Otsikko: Finaalipaikka
Kirjoittaja: Heinis
Beta: ei ole
Ikäraja: S
Paritus: Luukas/Oliver
Genre: draama, angst
Yhteenveto:
Me ollaan kaikki tehty niin valtavasti töitä tämän eteen. Mun unelman eteen. Unelman, jonka toteutumista en halua enää lainkaan niin paljon kuin kuvittelin. A/N: Sain idean tähän oikeastaan jo marraskuussa, kun olin katsomassa FJO:ta, mutta nyt kun olin mukana noissa nuorten SM-kisoissa, niin päätin vihdoin toteuttaa tämän. En itse harrasta judoa, mutta mulla on siihen aika öm läheinen suhde, jos niin voi sanoa :D Kirjoitin tämän tänään, eikä varmaan pitäisi julkaista vielä, mut sitten en julkase koskaan, joten antaa mennä. Otsikko on huono, mutta en keksi muutakaan. Kommentit on tykättyjä :>
Finaalipaikka
Otan muutaman askeleen eteenpäin, palaan takaisin. Hypin paikallani. Sydän sykkii kuin pakahtumaisillaan, mua jännittää, en jaksa enää odotella tatamin reunalla, pakko päästä ottelemaan. Katson, kuinka Mika saa vastustajansa heitettyä, mutta toinen onnistuu laskeutumaan mahalleen, Mika jää ilman pisteitä. Hermostuttaa.
En halua matolle. En halua mennä ottelemaan finaalipaikasta, en halua. Haluan. Haluan kyllä, mutta en voi.
Puntari näyttää 71,5 kiloa. Huokaan helpotuksesta. Se on ihan reilusti alle rajan. Oliver hymyilee ja siirtyy sivummalle, kun astun pois puntarilta.
”Me ei sitten koskaan päästä eroon toisistamme”, se naurahtaa. ”Finaalissa nähdään!”
”Hah, sä nyt et pääse edes ensimmäistä matsia pidemmälle”, tuhahdan ja puen punnitusta varten riisumani vaatteet takaisin ylleni.
”Sano sitten kun katselet mua hopeapalliltasi!” Oliver uhoaa.
”Mun palli on kyllä kultainen, ettäs tiedät.”
”En mä vaan ole koskaan huomannut...”
”Mikä perverssi säkin olet?”
Oliver nauraa ja lähdemme yhdessä syömään. Seuraavana päivänä on tosi edessä, ja kun kummallakaan ei ole vaaraa painaa liikaa, haluamme ravita itseämme ennen sitä.Oliver hyppii sinisessä judogissaan samoin kuin mäkin tein hetki sitten. Se näyttää vakavalta, vihreät silmät tuijottavat lattiaa, kädet puristuvat nyrkkiin. Vatsassani muljahtaa oudosti. Pitäisikö mun käydä sanomassa, että luovutan? Että multa meni käsi, enkä voi otella? En mä voi tehdä niin. Me ollaan kaikki tehty niin valtavasti töitä tämän eteen. Mun unelman eteen. Unelman, jonka toteutumista en halua enää lainkaan niin paljon kuin kuvittelin.
”Ja tatamilla yksi voitto meni Henri Kuuselalle. Nyt ottelemaan A-poikien ensimmäiseen semifinaaliin Oliver Kotilo, Chikara, sekä saman seuran Luukas Tuulenmäki. Valmistautuvat - ”
Lakkaan kuuntelemasta ja katson tatamin toisella puolella seisovaa Oliveria. Poika katsoo mua, sitä pelottaa. Astun matolle ja kävelen ottelualueen reunalle.
”Katso, me ollaan... ei. Me joudutaan samaan semifinaaliin, jos voitetaan kaikki siihen mennessä.”
Oliver katsoo kaaviota ja toteaa mun olevan oikeassa. Mä näen, kuinka epätoivo ujuttautuu sen kasvoille, vaikka se yrittää peitellä tunteitaan. Täytyy myöntää, ettei tämä tunnu mustakaan hyvältä.
