ampiainen]

Moi. Moniosainen, romanttinen, välillä tummasävyinen, mutta kuitenkin huumorinpuoleinen ficci.
Mihin kategoriaan tällanen nyt sitten pitäis tunkee?

Kirjoittaja: Hermy_A
Beta: Microsoft Word
Ikäraja: S //zougati muokkasi ikärajan uusien ikärajojen mukaisiksi
Paritukset/ päähenkilöt: Lily/James, Sirius/ Eve(OC), Remus/ Dawn(OC)
Genre: Drama, romance
Varoitukset: noei

Kiitos.
Ja sanokaa, jos on väärässä kategoriassa, mä oon huono näissä...



Aurinko paistoi taas, se oli viimeinkin kyllästynyt piileskelemään ankeanharmaiden pilvenreunojen takana. Se kultasi nurmikentät ja puiden sadat vaaleanvihreät silmut. Se helmeili järven tyynessä pinnassa ja sai synkän vellovan vesimassan vaikuttamaan hiukan ystävällisemmältä.
Lily istui Rohkelikon oleskeluhuoneen takan edessä, nukkavierulla matolla, kädet polvien ympärillä, sulkakynännysä hampaiden välistä pilkottaen ja katseli leijailevia pölyhiukkasia, jotka hyppelehtivät ikkunoista tulvivassa valokeilassa.
Ulkoa kantautui temmeltävien koululaisten sekava möly ja Lily tunsi epämääräistä kaipuuta heidän seuraansa.
Näin kauniina päivänä sisällä kyhjöttivät lähinnä vain viides -, ja seitsemäsluokkalaiset, sillä lähestyvät kokeet puskivat täyttä höyryä päälle ja opittavaa riitti vielä paljon.
Lily riisti katseensa korkeista ikkunoista ja ryhtyi sen sijaan tapittamaan taikuuden historian tutkielmaansa, joka oli määrä palauttaa seuraavana torstaina ja johon hän ei ollut saanut aikaiseksi oikeastaan vielä sanaakaan.
Tavallisesti hän oli taitava koulussa ja opettajat pitivät hänestä. Hän oli suorittanut seitsemän Upeaa V.I.P:tä, yhden Odotukset Ylittävän ja  yhden Kelvollisen.
Erityisesti taikajuomat olivat hänen erikoisalaansa; Professori Kuhnusarvio suorastaan jumaloi häntä.
Vain taikuuden historia, josta hän oli kirjoittanut Kelvollisen, tuotti hienoisia hankaluuksia. Velhomaailman historia ei suoranaisesti kiehtonut häntä, puhumattakaan professori Binnsistä, taikuuksien historian opettajasta, jonka opetusmetodit eivät oikein saaneet luokkaa kiinnostumaan.
Binns oli pieni, vanha mies, joka kumarine ryhteineen, hinkuvine äänineen ja kurttuisine kasvoineen muistutti lähinnä vanhaa, hapertunutta taulusientä.
Lily huokasi ja haroi pitkiä punaisia hiuksiaan pois kasvoilta. Hän tihrusti otsikkoa, jonka oli jo kirjoittanut.
“ Etelän jättiläissodat 1400-luvulla”
Sitten hän haukotteli mahtavasti, vaikkei kukaan autiossa oleskeluhuoneessa sitä kuullutkaan, upotti sulkakynänsä mustepulloon ja alkoi kirjoittaa.


