Alaotsikko: Jeeves & Wooster, Jeeves/Bertie Wooster, humoristista slashia, one-shot
Nimi: Pesusieniä ja sitruunasoodaa
Kirjoittaja: jossujb eli meikäläinen
Fandom: Jeeves & Wooster (Kyllä Jeeves hoitaa)
Genre: Kovasti huumoriin pyrimme, slash, one-shot
Ikäraja: K-11
Paritus: Bertie Wooster/Jeeves
Vastuuvapaus: P.G. Wodehouse keksi tämän herrasmiehen ja herrasmiehen henkilökohtaisen herrasmiehen, enkä minä saa kirjoittelustani rahallista, tai muutakaan hyötyä.
A/N: Idea iski kuin kirkkaalta taivaalta. Ei ole valittamista.
Pesusieniä ja sitruunasoodaa
Suuteleminen on teoriassa hyvin yksinkertainen märkä asia, ja kuten monet märät asiat ovat ajatuksen tasolla, on suutelukin melkoisen ällöttävää puuhaa. Vähän niin kuin märkä, nilja pesusieni kylpyhuoneen lattialla, sellaisen päälle astuminen aiheuttaa jo ääneen sanottuna tässä Woosterissa kylmiä värinöitä ruodossa. Toisaalta, onhan niitä mukaviakin märkiä asioita, näin konjakki tai brandy tulee ensimmäisenä mieleen. Tai se sellainen sitruunasooda, jota myydään kesällä New Yorkissa, se jos mikä on hyvää.
Mitä sitten tulee käytäntöön, niin se onko suuteleminen enemmän kuin pesusieni vai sitruunasoodaa riippuu ihan siitä kenen suusta puhutaan. Bertie-paralta kun ei ole liian usein kimulit kysyneet ennen kuin tuppaavat maalatut huulensa allekirjoittaneeseen kiinni ja kappas vain, sitä useimmiten ollaan puolisentoista tuntia myöhemmin havahduttu siihen että taas ollaan kihloissa. Tyttöjen kanssa se pussailu tuntuu aina johtavan avioliittolupaukseen, vaikken minä muistaakseni kertaakaan ole sellaisia lupaillut, jos kohta ihan halustakin olen yhden tai muutaman kerran hameväkeä halaillut.
Mutta huomaan taas. että olen aloittanut tarinani keskeltä, antamatta minkäänlaista selitystä sille miksi nämä asiat ovat mielessäni, tai miten ne liittyvät siihen mitä aion kertoa seuraavaksi. Pyydän tätä anteeksi, olen nimittäin juuri nyt hyvin tärisevässä mielentilassa, tärisevämmässä siis kuin kunnon syntymäpäiväjuhlien jälkeen herrainkerholla, enkä ole sentään juonut lasillistakaan. Siis, ennen kuin nyt, että saan käteni kirjoittamaan sen verran luettavaa käsialaa saadakseni sepustuksesta huomennakin selvää.
Järkyttyneen mielentilani syy ei ole mikään kuu kuin tuskin viisi minuuttiakaan aikaisemmin päättynyt suudelma, jonka tämä Bertie W. koki ihan omassa kotonaan, pianon kannen päällä, enkä sano kyseessä olleen enempää tai vähempää kuin hiukset pystyyn nostattava kokemus. Itse asiassa käynen aivan hetken kuluttua tarkistamasta peilistä, ettei hiukseni ole muuttuneet säikähdyksestä yksintein valkoisiksi.
Ei ole ihan jokapäiväinen sattumus poikamiehen asunnossa heittäytyä kesken hyvän tarinan alun suuteloon, varsinkin jos kylässä ei ole ketään, ja lähin, tarkemmin ottaen ainoa henkilö suutelumatkan päässä on oma, tuttu ja luotettava miespalvelija pölyhuiska kädessään.
Hyvä on, tämä ei ole ensimmäinen kerta kun huuleni ovat ilman erillisvaroitusta päätyneet töihin, kuten vilkkaasti kertaamista naiskokemuksistani rakas lukija voi päätellä, mutta mitä ihmettä oikein onnistuin räpättämään tyhjäkäynnillä käyvästä suustani kun se ajoi sentään Jeevesin sellaisen hulluuden partaalle? Kuvitelkaa nyt, Jeeves! Mies, joka ei koskaan näytä tunnetta suuntaan tai toiseen, vaan vaihtaa painotusta lauseissa, ”Kyllä, herra”, ”Niin, herra”, ja ”Todellako, herra” sen mukaan onko hän kanssani samaa vai jyrkästi eri mieltä.
Siinä sitä sitten oltiin, sellaisen suudelman pyörteissä, ettei veri kiertänyt enää sormissa tai varpaissa. Ja yhden käytössäännön tapaan tällaisissa tilanteissa muistaa, eli Wooster kuin Wooster juo sitruunasoodansa kun elämä sellaista tarjoaa. Vai menikö se sanonta noin? Tai koskiko se nyt esimiehiä ja alaisia arveluttavissa tilanteissa? Mikäs se nyt oli sen yhden runoilijan tai kirjailijan nimi, joka joutui ihan tuomarin eteen samanlaisista tekemisistä? Himputtivie, Jeeves kyllä tietäisi. Tosin äsken en olisi saanut varmastikaan vastausta kysymykseen, kun Jeevesin kielellä oli parempaakin tekemistä, nimittäin hampaideni laskeminen. Kaikki ovat kyllä tallessa.
