Author: Sole
Fandom: Varjojen kaupungit
Genre: Huumoriangsti
Rating: kyllä se kieli varmaan heittää tän lievään K11
Pairing: Jace/Clary
Disclaimer: VK kuuluu Cassie Clarelle
Summary:Vaikka Clary tiesi, hän ei välittänyt – Clary tahtoi Jacen.
A/N: Tämä on kaikille niille, jotka kommentoivat Sisarusrakkautta.
Lue vaan eteenpäin Neithan, sä löydät kyllä sen mitä haet.
Enkeliaddiktio
Clary katseli Jacea. Clary katseli Jacea lähes aina. Itseasiassa olisi paljon vaikeampaa kertoa, milloin Clary ei katsellut Jacea. Kun Jace hymyili, Clary tuijotti. Kun Jace puhui, Clary unohtui kuuntelemaan hunajatukkaisen varjometsästäjän ääntä, ei sillä väliä, millaista moskaa tämä suustaan suolsi. Clary katseli Jacea pojan pyllistäessä, vilkuili tämän farkkujen matalaa vyötäröä, selän paljasta kaistaletta vaaleaa ihoa, kullanhohtoisia silmiä, jotka viestittivät milloin syvää, likimain pohjatonta inhoa, johon tuijotuskilpailun toinen osapuoli tunsi hukkuvansa, milloin räpsyttelivät flirttailevasti Taki'sin vähäpukeisille keijuhempukoille. Clary tuijotti, tuijotti herkeämättä, aivan kuin ei olisi koskaan saanut tarpeekseen Jacen vuosien mittaa suunnattomaksi paisuneesta egosta.
Clary tuijotti tuijottamistaan, luuli, ettei kukaan huomaisi Jacen kylkeä nuoleskelevaa katsetta, tämän niskaan porautuvaa palvontaa, tai itse kyseistä palvojaa, joka seisoi sormi suussa ja ilme hypnoottisena keskellä huonetta keskittäen kaiken aikansa ja tarmonsa verkkokalvoilleen heijastuvaan kuvaan ja korvissaan kaikuviin sarkastisiin säveliin. Clary luuli, ettei kukaan huomaannut hänen kasvojensa maanista kiihkoa, kaipaavaa kimallusta silmäkulmissa – Clary luuli olevansa näkymätön. Clary oli kuin punatukkainen pupu pää vadelmapensaassa, puoliksi piilossa hänet vietelleeltä saalistajalta, vaan kuitenkin vankina lehtien lomaan kätkeytyvässä piikkisellissä, joka takertui häneen päivä päivältä tiukemmin, kiristi verkkoaan kanin kaulan ympärillä. Clary ei voinut paeta, eikä ymmärtänyt peräätyä.
Jace oli Clarylle kuin huumetta, pakottava tarve, joka sumensi aistit ja käski seuraamaan sydämen kutsua. Clary oli aina uudestaan ja uudestaan lankeava narkkari, jolle ainoa oikea ratkaisu olisi hakeutua laitoshoitoon suljetulle vuodeosastolle Jacen vastaisia propagandafilmejä katselemaan, heittelemään tikkoja pahvi-Jacen pääkoppaan. Clary pitäisi pukea monikerroksiseen pakkopaitaan, sitoa tuhansilla soljilla sairaalavuoteeseen, laittaa unilääkeletkuruokinnalle, kunnes viimeinenkin mielikuva, toive ja unelma olisi huuhtoutunut suolaliuoksen mukana tippapulloon mätänemään. Mutta Clary oli koukussa, eikä Jacen hurmaavasta olemuksesta enää ensisilmäyksen jälkeen päässytkään eroon niin nopeasti – enkeliaddiktio oli pysyvää luokkaa, sen Clary saisi kantapään kautta kokea. Kaiken kukkuraksi Jace oli maksullinen mies – ei hänen seuransa ilmaista ollut. Hullantumisesta vasen kammio, huulikosketuksesta koko sydän, kuului Jacen motto.
Ehkä Clary kuvitteli vielä jonain päivänä pääsevänsä irti sadistisesta varjometsästäjästästä, vieroittavansa itsensä Jacen ynseästä naamataulusta ja alituiseen kohti taivaita sojottavasta keskisormesta. Ehkä Clary kuvitteli rusentavansa Jacelle illan pimeydessä kyhätyn uhrialttarin, repivänsä hennot lyijykynäluonnokset paperisilpuksi, antavansa sytkärin punahehkuisen liekin tarttua sydänkonfetteihin ja ruutuviholliseen kaipauksella rustattuja rakkaudentunnustuksia. Ehkä Clary kuvitteli voivansa vastustaa Jacen kyseenalaista lumovoimaa, joka oli imaissut hänet pauloihinsa jo sillä minuutilla, kun hän oli Pandemoniumin strobovaloissa yrittänyt hammastikkubodarin aukroriteetilla pidättää demonintappajan kuin tuhkana tuuleen haihtuneen saatanansikiön murhasta. Jace oli Claryn epäjumala – epäjumala, joka vei paratiisin mennessään, jätti jäljelle vain tuskan, ikuisen menetyksen ja kylkiluiden raosta pilkottavat suonenpätkät.