Suljen läppärin kannen ja lasken sen lattialle. Oliver istuu risti-istunnassa sängylläni. Hotellin puhtaanvalkoiset lakanat menevät ryttyyn pojan painon alla. Se tuijottaa mun jalkojani sanaakaan sanomatta, tummanruskeat hiukset silmille pudonneina.
”Ei tässä pitänyt käydä näin”, Oliver mutisee.
”Ei niin”, myönnän hiljaa. Ei meidän pitänyt joutua semifinaaliin, meidän piti kohdata vasta finaalissa, jossa paras olisi voittanut.
”Mä tarvitsen ne pisteet, mä en saa niitä, jos joudun pronssimatsiin”, toinen toteaa.
”Mä tiedän.”
”Ja sitten mä en pääse maajoukkueeseen.”
”Et niin.”
”Voi vittu.”
Mä en osaa sanoa enää mitään. Kömmin Oliverin viereen, kiedon käteni pojan ympärille ja suukotan sitä poskelle.
”Ei mietitä sitä nyt. Sitten tapahtuu mitä tapahtuu. Ei mestaruuden voittaminen ole mulle niin tärkeää.”
”On se.”
Silitän Oliverin hiuksia. Poika rutistaa paitani helmaa nyrkkiinsä. Mulla on tyhjä olo.
”Mutta mä rakastan sua”, sanon. Kumarran, kävelen lähemmäs, kumarran, otan askelen eteenpäin, odotan.
”Hazime!”
Kaikki muu katoaa. Oliver liikkuu sivuttain, tulee lähemmäs, yrittää saada otetta. Mä tunnen Oliverin. Mä tunnen sen temput, sen rajut heitot ja horjutukset. Sydän hakkaa kuin viimeisillään, keskittyminen rakoilee. Me ei saada mitään aikaan, me tiedetään jo etukäteen, mitä toinen yrittää. Mikään ei liiku.
Yllättäen Oliver tekee virheen, pahan virheen, enkä mä ehdi edes ajatella, ennen kuin olen jo hyödyntänyt sen. Nopea koutsi, ja kaadumme maahan, Oliver edellä. En kuitenkaan pidä tarpeeksi hyvin kiinni, poika pääsee kääntymään eikä kaadu selälleen.
”Waza-ari!” huudahtaa tuomari. Ei. En mä halua, että tämä menee näin. Oliver suojautuu, mä en edes yritä tehdä mitään, tulee tauko.
Kaksi kiivasta hengitystä, en osaa ajatella, yritän saada heittoa aikaan, mutta en kuitenkaan oikeasti yritä. Kuulen, kuinka mulle huudetaan neuvoja, mutta en kykene toimimaan niiden mukaan. En halua. Oliver yrittää uhrautumisheittoa ja me päädytään mattoon, se saa nopeasti aikaan sidonnan, mä lähden hakemaan pojan jalkaa, yritän repiä sen käsiä irti, kiemurran.
Sitten mä näen sen silmät. Se katsoo mua silmiin, muttei niin kuin mä odotin, ei päättäväisesti, ei aggressiivisesti. Pyytäen. Epätoivoisesti. Ja mä annan periksi. Näen sidontakellon käynnistyvän, mutta en tee mitään. Suljen silmäni, makaan matossa, huomaan, että Oliver höllentää sidontaansa epävarmana, mutta en liikahdakaan. Veressäni virtaava adrenaliini käskee taistella, käskee vapautua, hakea toisen jalkaa, jatkaa ottelua. En halua.
”Luukas, tee jotain, mitä sä teet!”
”Älä luovuta, sä pääset pois ihan helposti, yritä nyt!”
Erotan äidin ja valmentajan äänet. Ne ovat pettyneitä, hämmästyneitä, eivät ymmärrä. Kuulen epämääräistä ihmettelevää surinaa ympäri hallia, ne kaikki kysyvät samaa, mitä se tekee. Mä en itsekään tiedä. Makaan vain siinä mieli tyhjänä.
”Ippon! Soremade.”
