Lumille: No joo-o, Cissya vähän enemmän sitten tässä luvussa. Tokihan Medeian ystävät piti mukaan ottaa, koska jos Medeia olisi vain koko aika Siriuksen luona niin ei tapahtuisi mitään jännää ja mä tylsistyisin ja lopettaisin tän kesken
Natural: Juu, kyllähän niitä Isleetä ja Nellietä vielä tässä luvussa ainakin tulee. Ainakii jonkuu verran. Jännään kohtaan oli tarkoituskin jäädä, hah, olen julma
Ihanaa, että muistoista tykätään. Itte tykkään etenki just tosta, mikä edellisen luvun lopussa oli (ja sitten siitä, mikä oli... tota noin... kolmannen luvun lopussa. Ja tokan kanssa)
Sirius93: Takauma se taitaapi ihan virallisesti tosiaan olla. Tai näin ainakin opetettiin tän jakson äikänkurssilla
Eiköhän se, mitä Medeia aikoo tehhä, selviä tässä luvussa. Mäkin olen tota musta vai valkonen lammas -hommaa pohtinu ja totesin, että valkosia lampaita ne Sirius, Meda ja Medeia on
Hermione: Islee nyt on vähän tuollainen filosofi, kauhean järkiperäinen, tyyni ja rauhallinen. En käsitä, miten oon muka onnistunu luomaan semmoisen hahmon
Jep, jotkut ainokaiset tosiaan on hemmoteltuja (niinku just Draco). Mut sitten taas Medeia ei ole. Näinhän se toisinaan pätee myös ihan meiänkin maailmassa, että kun on ainokainen niin kasvatetaan kuin kukkaa kämmenellä
Andromedan pitäisi ilmestyä piakkoin. Ei ehkä tässä, eikä välttämättä vielä seuraavassakaan mutta ehkä sitten sitä seuraavassa luvussa. Kiva, että tykkäät muistoista
Beatrice: Ei niitä muitten kommentteja kannatakaan lukea
Voi vielä alkaa ajatella, että no, tässähän on jo sanottu kaikki, mitä itsekin aioin. Hei jee, vähän kiva kun niin moni tykkää ton luvun muistosta
Ja joo, niinhän mä taisin tehhä - vaihtaa sen Medeian kuvan banneriin siis. Mietinkii vähän, että huomaako sitä kukaan, mutta nyt ainakin tiedän siun huomanneen
Niin ja joo, Nellie Lovett. Sieltähän mie sen etunimen nappasin. Mutta odotapa vaan, kun alan julkaista seuraavaa jatkistani (kesäkuussa ehkäpä?) niin pääset lukemaan, kuinka koheltavat neidit Musta ja Lovett. Ei siis kuitenkaan Nellie Lovett
A/N: Joo, menen ihan justiinsa lukemaan enkkua. Tai kirjottamaan kuviksen esseetä. Tai syömään. Tai kirjoittamaan jotain. En kuitenkaan kirjoittamaan Palapelisotkuja, sillä senna nyt ylpeänä kertoo saaneensa tämän ficin täydellisen valmiiksi eilen päivällä
Nyt voin keskittyä antamaan panokseni viimeiseen kahteen kokeeseen ja sitten alkaa kirjoittaa vielä lisää. Varokaa vain, tulette vielä kuulemaan minusta
Mutta haikea fiilis ja tyhjä ja outo olo, kun rakkaasta lapsesta joutuu luopumaan. Palapelisotkut oli mun elämä, mitä mä nyt teen?
(vastaus: kirjoitan valmiiksi Morsianten sodan ja aloitan sen uuden jatkoficin)Niin ja sitten näin päivää etukäteen pitäisi kai vielä yksi asia sanoa: Hyvää syntymäpäivää Helena Bonham Carter ♥
VIII luku
En tunnusta sinuaMedeia tuijotti naista silmiin pitkän aikaa. Nainen katsoi takaisin. Tämän katse oli jäätävä ja sai Medeian ihon nousemaan kananlihalle. Hetkeen kumpikaan ei puhunut.
”Medeia”, nainen viimein totesi.