Clary eli valheessa – valheessa, joka tulisi parhaassakin tapauksessa maksamaan vähintään elinsiirron sydänkirurgisella teholla. Clary ei tiennyt, kuinka Jace pikku tipustensa lahjoituksia kohteli – kuinka tämä kiersi Brooklynin kujia muassaan kerjuusaavi, viskeli veripaakkuja tasaisella syötöllä ulos Instituutin kattoikkunasta ikuiseen yöhön. Jacessa oli sitä jotakin, joka vetosi tyttöihin, niin vapaisiin kuin varattuihin, niin nunnalupauksen käsi raamatulla vannoneisiin kuin ikuiseen selibaattiin julistautuneisiin teiniäiteihinkin. Jace veti puoleensa jokaisen bilehileen viidentoista kilometrin säteeltä, houkutteli kannoilleen spurgukoulutuksen läpikäyneet alokasdyykkaritypykät. Jacelle kelpasi kuka vain, milloin vain ja missä vain. Jace nykäisi sydämen jaloissaan matelevan surusilmän rinnasta, lisäsi suurieleisesti ruksin tulostaulukkonsa 'takertuja'-sarakkeeseen ja jatkoi matkaa kylväen silmäniskuja ripsiään räpsyttelevän yleisönsä joukkoon.
Jace oli pelkkää petosta kiireestä kantapäähän, sisimmästään mätä nättipoika, jonka suurinta huvia oli kierrättäminen – suukko sinne, toinen tänne ja ongelmajätteet alas roskakuilusta humpis vain. Jace oli tunteeton hyväksikäyttäjä, jonka yhteistyö mielenterveyspoliklinikan kanssa hipoi jo miljoonabisnestä. Jacen päivittäinen saldo oli päätähuimaava jo ilman pilleripurkittamoiden mittavia lahjuksia. Jace oli yhtä aikaa lukemattomien permanenttipsykologien ja kallonkutistajien asiakassampo, itsemurhahauta-arkkupuuseppien toimeentulotuki ja vertaistukiryhmien jonotuslistojen paikanvarauspalvelu. Jopa naaraajien palkankorotukset saatettiin laskea Jacen ansioksi, kuten myös sillanrakentajille nuijaillut elinkautistuomiot varta vasten köydettömään benji-hyppäilyyn suunnitelluista rautakaiteista. Jace oli yhteiskunnan onni ja samalla haitta – Jace oli virhearvio vailla vertaa.
Vaan silti Clary oli astumassa reunan yli, tarttumassa Jacen välinpitämättömästi ojentamaan käsivarteen onnesta sokeana. Vaikka Clary tiesi, että Jace oli syrjähyppyjä tahkoava sieluton kone, hän oli myymässä sydämensä yhdestä ainoasta jääkaapinkylmästä suudelmasta, jossa maistuisi vielä edellisen huorahempukan keinomansikkainen huulipuna. Vaikka Clary tiesi, hän aikoi takertua Jacen kaulukseen kynsin ja hampain, pitää kiinni, kunnes jokin raksahtaisi rinnassa, kunnes puna pulppuaisi pidättelemättömänä virtana lammikoksi mustaan asvalttin. Vaikka Clary tiesi, hän aikoi antautua, hukkua omaan suruunsa – siihen, joka lunastettiin lankeemuksen palkkana. Vaikka Clary tiesi, hän ei voinut myöntää virheitään Jacelle, saati sitten itselleen. Vaikka Clary tiesi, hän ei välittänyt – Clary tahtoi Jacen. Clary tahtoi vain ja ainoastaan Jacen, ikioman kyynikkonsa, jota ei voisi koskaan omistaa. Clary oli valmis uhrauksiin Jacen saavuttaakseen – itku pitkästä ilosta, kuten joku fiksu pujoparta aikoinaan oli asian ilmaissut.
