Multifandom: Satoja sanoja rakkaudesta ja rumasta maailmasta, max. K-11, ficlettejä

[sugared]

Fandom: useita
Ikäraja: max. K-11
flawless lisäsi tarvittavat alkutiedot ja fandomin otsikkoon

Ylläpitääkseni/palauttaakseni kirjoitusinspiraatiota päätin perustaa topicin lyhyemmille raapusteluille, joita toivon mukaan jatkossa innostun kirjoittamaan, kun ikuisuusprojektit alkavat nyppiä.

Sisällysluettelo:
1. Rohkeus, NANA, S, Nana/Ren
2. Yksinkertaista, Gossip Girl, S, Serena/Nate
3. Keski-ikä, Moulin Rouge! K-11, Nini/argentiinalainen
4. Kalavelkoja, Skins, S, Katie
5. Meidän kaupunkimme, Skins, S, Katie/Effy
6. Jotain päätöntä, Skins, S, Franky/Mini
7. Yhdennäköisyydestä, Gossip Girl, S, Blair & Serena
8. Oppirahat, Game of Thrones, S, Sansa Stark
9. Lohikäärme herää, Game of Thrones, K-11, Daenerys & Viserys Targaryen

***

Kirjoittaja: sugared
Ikäraja: S
Tyylilaji: angst
Fandom: NANA
Paritus: Nana/Ren
Vastuuvapaus: NANA kuuluu mahtavalle Ai Yazawalle, minä vain leikin enkä saa tästä rahaa.
A/N: Tämän voi mielessään sijoittaa hyvin moneen kohtaan mangassa, joskin itselläni on mielessä yksi aivan erityinen.

Rohkeus

Nana haistoi tuulessa meren suolaisuuden, vapauden. Näkinkengät rasahtelivat paljaiden jalkapohjien alla hänen seuratessaan rantaviivaa, joka jatkui valkoisena ja hohtavana silmänkantamattomiin. Aallot piirsivät hiekkaan pitsikuviota ja vetäytyivät sitten takaisin meren syleilyyn. Jossakin tuolla oli se länsirannikko, jonka valoista hän oli kerran uneksinut – nyt hän näki pelkkää pimeää. Hän kahlasi veteen, ja kylmyys halvaannutti hänet lantiosta alaspäin.

Kuutamo loi sillan hänen jalkojensa juureen. Ehkä, jos hän kulkisi sitä tarpeeksi pitkään, hän löytäisi lopulta Renin. Nana sulki silmänsä ja tapaili laulua, jonka tuuli oli hänelle kuiskannut. Laulua, jonka Ren oli kirjoittanut. Laulua rohkeudesta.

Rohkeudesta nousta pystyyn, seisoa suorassa, kun maailma on sinut kaatanut.

***

Kirjoittaja: sugared
Ikäraja: S
Tyylilaji: fluffy
Fandom: Gossip Girl
Paritus: Serena/Nate
Vastuuvapaus: Gossip Girl kuuluu CTW:lle ja käsikirjoittajille, ei minulle, enkä saa tästä rahaa.
A/N: Serena/Nate on yksi tv-version lempiparituksistani, eivätkä he kirjoissakaan hullumpia ole. Rakastan sitä, miten helppoa kaikki heidän välillään on. 

Yksinkertaista

Se oli niitä ensimmäisiä hetkiä, jolloin Nate huomasi ajattelevansa Serenaa muutenkin kuin ystävänä. Helleaalto oli pyyhkäissyt yli Manhattanin, ja he makoilivat nurmikolla Naten vanhempien kaupunkihuvilan takapihalla. Keskikesän verkkaisuus oli vallannut heidät, kirkkaansinisellä taivalla ei purjehtinut pilvenhattaraakaan, jota tulkitsemalla viihdyttää itseään. Hetkeä aiemmin Serena oli löytänyt hyvinhoidetun puutarhan kauimmaisesta nurkasta voikukkia, ja nyt niiden untuvaiset siemenet, kevyet kuin saippuakuplat, tanssahtelivat ja tekivät huimia piruetteja lempeässä suvituulessa. Nate vilkaisi Serenaa ja sokaistui auringosta, joka heijastui tytön iholta, hiuksista, valkoisesta hymystä.

"Haluatko mennä sisälle? Pakastimessa on varmaan jäätelöä", nuorukainen ehdotti silmiään siristellen. Serena pudisti päätään.
"Ollaan vielä hetki tässä, jooko? Minusta on niin ihanaa, kun ei tarvitse tehdä mitään", tyttö sanoi avaamatta silmiään. Nate nyökkäsi, ihaili hetken tämän kasvojen jumalallista symmetriaa ja painoi sitten päänsä ruohopedille.