”Narcissa”, Medeia töksäytti.
”Mitä sinä täällä teet?” Narcissa kysyi.
”Mitä se sinulle kuuluu?” Medeia tiuskaisi. ”Ei tietääkseni ole sinun asiasi huolehtia minusta tai minun tekemisistäni. Mutta jos noin kovasti kiinnostaa niin tapaan ystäviäni.”
Medeia vilkaisi vierellään seisovia Isleetä ja Nellietä.
”Ovatko he -” Narcissa aloitti.
”Arvasin, että olet puhunut Bellatrixin kanssa”, Medeia tokaisi. ”Kyllä, niin, he ovat kaksi kuraveristä ystävääni, kuten armas äitini aina jaksaa muistuttaa. Ja aivan, teidän mielestänne se ei ole hyväksyttävää, koska kuulemma on minun arvolleni sopivampaa seurustella puhdasveristen luihuissaastojen kanssa.”
”Äitisi on etsinyt sinua”, Narcissa sanoi ohittaen Medeian sanat noin vain. ”Sinun pitää palata kotiin.”
”Minun kotini on nyt jossain aivan muualla”, Medeia totesi. ”Minun kotini ei ole Bellatrixin luona.”
”Hän on sinun äitisi”, Narcissa huomautti. ”Kotisi on siellä, missä äitisikin.”
”Ei ole”, Medeia pyöritteli päätään. ”Minun kotini ei tosiaankaan ole väkivaltaisen äidin luona, joka yrittää kirota minut pienimmästäkin poikkipuolisesta sanasta.”
”Sinä lähdet nyt kotiin”, Narcissa totesi. ”Kumminasi katson velvollisuudekseni huolehtia, että palaat takaisin äitisi luo.”
”Bellatrix ei ole äitini!” Medeia sähähti. ”Vai lyökö oikea äiti muka lapsiaan? Etkä sinä myöskään ole kummini, joten sinulla ei ole mitään velvollisuuksia palauttaa minua kotiin!”
Medeia käännähti kannoillaan ja viittasi Isleen ja Nellien mukaansa.
”Medeia!” Narcissa huudahti tytön perään.
Medeia ei kuitenkaan välittänyt, käveli vain eteenpäin. Hän kuuli, kuinka Narcissa kiiruhti hänen luokseen korkokengät kopisten kivistä katua vasten. Nainen tarttui Medeiaa ranteesta pysäyttäen tämän ja pyöräyttäen ympäri.
”Sinä lähdet nyt kotiin”, Narcissa totesi päättäväisesti.
Vain silmänräpäystä myöhemmin Medeia tunsi keuhkojensa puristuvan kasaan. Hän ei kyennyt hengittämään, tuli paniikki, ahdistus, mutta pian sekin hellitti, kun Medeia huomasi seisovansa taas tukevasti maan kamaralla. Tai pikemminkin keskellä kotinsa oleskeluhuoneen tummaa puulattiaa. Viereisestä huoneesta kuului lasin helinää ja hiljaista kiroilua. Medeia tuhahti ja ivallinen hymy levisi hänen huulilleen.
”Bella!” Narcissa huikkasi.
Bellatrix ilmestyi huoneeseen.
”Cissy, tämäpä yllätys, minä -” Bellatrix aloitti, mutta keskeytti lauseen havaitessaan Medeian. Hänen silmänsä välkähtivät enteillen vaaraa. ”Sinä!”
"Kuten huomaat, minua ei kaivata täällä", Medeia tokaisi.
Medeia koetti pyristellä irti Narcissalta, mutta jollain ihmeen keinolla nainen onnistui pitämään hänet aloillaan.
”Löysin hänet Viistokujalta”, Narcissa totesi. ”
Ystäviensä kanssa.”
”Kuraveristä roskasakkia”, Bellatrix tuhahti.
”Sitä he eivät ole!” Medeia huudahti. ”He ovat paljon hienompia ihmisiä kuin te kaksi yhteensä! Te olette -”
Tuntui kuin jokin olisi tukkinut Medeian suun. Tyttö vilkaisi Narcissaa ja huomasi tämän osoittavan häntä taikasauvallaan.