Clary tahtoi seurata Jacea maailman ääriin, kulkea käsikädessä auringonlaskun kultaamaan taivaanrantaan. Clary painoi vaaleanpunaiset pilvilasit silmilleen unikuvia maalaillen. Clary eli unelmissa, jotka eivät koskaan toteutuisi, tunkeutuisi läpi alitajunnan muurin todellisuutta värittämään. Clary ei nähnyt petosta Jacen silmissä, kuullut valhetta tämän äänessä – Clary oli korviaan myöten rakastunut poikaan, joka ei osannut rakastaa. Jace ei ollut päiväunien silmänkantamiin ulottuva hiekkaranta näkinkenkälaguunissa. Jace oli painajainen pahimmasta päästä, painajainen vailla päämäärää ja onnellista loppua. Jace oli painajainen, johon tyhjiksi imetyt tyttöset eksyivät. Jace oli unohdus, jonne kertakäyttöesineet unohtuivat. Jace oli pelko menetyksestä, pelko, joka vei varomattoman onnenonkijan mukanaan hautaan. Jacelta ei ollut turvassa kukaan – Jace ei säälinyt ketään, ei edes omaa sisartaan.
Sillä Jace oli Claryn veli. Kyllähän Clary tuon valitettavan tosiseikan tiesi ja jopa julkisesti myönsi, muttei kuitenkaan tahtonut välittää verenperinnön velvoitteista. Jace oli Claryn isoveli, veli, jota ei koskaan pitänytkään olla olemassa. Jace oli vain mielipuolen isäpapan kaupanpäällinen, poikavauva, jonka napanuoraa ei kirkon pröystäilevien piippalakkien nuolenpääkirjanpidon mukaan ollut koskaan katkaistukaan. Clarylle Jace oli ollut vain vaalea hiuskiehkura ja kaiverrettu kirjainpari metallirasian ruostuneessa kannessa. Clarylle Jace oli ollut vain murtuneen äitimuorin vuosittainen itkuperinne, kyyneljuovainen apaattisuusnaamio, jonka Jocelyn kerta toisensa jälkeen huuhtoi alas viemäristä valheiden palanpainikkeena. Jace oli ollut vain muisto Jocelynin menneisyydestä – muisto, joka oli kätketty Claryn silmiltä, tulpattu tämän korvilta, suljettu lippaseen munalukon puutteessa pikaliimalla. Clarylle Jace ei ollut ollut mitään konkreettista – pelkkä näkymättömiin pyyhitty kyynel kaksoiselämää elävän äidin silmäkulmassa.
Vasta näin varttuneemmalla iällä Clary oli törmännyt Jaceen, liimannut katseensa pysyvästi tämän t-paidan alta paistaviin rintalihaksiin, liu'ottanut säärensä spagetiksi ripsiensä lomasta tihkuvassa siirapissa. Vasta kypsänä teini-ikäisenä Clarylle oli tarjoutunut kuin sattuman kaupalla tilaisuus tavata sijoituskotiin survaistu velipoikaansa, ja vieläpä hyvin miehekkäissä lahtauspuuhissa. Totta kai Clary oli siinä silmänräpäyksessä päättänyt retkahtaa lähtemättömästi siihen ainoaan miehenalkuun, jonka Valentinen pentutehtailu oli tuominnut häneltä kiellettyyn kastiin. Olihan Jacekin omalta osaltaan vauhdittanut Claryn blondi-immuniteetin murenemista tytön niskavilloissa viipyilevillä kosketuksilla, rusentanut tämän harkintakyvyn hitaasti mutta varmasti jäätä koetellen. Jace oli vietellyt oman sisarensa, sisaren, joka innoissaan kiristi ansalenkkiä nilkkansa ympärillä minkä kerkisi. Ei omena kauas puusta putoa – tai siemenkota kauas siemenkodasta, varoittavana esimerkkinä Jace ja Clary.
Jace oli kietonut Claryn pikkusormensa ympärille, pyöritellyt tyttöä kuin mauttomaksi jauhamaansa purukumiruoskaa tytön huomaamatta. Clary näki vain mitä halusi nähdä – Clary halusi nähdä Jacen. Ja Jace oli osoittanut sairasta kiinnostusta muiden irtosuhteidensa ohella pakottaen tytön pitelemään onnesta takovaa sydäntään aloillaan. Jace oli suistanut Claryn suonensisäiselle verenpainelääkekuurille, lisännyt tämän koomamamman sijaishuoltajana häärivän susisedän ostoslistalle kammiovärinämasiinan, eikä Clary edelleenkään sanonut poikkipuolista sanaa yhdenyönjutuksi vääjäämättä päätyvän ihastuksensa mafiosoilusta. Clary viisveisasi Brooklynin yökerhoissa vettä väkevämpää litkivistä varoittavista esimerkeistä – Claryhan ei edes tahtonut ajatella Jacen jakamista, saati sitten tämän aikaisempia parisuhdekiemuroita. Claryn uusi elämäntehtävä oli miellyttää Jacea kaikin mahdollisin tavoin – Clary ei lotkauttanutkaan korvaansa kokemuksen syvällä rintaäänella koristuille kertomuksille tuhosta ja turmiosta. Kuinka nopeasti perseennuolentapakkoliikkeet saattoivatkaan kehittyä?