Tunnollinen Jeevesini siis syttyi näin sanotakseni jostakin mitä nuori herra suustansa pulautti, ja melkoisella kiihkolla vielä. Oli se hyvä että oli piano siinä takana tai olisin kellahtanut mukkelis makkelis kun polvet pettivät alta.
Ensimmäiseksi Jeeves imaisi tässä todistavan alahuulen ahnaasti, maistaen sitten toistuvin pehmein tunnusteluin koko suuni märäksi, kunnes vaistosta liikautin leukaani ja annoin tutkiva kielen liukahtaa hampaideni taakse. Tässä kohtaa äkkijärkytykseni oli sen verran hälvennyt, että odottamattomasta käänteestä huolimatta annoin ihan silkasta uteliaisuudesta oman kieleni vaellella syventäen suudelmaa entisestään. En ole ehkä se nopeaälyisin kaveri jonka tästä valtakunnasta löytää, enkä varmasti se toiseksikaan nokkelin, mutta kyllä minä himon tunnistan kun sellaisen törmään, vaikka Jeevesistä sellaista olisin viimeisenä uskonut! Minä se poika vaan istuin takamuksellani pianolla, eivätkä jalat yltäneet lattiaan. Himoa, se oli pojat himoa, kyllä on yhtä tosi kuin Macintosh on räksyttävä karvapallo!
Jeeves puski harteikkaana päälleni, niinpä annoin pitkien notkeiden sormieni ottaa erivapauden sotkea tuon aina niin kammatun tukan, kun kummatkin meistä taistelivat hengittämistä vastaan pysyäkseen vielä sekunnin tai kaksi sellaisen tunneheilahdusjutun innostamina. Mikä se on, hormoni? Sitäkö sanaa haen takaa? Se kun pistää pään sekaisin, niinkin älykkään miehen kuin Jeevesin pään. Sitäkin oli hankala siinä vaiheessa kysyä kun Jeeves mieluummin pukkasi lantiotaan vasten pianoa/polveani.
Ennen pitkää oli kuitenkin otettava aikalisä, näin urheilusanastolla, koska noin kahden sekunnin päästä tämä Wooster olisi siirtynyt happivajaaseen koomaan.
”Jopas!” sanoin sen ajan kuluttua kun pystyin sanomaan jotain. ”Jopas! Jopas!”, toistelin molemmat kädet nyt Jeevesin hartioiden molemmin puolin. Jeeves räpäytti silmiänsä ja yskäisi. En ole koskaan nähnyt miestä niin punehtuneena, mutta silti hän onnistui sanomaan aivan tyynenä:
”Valmistanko nyt teille lounaan, vai tahtoisiko, herra, ennemmin teetä?”
En muista mitä vastasin. Todennäköisesti jonkun tulkitsemattoman äännähdyksen ”Ö-ään” ja ”Ä-öön” välistä, johon Jeeves vastasi:
”Ymmärrän, herra.”
Ja siihen minä sitten jäin pöyristyneenä miettimään että mitä ihmettä, kunnes päätin kaivaa rakkaan muistikirjani esiin ja kirjoittaa tämän outouden ylös, jos vaikka kirjaamalla koko tapahtuman kaaren saisin päähäni jonkun loogisen syyn tälle hulluudelle.
Mutta nyt kun tämä on tässä paperilla, niin ei tästä yhtään sen enempää selkoa saa. Kun en edes muista mitä sanoin ennen kuin Jeeves niin tarmokkaasti heittäytyi herransa vartta vasten. Sen siitä saa kun on pää täynnä heinää, niin kuin tätini ja jokainen opettajani koskaan on sanonut. Ikinä ei jää mitkään merkittävät seikat näihin aivoihin, vaan ulalla tässä ihmettelen että mausta päätellen Jeeves on polttanut tänään tupakkaa, vaikka en ole kertaakaan nähnyt hänen ottaneen savukkeen mittaista paussia pölyhuiskuttelultaan. Nyt tai koskaan, jos tarkkoja ollaan.
Nyt kyllä laitan tämän kirjoitukseni pois ja menen kysymään mieheltä itseltään mitä tämä meinaa! Niin ja hyppään pois täältä pianon kannelta. Mitä varten minä sitä paitsi menin tähän takaisin istumaan kun kävin sentään huoneestani asti noutamassa kynän? Sata arvoitusta, nolla vastausta! No, ainakin sopii nyt yhteenvedoksi laittaa, etten arveluttavuudestaan huolimatta puhuisi pesusienistä vaan sitruunasoodasta. Tai persikkasorbetista, sekin on märkää!
FIN
A/N: Pahana ihmisenä en sano Jeevesin motiiveista mitään muuta kuin että Bertie kerjäsi sitä. En kiusallanikaan avaa asiaa.