”Opettele hieman kunnioittamaan itseäsi vanhempia ihmisiä”, Narcissa käski.
Medeia mulkaisi Narcissaa pahasti ja siirtyi sitten katsomaan äitiään. Tyttö huokui uhmaa ja kapinahenkeä sillä hetkellä enemmän kuin koskaan ennen.
”Missä olet ollut?” Bellatrix kysyi, mutta vastausta ei tullut. ”Cissy, jos vain voisit.”
Narcissa laski taikasauvansa, ja lukko katosi Medeian äänihuulilta.
”Missä olet ollut?” Bellatrix toisti.
”Painu helvettiin!” Medeia kiljahti. ”En tarvitse sinua mihinkään!”
Medeia vetäisi taikasauvan kaapunsa taskusta ja osoitti sillä Bellatrixia.
”Älä tee mitään, Narcissa”, Medeia totesi kääntyen katsomaan tätiään. ”Jos teet, se on rakas siskosi, joka saa kärsiä. Joten ole hyvä ja laske taikasauvasi lattialle.”
Narcissa epäröi, mutta ei kulunut kuin hetki niin naisen taikasauva putosi kalahtaen tummalle puulle.
”Kiitos”, Medeia sanoi kylmästi ja kääntyi taas äitiinsä päin. ”Sinun olisi paras olla enää puuttumatta minun elämääni. Minä teen itse omat ratkaisuni, eikä sinulla pitäisi olla siihen vastaansanomista. Niin, tiedän, sinulla
on. Se ei silti vaikuta minuun mitenkään. Olen ylpeä itsestäni ollessani rohkelikko. Olen ylpeä puoliverisestä ystävästäni. Olen vielä ylpeämpi jästisyntyisestä ystävästäni, joka kestää saastaisten luihuisten pilkan pää pystyssä. He ovat hyviä ja hienoja ihmisiä. Sitä te ette vain näe, koska katsotte ainoastaan sukua, johon ei kuulukaan niin paljon velhoja kuin meidän. Ja sinä, Bellatrix, sinä olet kaikista pahin.”
Medeia lähti hitaasti ja hiukan varuillaan lähestymään äitiään, joka pysyi täysin liikkumattomana paikallaan, katse tiiviisti tyttäressä. Bellatrixin tummien silmien takana leiskuvista liekeistä näki, kuinka tämä koetti parhaansa mukaan hillitä itsensä ja olla karkaamatta kiinni tyttärensä kurkkuun.
”Niin, tunnistat tämän taikasauvan”, Medeia hymyili pilkallisesti. ”Sehän on sinun. Tiedän, kuinka sinun tekisi vain mieli käydä kimppuuni ja saada tämä takaisin itsellesi, Bellatrix. Huomaatko, en osaa enää edes katsoa sinua silmiin ja kutsua äidiksi? Aivan, olet huomannut senkin. Tiedätkö, mistä se johtuu? Se johtuu täysin siitä, millainen sinä olet. Et ole äiti lainkaan. Olen kuunnellut ystävieni puheita, keskustellut heidän kanssaan. Kyllä heilläkin kotona riidellään, mutta he sanovat, että kaikki kuitenkin välittävät toisistaan, että äidit aina rakastavat lapsiaan. Sinun kohdallasi se ei pidä paikkaansa. Senkään vuoksi en tunnusta sinua äidikseni, enkä tätä paikkaa kodikseni.”
”Verenpetturi!” Bellatrix sähähti. ”Nimesi poltetaan sukupuusta kuten Andromedan ja Siriuksenkin! Kurjia verenpettureita kaikki!”
”Luuletko, että minä oikeasti välitän?” Medeia naurahti pilkallisesti. ”Minua ei todellakaan kiinnosta, löytyykö nimeni likaisen Mustan suvun sukupuusta vai ei. Sillä ei ole minulle mitään merkitystä. Eikä sinulla pitäisi olla mitään oikeutta soimata Siriusta tai Medaa, he ovat paljon parempia ihmisiä kuin sinä. Sirius on aina ollut minulle se aikuinen ihminen, jota en koskaan ole kotona vierelleni saanut.”
