Nimi: Kulta pieni
Kirjoittaja: Winerie, eli minä
Oikolukija: Lasikuula
Genre: Deathfic,one-shot,songfic
Ikäraja: K-11
Disclaimer: Minä omistan hahmot
. Inspiraatiokappaleesta kiitos kuuluu Johanna Kurkelalle.
Varoitukset: Pikkusiskon itsemurha, melko surullista tekstiä, joten herkimpien kannattaa varata nenäliinoja käden ulottuville.
Ikärajaksi pistin nyt tuon K-11, mutta jos jonkun mielestä on k-13 tavaraa niin ilmoittakaa.
A/N: Idea lähti
tästä Johanna Kurkelan kappaleesta ja sitten
alkoi kehittyä päässäni tekstiksi. Suosittelenkin tuon kappaleen kuuntelemista lukemisen aikana, sillä se auttaa pääsemään tunnelmaan.
Tämä on ensimmäinen julkaisemani teksti täällä finfanfunissa.
Kulta pieniKylmät kätesi lepäsivät sylissäsi.
Näytit niin kauniilta ja hauraalta siinä valkoisessa arkussa, joka oli ympäröity kukilla.
Nieleskelin kyyneleitä kun laskin valkean liljan -lempikukkasi- muiden joukkoon.
Päässäni jyskytti kysymys, johon en koskaan saisi vastausta: miksi?
"Miksi, miksi teit niin?
Väsyitkö elämän vaatimuksiin?
Mikset kertonut peloistasi,
joita kannoit sielussasi?"
Miksi sen piti tapahtua juuri sinulle, aina niin ystävälliselle ja iloiselle pikkusiskolleni?
Et koskaan kertonut, että sinulla oli paha olla.
Et ollut näyttänyt sitä kenellekään, vaan olit pitänyt tunteet visusti sisälläsi.
Se oli elämäni kamalin päivä, kun poliisit tulivat ovellemme ja kertoivat löytäneensä sinut alikulkutunnelista.
Myöhemmin kuolinsyyksi todettiin lääkkeiden yliannostus. Se jää arvoitukseksi miksi sinä niitä otit.
"Nyt kaikki on niin tyhjää
sanatonta ikävää.
En vielä oikein ymmärrä
tätä kylmää pimeää."
Et varmaan olisi koskaan osannut arvata, kuinka paljon lähtösi koskee minuun.
Olen monta iltaa itkenyt yksin huoneessani ja yrittänyt ymmärtää.
Minulla on niin kova ikävä sinua.
Ikävä iloista naurusi helinää, kun työnsin sinulle vauhtia pihakeinussa.
Ikävä lämmintä vartaloasi sylissäni, kun olit nukahtanut siihen kymmenen uutisten aikaan.
Ikävä sitä kaikkea mitä olit.
"Kulta pieni mä tahtoisin
ottaa sinut taas syliin
ja puhaltaa pahan pois,
että kaikki taas hyvin ois"Äiti levitti kädet ympärilleni ja puristi minut halaukseen.
Hän oli tullut jälkeeni alttarille ja laskenut oman kukkakimppunsa arkulle.
Äidinkin poskia koristivat kyynelvanat, mutta hänen suunsa oli kääntynyt pieneen, surulliseen hymyyn.
"Älä huoli, kyllä kaikki vielä järjestyy", hän kuiskasi korvaani ja silitti hiuksiani.
Nyökkäsin ja vilkaisin sinua viimeisen kerran.
Sitten käännyin ja menin istumaan paikalleni.
”Kulta pieni jos olisit jaksanut
odottaa, niin olisit
nähnyt sen miten valo
voittaa lopulta pimeyden”Ristin käteni rukoukseen ja suljin silmäni.
En voinut toivoa sinua takaisin, mutta toivoin, että sinulla olisi hyvä olla.
Toivoin, että näkisit minut nyt ja ymmärtäisit surun, jonka jätit jälkeesi.
Toivoin, että selviäisin itsekin tästä kaikesta.
”Miksi, miksi teit niin?
Petyitkö unelmiin valheellisiin?
Sitä käsittää ei voi kukaan,
miksi lensit tuulten mukaan.”Pappi puhui siitä, miten monet nuoret tekevät samalla tavalla kuin sinä, vain siksi, että ovat yksinäisiä.
Vain siksi, että heillä ei ole ketään jolle puhua.
Silloin tunsin syyllisyyden piston sydämessäni.
Ehkä olisin voinut auttaa sinua, jos olisin tiennyt miltä sinusta tuntuu.
Jos olisin pysähtynyt kuuntelemaan ja katsonut tarkemmin.
Ehkä olisin silloin huomannut sen, että jokin oli vikana.
Mutta nyt se on myöhäistä ja ehkä en olisi voinut mitään.
On turha jäädä pohtimaan asioita, joihin ei tule saamaan vastausta.
”Sä peitit taitavasti
jäljet kyynelten
ja kun en pinnan alle katsonut
niitä koskaan nähnyt en”En varmaan koskaan lakkaisi miettimästä sinua, mutta nyt päätin saada oman elämäni järjestykseen.
Ennen olin vain elänyt päivästä toiseen ajattelematta.
Sinä avasit silmäni ja sait minut näkemään elämän arvokkuuden.
Ja vaikka aina miettisin syytä teollesi, muistaisin tästä lähtien sen, miten arvokasta ja katoavaa elämä on.
Olisin onnellinen ja eläisin kuin viimeistä päivää.
A/N: Kommentit olisivat kivoja, jos jaksoit lukea tänne asti.