Ulkona tiluksilla, vanhan pyökkipuun varjossa, löhösi selällään kädet niskan takana, seitsemäntoistavuotias poika, jolla oli pyöreät silmälasit ja musta, todella sotkuinen tukka.
Hänen vieressään makasi toinen poika, joka oli riisunut hiostavan mustan kaapunsa ja otti nyt aurinkoa silmät ummessa, yllään vain tyylikkäästi revityt farkkushortsit ja ohut valkoinen paita, jonka läpi hänen lihaksikas rintakehänsä erottui selvästi. Pojan tummat hiukset valuivat tyylikkäästi hänen toisen silmänsä päältä ja hän onnistui näyttämään hiljaa maatessaankin todella komealta.
Rannan penkereellä istuskeli tyttöjä vieri vieressä ja jokainen heistä heitti silloin tällöin silmäyksen pyökin varjossa lekotteleviin poikiin.
James avasi silmänsä ensin. Hän haukotteli liioitellun makeasti ja pöyhäisi hiuksiaan vasemmalla kädellään vielä hiukan sotkuisemmiksi.
Sitten hän nousi istumaan ja tökkäsi Siriusta lujasti käsivarteen.
“ Auh! Älä viitsi James, mitä nyt taas?” Sirius äyskähti ja kohottautui kyynärpäittensä varaan. “ Olin juuri hankkimassa kunnon rusketusta.”
James virnisti. “ Joopa, joo Anturajalka, epäilen, ettei edes rusketus pelastaisi sinua. Katsos, sellaiset ihmiset, joiden naamataulu on luonnostaankin kuin kyhmin takamus keväällä -”
Sirius tähtäsi iskun Jamesin päähän, mutta tämä kumartui pois alta ja nauroi makeasti.
“ Kerro jo miksi herätit minut, James ole kiltti, sinun huonot heittosi pitkästyttävät minua,” Sirius tokaisi.
“ Ajattelin vain, että mentäisiin hakemaan Kuutamo ja Matohäntä ja tehtäisiin jotain. Sinä ehkä viihdyt kauankin tässä kuorsaamassa, mutta minä kyllästyin jo aikaa sitten.”
Sirius virnisti ilkikurisesti. “ Milloin vain veli, toiminta on toinen nimeni. Vaikka tuskin saamme niitä kahta liikkeelle,” hän lisäsi epäilevästi. “ Siellä ne istuvat fossiloitumassa, nenä kiinni kirjassa.”
“ No mutta onhan opiskelu tärkeää, Sirius”, James huomautti. “ Itse asiassa ajattelinkin, että voisin jossain välissä mennä oleskeluhuoneeseen lukemaan, kokeisiin on enää kuusi viikkoa ja näin kauniina päivänä siellä on rauhallisempaa.”
Sirius kohotti kulmiaan Jamesille. “ Ei opiskelu sinua ennen ole noin sytyttänyt. Kyllä minä tiedän mikä sinua sinne vetää. Vai muka rauhallisempaa. Siellä on Evans. Siksi sinä olet kuin kani, jolla on tulirapuja housuissaan.”
James ei enää jatkanut aiheesta, mutta kun he lähtivät kävelemään nurmikenttää ylös linnaan, Sirius oli kuulevinaan Jamesin mutisevan jotakin sen tapaista kuin: “ Eivät kanit käytä housuja.”

[Ampiainen]

2.
 


Siinä hän istui. Melkein kuin kukka itsekin. Hänen hiuksensa valuivat selkään pienenpienenä tiuhana kiharana, sähköisenä pilvenä. Toisen kätensä hän oli asettanut polvelleen, toinen lepäsi vanhan kirjastonkirjan kellastuneella sivulla, estämässä avoimesta ikkunasta puhaltavaa tuulta kajoamasta lukukokemukseen.
Mustan kaapunsa hihat hän oli käärinyt ylös, ruskettuneissa käsivarsissa erottui kenties muutama pisama
Hän ei vastannut jästimaailman kauneusihanteita, hänen silmänsä olivat hivenen liian suuret ja tummat hiekanvaaleisiin hiuksiin nähden ja ylähuolen kaari ehkä hieman epäsymmetrinen. Hiukset olivat valtavan paksut suhteessa kasvoihin.
Hän oli solminut hiuksiinsa valtavan auringonkukan. Hän kertoi rakastavansa auringonkukkia. Silloin harvoin kun hän edes kertoi mitään itsestään.
Pölyhiukkaset tanssivat täälläkin, tanssivat niin kuin valo, joka leikitteli niiden ympärillä.