”Sinä -” Bellatrix aloitti ja astui uhkaavasti askeleen lähemmäs.
”Älä!” Medeia huudahti, ja Bellatrix pysähtyi niille sijoilleen katse poukkoillen hermostuneena taikasauvan ja Medeian kasvojen välillä. ”Älä enää koskaan yritä hallita minun elämääni. Se on minun, ei sinun. Minun elämäni, minun päätökseni. Minusta ei koskaan tule sinun kaltaistasi. Opettele elämään teinin kanssa,
äiti rakas.”
”Teinin”, Bellatrix tuhahti. ”Sinä käyttäydyt kuin pahainen kakara.”
”Tiedätkö syyn siihen, miksen koskaan voi aikuistua?” Medeia kysyi pilkallisesti. ”Se johtuu siitä, ettei minulla ole ollut vieressä sitä aikuista, joka näyttäisi mallia, siitä, että äitini on pahasti jämähtänyt lapsen tasolle.”
”Sinä -” Bellatrix sähähti ja oli jo hyökkäämässä tytön kimppuun.
Punainen valosuihku lähti Medeian pitelemän taikasauvan päästä ja osui Bellatrixiin, joka lyyhistyi lattialle. Medeia kuuli Narcissan astuvan edemmäs, jolloin käänsi taikasauvansa osoittamaan tuohon vaaleaan naiseen.
”Älä tee mitään!” Medeia sähähti. ”Saat viedä minut takaisin Viistokujalle.”
Silmänräpäyksen ajan Narcissa epäröi, mutta tarttui sitten Medeian käteen. Vain hetkeä myöhemmin Medeia seisoi Viistokujalla ja vaimea räksähdys kertoi Narcissan kaikkoontuneen hänen viereltään.
Medeia kierteli Viistokujaa hetken aikaa, kunnes hoksasi Isleen ja Nellien Qaino Vahvahqon jäätelöbaarin terassilla. Tyttö riensi ystäviensä luokse ja istuutui pöydän ääreen.
”Hei taas”, Medeia tervehti.
Islee ja Nellie katsoivat ystäväänsä totaalisen hämmentyneinä. Kumpikin tuntui menettäneen puhekykynsä täysin, näyttivät erittäin hölmistyneiltä Medeian ilmestyttyä taas paikalle.
”Luulimme sinun menneen kotiin”, Nellie viimein sai sanotuksi.
”Luulo ei ole tiedon väärti”, Medeia hymähti. ”Ette kai te oikeasti luulleet minun pysyvän kotona kaiken sen jälkeen?”
Hiljaisuus.
”Siis luulitte?” Medeia ällistyi. ”Ette selvästikään tunne minua vielä tarpeeksi hyvin.”
”Mutta äitisi tuntien -” Islee aloitti.
”Ei hän minulle mitään mahda”, Medeia tuhahti. ”Minullahan on yhä hänen taikasauvansa.”
”Niin mikä sinulla on?” Islee kysyi.
”Hänen taikasauvansa”, Medeia toisti ja otti Bellatrixin taikasauvan esille. ”Se jäi käteeni, kun aseistariisuin hänet. Ei hänellä ole toista taikasauvaa missään varalla.”
Medeian kasvoille levisi hymy.
”Mitä sinä nyt olet tehnyt?” Islee epäili.
”Tainnutin hänet hänen omalla taikasauvallaan”, Medeia virnisti.
”Etkä!” Nellie huudahti ja löi kätensä pöydän pintaan. ”Sitä sinä et tehnyt!”
”Teinpä hyvinkin”, Medeia sanoi. ”Eikä Narcissakaan mahtanut mitään.”
Isleen kasvoilla oli typertynyt ilme. Tyttö ei selvästikään ollut vielä kunnolla käsittänyt, mitä Medeia juuri oli sanonut.
”Islee hoi!” Nellie huhuili. ”Maa kutsuu!”
Islee hätkähti.
