Title: Katso aina pintaa syvemmälle
Author: Sierra
Genre: Angst, fluffy
Pairing: Harry/Draco
Rating: K-11
Summary: ’Aika muuttaa ihmistä liian paljon. Ennen niin nauravat kasvot muuttuvat kolkoiksi ja pelottaviksi. Tutut ihmiset muuttuvat aivan erilaisiksi. Toisen jalat eivät enää nousekaan portaita. Ja se ei ole reilua.’
Disclaimer: J.K Rowling omistaa hahmot.
Warnings: Kursivoitu teksti on eri tyylillä kirjoitettu kuin ei-kursivoitu.
A/N: Tämä on kirjoitettu aika surullisessa mielentilassa, ehkä huomaattekin? Tässä teille kuitenkin tällainen one-shot.
*
Katso aina pintaa syvemmälle
Jotkut sanovat järveä kauniiksi. Kimaltelevaksi, viilentäväksi paikaksi. He kaikki ovat niin väärässä. Järvi on kylmä ja tumma, sen vesimassat pyörteilevät vaarallisesti syvyyksissä, varomattomat sielut ovat luottaneet vain sen pintaan. He ovat typeryksiä. Ja silti niin viattomia. Liian viattomia tietääkseen, että kannattaa katsoa aina pintaa syvemmälle. Yhtä varomattomia kuin minä.
*
Tällaiset yöt Tylypahkassa ovat aina olleet vaikeita. Pimeys laskeutuu tiluksille kuin näkymätön verho, se saa soihtujen valot tuntumaan niin kaukaisilta. Pöllöjen huhuilu on vaiennut. Kuuta ei näy, se olisi hyvin voinut vain kadota. Juuri tällaisina öinä en saa ikinä unta. Kylmä usva hohkaa ikkunanpielistä istuessani ikkunasyventeessä. Lepuutan päätäni kylmään kiviseinään, ja annan silmäluomieni sulkeutua kuin itsestään. Näkymättömyysviitta lojuu lattialla, samassa paikassa mihin sen pudotinkin. Mitä väliä, vaikka joku löytäisikin minut? Tosiasiassa kukaan ei voi löytää minua. Tarvehuoneella nyt vain on sellainen merkitys, että sinne ei pääse kukaan muu ellet sitten itse halua.
Tämä taitaa olla seitsemäs kerta, kun istun tässä. Katselen alas ikkunasta, tiedän, että en näe siellä mitään. En ole koskaan nähnyt, enkä luultavasti tule koskaan näkemäänkään. Sumua on liikaa. Mieleeni tulevat ankeuttajat. Massiiviset, mustaan verhoutuneet kauheat olennot, jotka imevät ilon ympäriltään. Ihan kuin niitä muka tarvittaisiin poistamaan ilo elämästä. Kuolema, pettymykset, viha. Kolme asiaa, jotka syövyttävät mieltä, ja raivaavat ilon seasta tietä.
Monet kerrat olen kironnut maailman julmuutta, pienet ilon tunteet haihtuvat hetkessä pois, jäljelle jää vain kylmyys. En pelkää kuolemaa, pelkään pelkoa. Pelkään, että rakkaimmat ihmiset elämässäni häviävät yksi kerrallaan tuonpuoleiseen. Pelkään pelkääväni pelkoa. Kuulostaa monimutkaiselta, mutta niinhän kaikki aina on. Monimutkaista.
Kyynel valuu poskeani pitkin, ja putoaa kiviselle lattialle kuin yksinäinen lumihiutale. Aina niin kaunis ja yksinäinen. Niin erilainen kuin muut. En ikinä tiedä, miksi itken. Itkenkö menettämiäni ihmisiä? Isää, äitiä tai Siriusta? Luultavasti en. En ole itkenyt kenenkään tähden varmaankaan yli vuoteen. Kyyneleeni johtuvat muista syistä. Omista ajatuksistani, syrjäytymisestäni, siitä, että tunnen itseni ulkopuoliseksi, vaikka ympärilläni on hymyileviä kasvoja ja rakastavia ihmisiä. Minusta tuntuu, etten voi enää koskaan rakastaa uudelleen. Rakastan varmasti vanhempiani ja Siriusta, en vain muista miltä rakkaus tuntuu. Ikinä ei voi tietää, milloin läheiset viedään pois luotamme. Kuka heidät vie pois? Kuolonsyöjät? Sairaus? Vanhuus kenties? Mielestäni on olemassa vain yksi vastaus: aika.