Clary katseli Jacea ja tulisi myös katselemaan hamaan loppuun saakka. Clary katselisi Jacea kunnes elämänkipinä hänen smaragdinvihreistä silmistään sammuisi aukiviillettyjen ranteiden verisuihkuun, sytytysnestepullon syövereihin, tippukivilouhoksen tikarinterävään teurastamoon. Clary katselisi Jacea kunnes alzheimer ja dementia nakertaisivat hänen mielensä puhtaaksi katkerasta kaipauksesta. Clary katselisi katselemistaan kunnes Jacen hahmo hiipuisi hänen elämästään haavi kourassa Brooklyniin perhostamaan siipirikkoja ruusunnuppuhuulia. Clary katselisi Jacea päivin ja ja öin, silmät sulkiessaan ja luomet lurpallaan. Clary katselisi Jacea matkalla hautaan, mullan varistessa kelmeille kasvoilleen – vielä rajan toisellakin puolen Clary katselisi Jacea saamatta silmiään irti pojan kauniista kasvoista. Yön pimeydessä Clary odottaisi Jacea saapuvaksi kuin kuuta nousevaa, käristyisi tulikivenkatkuisessa kiirastulessa velirakastajansa muisto mielessään, kestäisi koitokset yhä vain elämänsä lyhyeen filminauhaan kovertunutta Jacea katsellen.
Mutta lopulta suurinkin rakkaus kääntyy vihaksi. Täysin huomaamatta, vailla minkäänlaista varoitusta Clary eräänä aamuna kadottaisi kosketuksen. Mitään ei olisi jäljellä, eikä mikään ikinä palaisi. Ehkä Clary sinä päivänä ymmärtäisi, ettei Jace kuulunut kenellekään. Jace ei ollut Claryn, mutta Clary oli Jacen, aivan kuin kaikki katkeruuden kielekkeellle hoiperrelleet ilolintuset ennen häntä. Ehkä Clary viimein ymmärtäisi, kuinka oli tullut petetyksi entisten kesätyttöjen lailla. Ehkä Clary ymmärtäisi olleensa vain kukka Jacen rintapielessä, kuihtumaan tuomittu ruusu vailla tulevaisuutta. Ehkä Clary ymmärtäisi, ettei Jacesta ollut siipaksi kuin viimeisiään vetelevälle, kuuromykkäsokealle, silitysallergiselle, neliraaja-amputoidulle anorektikko-jackrussellille. Ehkä Clary ymmärtäisi, että Jace oli arvoton avioliittoluikertelija lukemattomine syrjähyppyineen. Ehkä Clary ymmärtäisi, ettei Jace ollut kaiken vaivan arvoinen – että Jace oli toivoton tapaus, koulutuskelvoton rasite sosiaalisessa yhteiskunnassa. Ehkä Clary ymmärtäisi, tai sitten ei.
Vaan silti viha on pysyvä tunne, jota ei voinut erottaa rakkauden roihuavasta liekistä. Vihaa ei voinut survoa kerälle kieritettynä juorupaakkuna täyteen ahdettuun epäilysten roskakoriin. Vihaa ei voinut nipsaista irti kynsisaksilla, leikata rymisten laulavalla moottorisahalla tai lahdata joka kodin vakiovarusteisiin lukeutuvalla rälläkällä. Vihaa ei voinut lingota valkoiseksi pesukoneen likapyykkiohjelmalla, haalistaa entisen veroiseksi menneen elämän muistoilla. Vihaa ei voinut maalata rakkaudenpunaiseksi – punainen suli suolaisiin kyyneliin, lohkeili sydämen surumarssissa. Viha porautui syvälle sydämeen, asettui vuokralaiseksi eteisen varavuoteelle, eikä sitä enää noin vain potkaistukaan pellolle sydämen solukämpästä. Viha ei kadonnut kulumallakaan. Viha väänsi rakkauden rullalle, pisteli poskeensa hyvällä ruokahalulla. Viha sanoi hyvästit rakkaudelle ja vääristi onnen, joka oli ollut valhetta. Viha puhui paskaa, joka oli kuitenkin totta.
Kaikesta huolimatta Clary katseli Jacea ja tulisi aina katselemaan.
Mutta mitäpä Alec loppuviimeksi oli Clarya arvostelemaan – olihan Aleckin kerran langennut.
Kommentoithan?
A/N: Ja pahoittelut myös liiasta viha-angstauksesta,
lupaan kirjoittaa seuraavalla kerralla teille (Malecin lisäksi) Jace/Clary romanssin, jos sattuu jotakuta kiinnostamaan ;-D
Hyvitän näin syntini näiden kahden mustamaalaamisesta.