“Remus?”
“Hmm.”
“ Onko hyvä kirja?”
“ En osaa sanoa. Opuksena sinänsä erinomainen, saan tästä kaikki tarvittavat tiedot nukkujuomaesitelmää varten. Kokemuksena ehkä vähemmän viihdyttävä. Teksti on monotonista.”
Niin kovin nuoreksi miehenaluksi poika näytti siltä, kuin olisi jo nähnyt elämää. Enemmän kuin muut ikäisensä. Melkein kuin myrskynpieksemä rantakallio.
Rosoinen, mutta sileä.
“ Meneekö vielä kauan?”
 “ Sitä vähemmän, mitä enemmän pidät suusi kiinni.”
Pienempi poika painoi päänsä takaisin kirjaan. Hän oli huonoryhtinen ja nyhveröinen, kaikin tavoin säälittävän oloinen. Hänen koko olemuksensa toi hätkähdyttävästi mieleen rotan tai piisamin.
Kului minuutti, ehkä kaksikin. Remukseksi kutsuttu poika luki keskittyneesti, kohottautui vain silloin tällöin merkitsemään muistiin jonkin määritelmän tai korppikotkan kynsijauheen painon. Pienempi poika ei lukenut todella, hänen pienet silmänsä eivät liikkuneet pergamentilla, hänen katseensa oli lasittunut.
Sitten äänekkäät, kärsimättömät askelet kajahtelivat heidän korviinsa ja siinä samassa hyllyjen välistä syöksähti kaksi poikaa, silmälasipäinen sotkutukka ja huolettoman rento komistus.
“ Kirjat pois tatit !” Sirius huusi ja pamautti yhdellä sulavalla liikkeellä opukset molempien poikien käsistä. James loikkasi pöydän ääreen kuin pantteri, pörrötti ensin omaansa, sitten ystäviensä hiuksia ja lysähti sitten tuijottamaan heitä keskittyneen uteliaasti kuin pöllö.
“ Jaha,” Remus tokaisi ja kääräisi vielä viimeistelemättömän esseensä rullalle.
 “ Mitä nyt tehdään?” kysyi piisamimainen poika. Hänen katseensa sinkoili Jamesista Siriukseen ja hänen kasvoiltaan paistoi ihailu.
“ Chillataan,” James vastasi tyynesti. “ Pysy housuissasi.”
He poistuivat kirjastosta rinnatusten, rupatellen vilkkaasti ja kovaan ääneen, niin kuin heillä oli tapana.
Joku katsoi heidän jälkeensä, kasvoillaan häivä kaipausta, ennen kuin laski katseensa takaisin kirjaan.

[Ampiainen]

 3.

Eve



Jälleen kerran toisaalla, lammen rannalla, hämärämmällä puolella, jossakin auringolta piilossa, istui tyttö.
Häntä olisi voinut kuvailla kuvankauniiksi. Veistokselliset kasvot, korkeat poskipäät ja pitkät tummina lainehtivat hiukset, joilla olematon tuulenviri leikitteli.
Hän istui kuin patsas, selkä suorana ja katse luotuna kaukaisuuteen. Luultavasti hän mietiskeli. Tai ehkä hän odotti. Kulmakarvojen tienoilla oli jotakin odottavaista.
Veden pinta karehti. Ehkä se oli kyllästynyt olemaan tyyni, alituisesti aurinkoa peilaamassa. Vastarannalta kantautui nauru ja puheensorina, enää nelisen viikkoa ja kesä olisi täällä, vaikka sään mielestä se oli täällä jo. Koululaiset nauttivat lämmöstä ja toisistaan.
Tavallisesti tyttö olisi ollut siellä heidän kanssaan.
Mutta ei tänään.
Tuuli innostui taas, se pyyhkäisi lammen yli ja pörrötti hänen hiuksiaan. Aikaa oli riittämiin.
Hän tulisi vielä.
Aivan, hän piti violetista. Sen olisi huomannut jo ensivilkaisulla. Violetti nauha hiuksissa, violetti helminauha, joka pilkotti kaavun kauluksen alta, jopa violetit kynnet.
Niin, hän piti violetista.
Järven pinta sileni, kun tuulikin kyllästyi ja antoi auringolle esiintymisvuoron.
Hän tulisi pian.

[Ampiainen]

