Kirjoittaja: Lauranood
Beta: ei ole
Ikäraja: K-11
Tyylilajit: Angst, Sonfic, Deathfic
Fandom: Harry Potter
Vastuuvapaus: Hahmot ovat J.K.Rowlingin ja laulusta kunnia Yö: lle ^^
Varoitukset: Kalkaros on inhimillinen... hehe...
Paritus: Severus/Lily (James/Lily)
Summary: Kun yön pimeys lankeaa, Severus ei ole se sama kärttyinen itsensä...
A/N: No tänään tuli kaverilla laulettua tämä biisi ja heti halutti tehdä siitä ficci<3 Tällainen nyt tuli, rakentavaa ja einiin rakentavaa kommenttia?
Särkyvää
Hiljaisuus valtasi Tylypahkan käytävät. Vain haamut, Norriska ja Voro hiippailivat hiljaa partioimassa. Hiljaisuus oli melkein käsin kosketeltavaa. Mutta kun matkataan tarpeeksi alas, linnan tyrmiin kuuluu hiljaista vesipisaroiden tippumista kosteimmilla ja hylätyimmillä käytävillä ja luokkahuoneissa.
Se hiljaisuus kun oppilaat olivat majoittuneet makuusaleihinsa, viimeistä säännönrikkojaa myöten, oli Severus Kalkaroksen lempiaikaa. Se kuinka hän saattoi kuulla jokaisen liikkeensä, jokaisen hengityksensä. Hän melkein vaistosi sen raskaan ja väsyneen sävyn. Hän saattoi päästää ajatuksensa juoksemaan ja toivoa, että voisi pyyhkiä mielestään monta ikävää muistoa.
Severus ei ollut kovinkaan monen muun kuin oman tupansa oppilaiden mielestä hyvä opettaja. Mukava hän oli tuskin edes heistä. Sellainen hän oli. Sulki tunteensa ja mielensä visusti muilta, jotta kukaan ei satuttaisi häntä, ei enää koskaan. Hän saattoi muistaa miltä tuntui pidellä Lilyä lähellään kun tämä hymyili ja oli vain suloinen. Kuinka Lily suostui unohtamaan kuinka kamala ulkokuori Kalkaroksella oli, kuinka hän näki nuoren teinipojan todellisen luonteen, luonteen, josta kukaan muu ei ollut tietoinen.
Oli helppoa antaa mielen vaeltaa pitkin arvaamattomia teitä. Pitkiä käytäviä ja tuntemattomia kolkkia. Oli helppoa kuvitella kuinka kaikki olisi mennyt toisella tavalla ilman James Potteria. Severus kantoi miehelle kaunaa aivan muusta kuin vuosikausien riivaamisesta. Potter oli vienyt sen ainoan asia, jolla oli oikeasti merkitystä Severukselle, Lilyn.
Näinä öinä mieli matkustaa,
se kulkee missä tahtoo,
mä päättää en saa polkujaan
vaan joudun valvomaan ja matkaseuranaan,
mä nähdä valveunta saan. Severus sulki silmänsä ja yritti saada taas pinnalle nousseen vihan sammumaan. Hän yritti lakata ajattelemasta Potteria. Hän yritti ajatella Lilyä, punaisia hiuksia, pehmeitä muotoja, täyteläisiä huulia, vihreitä silmiä. Samanlaisia silmiä kuin Harry Potterilla. Pojalla, jota ei pitäisi olla edes olemassa. Ei, jos kaikki olisi mennyt oikein, Severuksen osalta.
Severus yritti hengittää ja niellä kyyneliään. Hän ei ollut niin kova ja kylmä kuin olisi voinut olettaa. Hän hengitti vaivalloisesti ja purkasi vihaansa, yritti vaientaa omat ajatuksensa. Hän yritti muistella sitä epäröivää Severusta, joka oli maannut öitä hiljaa sängyssään itkien. Muisti kuinka Lily oli kerran hiipinyt Luihuisten makuusaliin hänen viereensä ja kertonut, että Severuksella oli väliä.
Severus kurotti käsiään, yritti koskettaa. Siitä oli vain liian kauan, Lily ei vaeltanut enää näillä mailla. Ei enää tässä samassa maailmassa. Ei ollut enää niin kuin ennen. Ei nyt kun kuolema oli kietonut hänet kiihkeään syleilyynsä. Kuolema, jonka Severus oli aiheuttanut.
Severus melkein kuuli Lilyn toruvan häntä, se oli parempaa kuin vuosikausien hiljaisuus. Hän kuvitteli punahiuksisen enkelin istumaan hänen sängylleen. Kertomaan hänelle mihin suuntaan jatkaa. Sama enkeli, joka vuosia sitten kielsi häntä hyppäämästä tähtitornin huipulta. Enkeli, joka ei vaiennut hänen ajatuksissaan.
Näinä öinä melska hellittää,
on kotvan kaikki selvää,
ja kumman helppo ymmärtää
sä lepäät vierelläin,
kun käännyn sua päin, hetken aikaa vaistoan,
sä jaat tän saman maailman Joko Severus oli ollut nuorena naiivi ja omahyväinen tai muuten vain idiootti. Hän oli antanut Potterin ja tämän aasien hätyyttää häntä ympäri koulua ja tehdä hänestä vihatun ja naurualaisen. Hän ei ollut uskonut Lilyn sanoja vaan oli pilkannut tätä. Lily oli kaunis ja suosittu, itse Potter oli iskenyt tähän silmänsä.