Oliver päästää irti, jää hetkeksi istumaan, mutta nousee nopeasti ylös. Mä avaan silmäni, tuomari viittoo käsillään muakin nousemaan. Pulssi kiihtyy, kiihtyy, kiihtyy, sydän ei ymmärrä, että se on ohi. Ehkä sekin on hämmentynyt. Ei sen pitäisi olla.
Menen kumartamaan, paiskaan Oliverin kanssa kättä, välttelen sen katsetta. Kävelen pois tatamilta, kuuluttajan ääni kertoo Oliverin päässeen finaaliin.
”Luukas, mitä se oli, satutitko sä – Luukas?” äiti huolehtii. Mä kävelen sen ohi, kohti pukuhuonetta. En mä halua puhua sille. Pettymyksen ja katumuksen aallot pyyhkivät ylitseni. Miksi mä menin tekemään niin? Oliverin takia, mutta miksi? Tämä oli mun viimeinen mahdollisuus. Ensi vuonna mä täytän kaksikymmentä, siinä meni mun junnuvuodet. Siinä meni mun viimeinen mahdollisuus saada SM-kultaa.
Kymmenen minuutin kuluttua Oliver ilmestyy pukuhuoneen ovelle.
”Mulla on Riku vastassa finaalissa”, se kertoo ja sulkee oven perässään. Mä en vastaa, katson vain toista. Se on avannut vyönsä ja roikottaa sitä vasemmassa kädessään, aukinainen judogin takki paljastaa vatsalihakset. Oliver empii hetken ennen kuin istahtaa viereeni.
”Älä sano mitään”, kiellän. En halua kuulla, että mun ei olisi tarvinnut tehdä sitä. Oliver hymähtää, se tietää kyllä, että mä en halua kuulla.
”Selänne kyseli multa, että mikä sulle tuli.”
”Mitä sä sanoit?”
”Että mä en tiedä. Sanoin vaan, että antaa sun olla rauhassa vähän aikaa.”
Nyökkään. Viimeisimmäksi mä olisin halunnut äitiä tai Selännettä tänne pyörimään.
Huokaan syvään, yritän hallita sisälläni myrskyävää tunnekuohua. Jos me vain oltaisiin oltu eri semifinaaleissa – jos me oltaisiin kohdattu vasta finaalissa – Oliver olisi kuitenkin saanut pisteensä, hopea riittää. Mä olisin voinut yrittää. Katson toista silmiin, joista kumpuaa huoli, pieni kysyvyys. Mä hymyilen, Oliverkin hymyilee.
”Onnea, pääsit finaaliin”, sanon. ”Maajoukkuepaikka odottaa.”
Käännyn sivuttain ja halaan toista tiukasti. Oliver tuhahtaa.
”Mä olen pahoillani.”
”Tiedän.”
Poika silittää hiuksiani. Kosketus on niin kovin erilainen kuin vartti sitten, lempeä, välittävä. Käsi kääntää kasvojani, Oliver suutelee mua hellästi. Pettymys helpottaa. Mitä väliä on menetetyllä unelmalla, kun voi auttaa toista tavoittamaan omansa?
Vetäydyn pois toisen huulten ulottuvilta. Poika taputtaa mua kevyesti poskelle ja suoristaa selkänsä.
”Täytyykö mun sanoa, mitä ajattelen, vai tiedätkö sä muutenkin?” se kysyy.
”Mä tiedän.”
”Kuten aina”, Oliver naurahtaa ja suukottaa vielä nopeasti mua otsalle. ”Se on sitten nokka kohti pronssia, luulen.”
”Katsokin, että mä saan nähdä sut vieressäni korkeimmalla korokkeella.”
”En petä sun luottamusta”, toinen vakuuttaa.
”Mä tiedän sen”, sanon ja hymyilen. Oliverkin hymyilee. ”Et sitten unohda mua, vaikka saatkin toisen kullan kaulaan”, muistutan. Oliver katsoo mua epäuskoisena, vähän säälien, huokaa, että mulla on huono huumorintaju. Nauran toisen epätoivolle, eikä pronssi tunnu enää niin huonolta vaihtoehdolta.