Sirius


Taivas kimmelsi helmenkirkkaana, aurinko peilaili kasvojaan järven tyynestä pinnasta.
Se päivä oli kuin olikin kaunein pitkään aikaan.
Tosin, kaikista kauniista päivistä myös kyseisen oli päätyttävä. Kun aurinko kultasi taivaanrannan ja upottautui järven viileäksi käyneeseen syleilyyn, Sirius nousi ylös sohvalta.
Hän tarkisti kuvajaisensa peilistä, joka riippui halkeilleena ja tummuneena oleskeluhuoneen yhdellä seinustalla. Sitten hän avasi ylimmän napin tummasävyisestä kauluspaidasta, joka hänellä oli yllään ja pöyhäisi hiuksiaan tyylikkäämmän näköiseksi pehkoksi. Oleskeluhuone oli kaikkea muuta kuin autio kuuden aikoihin illalla. Takka hehkutti hiillosta ja eri-ikäisten rohkelikkojen pulina sekoittui itseensä ja kiteytyi epämääräiseksi mölyksi. Kukaan ei huomannut, kun Sirius livahti muotokuvareiästä käytävälle.
Käytävät sen sijaan loistivat tyhjyydellään. Siriuksen askelten kaiku vaimentui pitkiin tunkkaisiin mattoihin, jotka kätkivät sisäänsä pölyä vuosien varrelta. Mattojen tamppaaminen olikin ehkä ainoa asia, jonka linnan yli-innokas vahtimestari jätti suosiolla tekemättä. Hän ei kohdannut toisia koululaisia, ei opettajia, ei edes aaveita hiljaisella matkallaan linnan halki. Jopa muotokuvien aiheet olivat vaiti, pysyttelivät aloillaan, melkein kuin…
…odottaisivat jotakin.
Taivaanranta roihusi kuin metsä sen takana olisi leimahtanut liekkeihin. Aurinko nuoleskeli järven raudanharmaita syvyyksiä ja kaikki oli sekopäistä hullunmyllyä niin kuin aina silloin kun päivä liukuu yöksi. Silloin kun aurinko repeää sirpaleiksi ja sammuu sihisten, yhtä kohtalokkaasti kuin maailmanloppu olisi vihdoinkin tullut, maalaten taivaan leiskuvan rovion väriseksi, vain noustakseen aamulla uudelleen täysin leppyneenä, ottamaan paikkansa ihmisten taivaalla, jolta se on aikojen alussa anastanut kuninkuutensa, taivaankappaleista jylhimpänä.
Siriuksella oli hiukan omituinen suhde aurinkoon. Silloin kun muut huokailivat auringonlaskun romanttisuudesta, hänen teki mieli vetäytyä jonnekin hämärään odottamaan värien myrskyn sulamista viileäksi hämäräksi. Hän epäili auringon olevan vähän niin kuin kaksisuuntainen peili.
Tai ei hän oikeastaan arvellut niin. Ilmaisuna “ vähän niin kuin kaksisuuntainen peili” kuulosti yksinkertaisesti syvällisemmältä kuin “ vähän niin kuin roihuava tuulten ja maailmankaikkeuksien kuningas, jossa on kaksi puolta.”
Siriuksella ei oikeastaan ollut hajuakaan siitä, mitä tuo muoti-ilmaus oikeastaan tarkoitti tai missä yhteydessä sitä käytettiin, mutta sitä hän ei sanonut Jamesille.
Sirius tunsi aika usein olevansa runollinen sielu. Tai ehkä väärinymmärretty taiteilija, se kuulosti hienommalta.
Hän oli vihdoinkin ehtinyt järven rantaan. Hämärämmälle puolelle. Vastarannalla vesi kupli kaksisuuntaisen peilin hehkuvassa valossa ja Siriuksen teki häijyä katsoa sitä.
Hetken Sirius luuli, ettei hän ollut tullutkaan. Tai että hän oli kyllästynyt odottamaan ja lähtenyt pois.
Mutta vain hetken.
Sillä siellä hän istui, mutaisella penkereellä, violetissa leningissä ja huljutteli varpaitaan vedessä.
Sirius meni hänen luokseen. Hän riisui kenkänsä ja heitti toisen sukistaan järveen ( oikeastaan vahingossa, mutta hän sai sen näyttämään siltä kuin se olisi ollut harkittua ja tarkoituksellista).
Sirius upotti jalkansa hyytävään veteen ja sulki silmänsä. Hän odotti että aurinko menisi jo nukkumaan. “ Kuinka kauan?” hän kysyi, tuskin kuuluvasti.
“ En tiedä, kuutisen tuntia. Kävin kyllä välillä syömässä. Ja luin muodonmuutoksia.”
He jäivät hiljaisuuteen. Siriuksen teki mieli tarttua häntä kädestä, pitää kiinni, mutta jokin esti häntä.
“ Melkein luulin, ettet tulisikaan.”
“ Mutta et lähtenyt.”
 “ Sirius.” Viimeinkin hän kääntyi katsomaan Siriusta, silmät olivat suuret ja tummat ja niissä välkehti jotakin puoliksi määrittelemätöntä. “ Minä tunnen sinut liian hyvin.”
“ Ehkä,” Sirius yritti säilyttää viileän välinpitämättömän kuorensa, mutta hän melkein tunsi, kuinka siihen ilmestyi säröjä reunoille. Se oli muutenkin muuttunut muodoltaan pehmeämmäksi, melkein kuin sulaksi lasimassaksi ja sitä oli yhä hankalampi pitää koossa.
Typerän auringon syytä kaikki. Se värjäsi hänen poskensa punaisiksi.
“ Minä kumminkin tiesin, että sinä tulisit. Olet tullut aina ennenkin.”
“ Jaa, “ Sirius sanoi.
“ Pidätkö sinä auringonlaskusta?” Evelyn kysyi. Hän risti jalkansa ja nosti katseensa takaisin horisonttiin.
“ Öh - “
“ Minä en. Sen romanttisuus on yliarvostettua. Hämärä on herkempi. Mitä sanot?”
Hänen katseensa kohtasi Siriuksen äkkiarvaamatta, tummat, avaruudelliset silmät, kuin kaksi syvää kuilua, joihin voi silloin tällöin paeta maailmasta, joka on täynnä yliarvostettua aurinkoa.
“ Minä -” Sanat takertuivat hänen kurkkuunsa ja äkkiä hän tiedosti polttelevan kurkkunsa ja hikiset kätensä paljon voimakkaammin kuin äsken. Hän yritti uudestaan.
“ Mitä jos alettaisiin siitä mihin joskus jäätiin?”
“ Mikäs siinä.” Evelyn virnisti. He kietoivat sormensa toistensa lomaan ja jäivät siihen. Katseet porautuneina toisiinsa. Se oli intohimoista, se oli väkevää. Mutta ennen kaikkea se oli pehmeää. Toisen huomioon ottamista.
Sitä saattoi kai kutsua rakkaudeksi, Evelyn ajatteli. Toisaalta Siriusta oli niin vaikea saada puhumaan tunteista.
He olivat käyneet pitkiä keskusteluja.  He olivat uppoutuneet toisiinsa.
Ehkä rakkauskin oli yliarvostettua. Heistä tuntui molemmista, että heidän välillään oli jotakin paljon syvempää.
Aurinko laski vihdoin ja maisema kietoutui hämärään kuin tuoksuvaan peittoon.
Luonto heräsi saalistamaan. Pöllöt huhusivat.
He olivat kahden.