Aika muuttaa ihmistä liian paljon. Ennen niin nauravat kasvot muuttuvat kolkoiksi ja pelottaviksi. Tutut ihmiset muuttuvat aivan erilaisiksi. Toisen jalat eivät enää nousekaan portaita. Ja se ei ole reilua. Ei ole reilua, että muut muuttuvat ympärillämme, ja itse pysyn tällaisena. Ihmiset ihastuvat ulkokuoreeni, he sanovat sanoja joita eivät tarkoita. Vain salaman muotoisen arpeni takia. Ei luonteeni, ei sisimpäni vuoksi. Maailmassa on vain yksi ihminen, joka oikeasti välitti minusta.
*
"Harry, tule jo! Me myöhästytään tunnilta!” Draco huusi ja tarttui Harrya kädestä.
“Kyllä me ehditään, meillä on vielä viisi minuuttia aikaa!” Harry nauroi ja juoksi Dracon perässä käytävällä eteenpäin. Yhtäkkiä Draco veti Harryn suuren kuvakudoksen taakse, ja painoi vasten viileää kiviseinää.
“Sitten meillä onkin vielä aikaa tehdä jotain muuta”, vaaleatukkainen poika sanoi ja virnisti. Harry virnisti takaisin, ja nosti kätensä toisen pojan niskaan. Dracon virnistys leveni entisestään.
“Noinko vähän sinä minusta pidät?” Harry kysyi ja toi huulensa vain millien päähän toisen omista.
“Vähän? Mitä sinä tarkoitat vähällä?” Draco sanoi ja painoi huulensa Harryn huulille.
Harry huokaisi rauhallisesti, ja vastasi heti suudelmaan. Parin sekunnin kuluttua hän irrottautui.
“Unohda mitä minä sanoin”, Harry sanoi, ja suuteli Dracoa uudelleen, hellästi. Rakastavasti.
“Minä rakastan sinua, Draco.”
“Niin minäkin sinua.”
*
Muistan sen hetken varmaan aina. Rakastan Dracoa niin paljon, että se sattuu. Ajattelin, että hän on minulle Se Oikea. Unelmieni prinssi, joka ratsastaa kanssani auringonlaskuun. Draco tuntui niin täydelliseltä, luulin, että hän rakasti minua oikeasti! Mutta edelleen meitä kaikkia kiroaa aika.
*
“Teen mitä vain sinun vuoksesi”, Harry kuiskasi pojan korvaan ja tiukensi halaustaan.
“Tiedän.”
“Tiedät?”
Draco nyökkäsi.
“No hyvä, koska minä oikeasti tarkoitan sitä. Voisin kuolla puolestasi.”
Draco nyökkäsi uudelleen, mutta tällä kertaa Harryn paidalle putosi vieras kyynel.
“Draco miksi sinä itket?” Harry kysyi hiljaa.
“Minä tiedän sen.”
“Mikä vastaus tuo nyt oli?” tummatukkainen poika kysyi ja naurahti.
“Minä tiedän, että voisit kuolla puolestani, mutta en voi sanoa samaa”, Draco henkäisi.
“No - mutta, ei se haittaa!”
“Mutta minä en enää rakasta sinua.”
“Mitä sinä sanoit?”
“Minä - minä en enää rakasta sinua!”
*
Minun olisi pitänyt tietää, olisi pitänyt arvata. Aika pilaa kaiken. Se kellastuttaa puiden lehdet, se pilaa kaiken elävän. Uskon, että Draco rakasti minua. Ainakin vähän aikaa. Mutta se oli vain pieni hetki. Meillä oli vain hetki aikaa rakastaa toisiamme. Sillä rakkaus kestää vain, jos molemmat rakastavat. Minun olisi pitänyt muistaa, että rakastuin poikaan, jonka sukunimi on Malfoy. Malfoyt eivät rakasta. Luulin, että Draco on poikkeustapaus, mutta olin väärässä. Luotin itseeni ensimmäisen kerran elämässäni. Ja valitsin väärin.
Sumu alkaa haihtua aamuisen tuulen mukana. Olen istunut tässä jo monta tuntia. Ei ole uutta. Ron ihmettelee aamuisin, missä olen. Ei häntä oikeasti kiinnosta, koska hän ei rakasta minua. Vain rakkaus saa ihmiset oikeasti huolehtimaan toisistaan.
Ja aika tappaa rakkauden.
*