Potter ei ollut enempää kuin muut velhopojat. Hieman omahyväisempi ja itserakkaampi, siinä kaikki. Silti Severus oli alkanut rakentaa kuorta, työntää Lilyä kauemmas. Lilyä, joka oli avannut sydämensä Severukselle. Hyväsydäminen ja kaunis Lily. Lily, jonka menettämistä Severus sai katua koko lopun elämäänsä.
Hetken hän kuunteli jälleen hiljaisuutta, varmisti, ettei yksikään oppilas liikkunut hänen huoneensa ulko- tai yläpuolella, koska hän oli jälleen palaamassa kivuliaiden muistojen alueelle. Sille alueelle, jonne hän päästi itsensä vain heikoilla hetkillä, hetkillä, joina hän tarvitsi kaikkia muistojaan, jotta voisi vihata itseään vielä seuraavat puolivuotta kun joutui vihaamaan oppilaitaankin. Katkottaa kaikki pois.
Hänen oli pakko muistaa se hetki kun hän oli riippunut nöyryyttävästi kaikkien naurettavana. Se nöyryyttävä hetki ja hänen kilpensä oli kasvanut ja vahvistunut. Silloin Severus uskoi, ettei tarvinnut muita avukseen. Ei edes Lilyä, joka suojeli häntä kaikelta pahalta. Se sai hänet tuntemaan itsensä heikoksi se, että hän tarvitsi naisen apua selvitäkseen!
Kun Lily oli sitten saapunut, hän oli loukannut tyttöä pahemmin kuin koskaan ketään eläissään.
”Kuraverinen.”
Sana kaikui hänen päähänsä uudelleen ja uudelleen. Lilyn järkyttynyt, loukattu ja häpäisty ilme leijui hänen mieleensä ja jäi kummittelemaan. Lily oli petetty. Se oli viimeinen kerta kun Lily katsoi Severukseen niin läpitunkevasti. Sen jälkeen Lily oli poissa, hän nai Potterin ja kuoli Voldemortin kädestä.
Sen jälkeen, jos joku olisi kulkenut käytävillä, hän olisi taatusti juossut takaisin nukkumaan, koska liemien professorin yksityisestä huoneistosta kuului korvia huumaava rääkäisy, joka kuulosti kidutetulta eläimeltä, joka vetää viimeisiä henkäyksiään. Severus Kalkaros oli murtunut.
Niin särkyvää on onni tää, niin mitättömästä voi kaikki sirpaleiksi sälähtää.
niin särkyvää, kun meitä kehoitettiin rakkaudesta huolta pitämään
en voinut ymmärtää se kuinka helppoa niin on särkeäkään, mitä meille silloin jää Hiljaiset kyyneleet valuivat Severuksen kasvoille ja hän painoi päänsä tyynyyn. Itseinho ja viha maailmaa kohtaan voimistui jälleen ja hän antoi vihan kerääntyä ja kokosi siitä itselleen muurin taas vähäksi aikaa. Peitti jälleen muistonsa.
Niin kauan kuin Severus vihaisi itseään ja kaikkia Pottereita ja punahiuksisia ihmisiä, hän voisi jatkaa työtään Tylypahkassa. Vähitellen kyyneleet loppuivat ja Severus pystyi jälleen hengittämään normaalisti. Hiljaa hän käänsi kasvonsa pois tyynystä ja tuijotti yöpöydällään olevaa kuvaa.
”Lily”, hän kuiskasi hiljaa pimeyteen.
Viimein Severus sulki silmänsä ja melkein tuntui helpottavan kun raskaat silmäluomet saivat viimein laskeutua. Silmiä kirveli hetken aikaa, mutta pian tuntui taas paremmalta ja mieli lähti vaeltelemaan pois muistoista, jotka satuttivat. Hän huokaisi hiljaa ja tiesi nyt voivansa nukkua ja herätä omana äreänä itsenään.
Severus tiesi, että hänen pitäisi maksaa velkansa. Hänen pitäisi maksaa se, että hän joskus auttoi Voldemortia, miestä, joka tuhosi kaiken hänelle tärkeän. Tappoi Lilyn aviomiehineen, läjän muita viattomia ihmisiä. Ihmisiä, jota eivät välttämättä ansainneet kuolemaa. Severus ei ollut pehmo, eikä tunnollinen. Ikinä hän ei silti jättäisi velkojaan maksamatta.
”Minä selviän Lily”, hän kuiskasi hiljaa yöhön ja puristi silmiään tiukemmin kiinni.
Severus oli valmis vaipumaan yön tuntemattomille teille. Valmis kohtaamaan jälleen Lilyn, unelmissaan.
näistä öistä voimani mä saan,
sen minkä kruunu vaatii,
ja markkinoilla tarvitaan
kun itku auta ei,
ja jatkettava ois, taas tehdä taksvärkkinsä pois,
kun luja olevansa sois