[NeitiMusta]

Tää oli kyllä äärettömän suloinen, ja monella tapaa erilainen.

Sirius oli jotenkin ihan äärettömän suloinen ja runollinen tossa lopussa, vaikka se alussa olikin sellanen rämäpäinen ja kovaääninen oma itsensä. Jotenkin toi vika osa, missä Sirius ja Evelyn oli tuolla laiturilla, jäi jotenkin hämmentään mua. Vaikka Sirius olikin sillain oma itsensä, että sillä oli se sen kuori, niin toisaalta se oli jotenkin hämmentävällä tavalla suloinen.

Ja tykkäsin tosta sun Remus kuvauksesta. Jotenkin se oli ihan erilainen kun mitä mä oon yleensä lukenut. Jotenkin kaikissa yleensä se on sellanen ei tollanen. Ehdottomasti hyvä kohta, että olit tehnyt siitäkin vähän omannäköisen. Tykkäsin kyllä siitä!! Jotenkin kuitenki se, miten se sano Peterille, oli musta outoo. Tai siis koska yleensä oon aina aatellut, että Remus on sellanen kiltti ja ystävällinen kaikille, mutta ymmärrän kyllä, että se varmaan stressaa.

Noh, mutta jatkoa tähän!! Tää on nyt vähän typerä kommentti, mutta mun oli pakko kommentoida tätä nyt, kun mun serkku meni vessaan. Yritin piilotella finiä siltä. Mutta ehdottomasti jatkoa! Haluan, että toi Sirius ja Evelyn kuvio selviää. Ja plussaa kanssa se, että sillä vähän niinku on jo joku, eikä että perinteisellä kaavalla Sirius vaan päättää iskeä jonkun heti koulun alkajaiksi. Me like!!

NeitiMusta.

PS. näin pari tuntia myöhemmin, on pakko tulla lisäämään tänne pari juttua. Ekanakin, toi otsikko oli musta aluks vähän hämäävä, mutta samalla oikein suloinen. Enkä haluu olla mitenkään tungetteleva, mutta jos tarviit apua jossain, betauksessa tai jossain, niin mä voin kyllä auttaa. Taisin tuolla nähdä ehkä pari kirjoitusvirhettä, mutta nyt en enää löydä niitä.

[Ampiainen]

Voi kiitos, viimeinkin kommentoija!


Tosi kiva jos tykkäsit. Yritän kovasti vältellä kirjoitusvirheitä, mutta jokunen sinne saattaa silti tupsahtaa...

Mää kirjoitan kelmeistä ehkä sillä tyylillä kuin itse ne kirjoista käsitin, erilaiset persoonat ja noin.
Ja omia hahmoja on aina kiva ripotella joukkoon.

Kiitos vielä.