”Medeia -” Islee aloitti vakavana.
”Älä viitsi”, Medeia pyysi. ”Itse hän sitä kerjäsi. Haukkui teitä, sanoi, kuinka olette kuraverisiä saastoja. Luuletteko, että haluan kuulla sellaista parhaista ystävistäni?”
”Voi kun suloista”, Nellie virnisti.
”Tietenkin minä puolustan teitä ketä tahansa vastaan”, Medeia sanoi.
Islee huokaisi syvään.
”Emme me sinulle mitään mahda”, hän totesi. ”Olet, mitä olet, etkä siitä mihinkään muutu, turha meidän on edes yrittää.”
”Meidän?” Nellie kysyi.
”No hyvä on, minun sitten”, Islee sanoi. ”Minkä sinä itsellesi voit?”
”Niinpä”, Medeia totesi. ”Hyvä, että sinäkin olet viimein huomannut sen.”
”Mutta”, Islee korosti, ”tämä ei silti tarkoita sitä, että hyväksyisin sen, mitä teit.”
”Ei se minua haittaa”, Medeia sanoi. ”Teen mitä teen, eikä sillä väliä.”
”Olet aina ollut tuollainen oman tiesi kulkija”, Nellie huokaisi. ”Minulle rakennetaan tie aina valmiiksi, enkä saa itse valita sitä. Minulle tuodaan kaikki aina hopeatarjottimella. Olisi mukavaa, jos joskus saisi tehdä jotain itsekin. Tätä menoa en tule koskaan pärjäämään itse maailmassa. Melkein jo kadehdin sinua, Medeia.”
”Ei minua kannata kadehtia”, Medeia totesi. ”Kadehdi ennemmin Isleetä. Hänellä on rakastava perhe, hänellä on kaikki hyvin ja hän saa tehdä itse omia päätöksiään. Minun äitini on diktaattori, jonka käskyjä tosin en huomioi millään tavoin, joten pitänee kai sanoa, että hän pikemminkin on olevinaan diktaattori.”
”Nyt lopeta tuollainen”, Islee sanoi. ”Se, että äitisi estää sinua tekemästä jotakin, johtuu vain siitä, että hän on huolissaan sinusta. Kuuntele nyt”, Islee pyysi, kun Medeia tuhahti halveksuvasti. ”Äitisi näkee sinun aikuistuvan ja tietää, että jätät hänet pian. Hän vain tahtoo pitää sinusta kiinni. Olet sentään hänen ainoa lapsensa.”
”Entä sitten lyöminen?” Medeia kysyi kohauttaen kulmiaan. ”Puhumattakaan niistä lukuisista kiroamisyrityksistä? Hän on aina pilannut kaiken.”
”Kuten itsekin aivan hyvin tiedät, äitisi ei ole mikään maailman maltillisin ja kärsivällisin ihminen”, Islee totesi. ”Niin kuin sinä, on hänkin todella äkkipikainen.”
”Minä en ole -” Medeia aloitti kipakasti, mutta sulki sitten suunsa. Islee ja Nellie katsoivat häntä huvittuneina. ”Niinhän minä taidan olla.”
”Niin sinä olet”, Islee vahvisti.
”Mutten silti pidä äidin tavasta käyttäytyä”, Medeia tokaisi.
”Sinä käyttäydyt itsekin toisinaan samalla tavalla”, Islee huomautti. ”Vai mitä luulet, Nellie?”
”En sano mitään”, Nellie totesi. ”Minusta on hienoa, että edes joku kykenee pistämään kampoihin äidillensä. Minä kun en siihen pysty.”
”No ei sinustakaan paljon hyötyä ollut”, Islee huokaisi. ”Ei teistä kummankaan kanssa kykene minkäänlaiseen järkipuheeseen.”
”Nytkö sinä sen vasta olet huomannut?” Medeia virnisti.
”En toki”, Islee hymähti. ”Olen tiennyt sen siitä lähtien, kun tutustuin teihin ensimmäisenä iltanamme Tylypahkassa.”
”Se oli hienoa”, Medeia sanoi. ”Ette uskokaan, kuinka onnellinen olin, kun päädyin rohkelikkoon kuten Siriuskin.”
”Voin kuvitella”, Nellie totesi. ”Ja muistankin sen illan kuin eilisen. Pompit riemuissasi ympäri makuusalia, ja minä pidin sinua täysin kajahtaneena.”
Medeia taivutti päätään taaksepäin ja nauroi ihastuneena.
”Ei mitään uutta”, tyttö sanoi.
”Medeia”, Islee sanoi. ”Ei millään pahalla, mutta juuri tällä hetkellä näytät erittäin paljon äidiltäsi. Vaikken olekaan nähnyt häntä kuin muutaman kerran vilaukselta.”
Medeian hymy hyytyi ja hän katsoi vakavana ystäväänsä.
”Se on kyllä täysin totta”, Nellie kiiruhti sanomaan puolustaen Isleetä. ”Älä ota itseesi, mutta niin se vain on. Et voi edes kiistää tuota jo monta kertaa todettua tosiasiaa. Olette toistenne vastakohtia, mutta kuitenkin niin samanlaisia.”
”Mutta meissä on ainakin se huomattava ero, ettei äitini kykene rakastamaan”, Medeia huomautti. ”Se on tässä vuosien kuluessa tullut erittäin selväksi.”
”Kyllä sinun äitisi sinua rakastaa”, Islee huokaisi. ”Olen aivan varma siitä.”
”Siinä tapauksessa hänellä on jännä tapa osoittaa se”, Medeia naurahti.
**
Tyttö näki, kuinka suurikokoinen harmaa pöllö lensi kohden ikkunaa. Hän odotti kädet jännityksestä täristen. Nyt se ei voisi olla mikään muu. Tätä hän oli odottanut koko elämänsä.
Ja tytön odotukset täytettiin. Pöllö lehahti ikkunasta sisään, ojensi koipeaan erittäin arvokkaan näköisenä. Kun tyttö oli saanut linnun koipeen sidotun kirjeen irti, nousi pöllö taas lentoon ja katosi kesäiseen auringonpaisteeseen.
Niin kuin tyttö oli arvannutkin, oli kirje osoitettu hänelle. Neiti Medeia Selena Lestrange, kirjekuoressa luki. Kirje oli suljettu koulun sinetillä. Syksyllä hän pääsisi kouluun. Syksyllä hän pääsisi pois kotoa.
”Medeia!” kuului äidin huuto toisesta huoneesta. ”Tuliko se kirje?”
”Tuli!” tyttö huusi takaisin ääni hieman vapisten.
Äiti ilmestyi oleskeluhuoneeseen. Ovensuusta hän katseli tytärtään, joka piti juuri avattua kirjekuorta käsissään ja luki nyt hermostuneena mukana tullutta kirjettä. Päästyään loppuun hän kohotti säteilevät kasvonsa äitiinsä.
”Minä lähden kouluun syksyllä”, tyttö kuiskasi.
Äiti tuli hitaasti tytön luo. Tyttö ojensi kirjeen tälle, ja äiti luki sen nopeasti läpi. Sitten hän katsoi tyttöä, ja hänen kasvoilleen levisi hymy.
”Onnea”, äiti sanoi. ”Vaikka tietenkin sinä sinne pääset, kyllähän minä sen olen koko ajan tiennyt. Ja sitten tietenkin menet luihuiseen ja -”
”Entä jos en?” tyttö kysyi.
”Mitä tarkoitat?” äiti hämmentyi.
”Sitä vain”, tyttö sanoi, ”että entä jos en menekään luihuiseen vaan johonkin toiseen tupaan? Niin kuin vaikka rohkelikkoon.”
”Ei”, äiti totesi. ”Eihän minun tyttärestäni voi tulla rohkelikkoa, kauhistuttaa pelkkä ajatuskin. Luihuinen sinusta tulee, minä tiedän sen.”
Tiedä sitten, tyttö ajatteli. Aivan sama se minulle on. Minä tiedän, että minusta ei luihuista tule. Minusta tulee rohkelikko niin kuin Siriuksestakin.