Serenan kanssa kaikki oli niin yksinkertaista. Jos Nate nyt kääntyisi kyljelleen ja suutelisi Serenaa, se tuntuisi täysin luonnolliselta. Hänen ei tarvinnut kokeilla sitä tietääkseen, miten yksinkertaista se olisi. Hänen ei tarvitsisi selittää itseään, hän voisi vain pyyhkäistä kultaiset hiussuortuvat tytön hikisiltä kasvoilta ja hymyillä.
"Kun me ollaan aikuisia, ja sinä ja Blair olette naimisissa, teidän pitää hankkia iso uima-allas. Sitten minä voin viettää kaikki vapaapäiväni teidän luonanne. Ottaisin vain aurinkoa ja sekoittelisin drinkkejä allasbaarissa. Ja välillä kääntäisin kylkeä", Serena haaveili, ja ajatus käänsi hänen suupielensä leveään virneeseen.
"Ja minä ja Blair saisimme hätyytellä sulhasehdokkaita kimpustasi?" Nate nauroi ja pukkasi parasta ystäväänsä kylkeen. "Blair tuskin tykkäisi hyvää."
"Kyllä me vielä saamme hänet ylipuhuttua", Serena hymähti ja sulki jälleen silmänsä. Nate ajatteli Serenaa pikkupikkubikineissään uima-altaan reunalla – ja Blairia komentamassa palvelusväkeä ajamaan tiehensä puutarhan muurin yli kurkkivat miehet. Hän kävi jälleen selälleen nurmikolle ja puhalsi vauhtia voikukansiemenelle, joka uhkasi laskeutua hänen nenälleen.

Toinen piirre, jota Nate Serenassa rakasti, oli se, ettei tämä vaatinut häneltä mitään. Jos hän nyt kääntyisi kyljelleen ja suutelisi Serenaa, tyttö ei vaatisi häntä kertomaan Blairille, ei sitoutumaan, ei ottamaan vastuuta. Heidän ei tarvitsisi kaiverruttaa nimiä sormuksiin, hankkia taloa Hamptoneista ja nimetä lapsiaan Yaleksi ja Nathaniel Toiseksi. Naten ei olisi tarvinnut kokeilla sitä tietääkseen, että oli oikeassa, mutta kokeili silti. Ja kun Serena vastasi suudelmaan, se oli juuri niin yksinkertaista ja luonnollista, kuin hän oli kuvitellutkin sen olevan.

***

Kirjoittaja: sugared
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: angst
Fandom: Moulin Rouge
Paritus: Nini/argentiinalainen
Vastuuvapaus: Moulin Rouge kuuluu Baz Luhrmanille ja ties kenelle, minä vain leikin ilman rahallista korvausta.
A/N: Nini/argentiinalainen on yksi meikäläisen OTP, vaikka siitä harvoin saakaan lukea! Olen jo pitkään suunnitellut kirjoittavani heistä jotain, mutta olen odotellut sopivaa ideaa. Ja jos joku ei tiedä, niin Nini Legs-in-the-air on siis se mustatukkainen tanssija, jonka kanssa argentiinalainen tanssiin Roxanen. Mulle paritus on ihan yhtä canonia kuin Satine/Christiankin!

Keski-ikä

Pitkäksi venyneen illan jäljiltä kankea ja krapulainen aurinko kiipesi hitaasti Pariisin kattojen ylle ja tunkeutui ikkunaluukkujen raoista montmartrelaiseen makuuhuoneeseen. Nini heräsi säpsähtäen, kun hänen uniensa laiva ajautui karille, ja yritti hahmottaa ympäristöään harmaassa, alavireisessä valossa. Hänen vieressään virttyneillä, haalistuneilla satiinilakanoilla makasi mies. Toisin kuin useimpien, tämän miehen kasvot Nini muisti juhlasalista, portaikosta ja reisiensä välistä.

Hän nousi ja asettui pukeutumispöytänsä ääreen. Pöytä oli täynnä erilaisia purkkeja, pulloja ja purnukoita, joista mikään ei enää riittänyt peittämään elämän jättämiä jälkiä hänen kasvoiltaan. Hän huokaisi ja ryhtyi kaikesta huolimatta puuteroimaan kasvojaan. Juonteet tuntuivat painuvan päivä päivältä syvemmälle, ja pian hänen ihonsa muistuttaisi vanhaa karttaa, jossa tiet, joet ja valtionrajat risteilivät.

Poskipunajauheen tahrimaan peiliin hänen rinnalleen ilmestyivät toiset kasvot, yhtä vanhat ja kuluneet kuin hänenkin.
"Punainen ei ole sinun värisi", mies murahti. Ennen kuin Nini ehti edes vetää henkeä, miehen vahvat käsivarret olivat lukinneet hänet paikoilleen. Miehen syleilyssä hän oli kuin lasinen balleriina: jos tämä kiristäisi otettaan hänen ampiaisvyötärönsä ympärillä, hän halkeaisi kahtia. Nini laski katseensa.
"Sinun tähtesi on jo sammunut, Nini. Tee tilaa toisille, kirkkaammille tähdille", mies kuiskasi, ja tämän sanat raapivat hänen korvaansa. Peilistä Nini näki miehen hymyilevän. Hänen teki mieli kynsiä hymy miehen kasvoilta – ei siksi, että se oli julma ja pilkallinen vaan siksi, että siitä kuvastui sääliä, jota hän ei ollut valmis ottamaan vastaan. Hän tiesi kyllä, etteivät ihon juonteet koskaan lakkaisi haaroittumasta, että hän tarvitsisi aina vain enemmän puuteria peittääkseen maksaläikät käsistään ja että jonakin päivänä hän ei enää pystyisi kiristämään korsettiaan entisiin mittoihinsa.

Moulin Rouge oli kuitenkin hänen koko elämänsä. Mies tarjoutuisi tietenkin ottamaan hänet mukaansa Argentiinaan, tai missä ikinä tämä sitten asuikin. Ja mitä sitten? He kasvattaisivat puolivillejä lapsiaan keskellä eteläamerikkalaista viidakkoa ja eläisivät onnellisina elämänsä loppuun asti? Kuvitteli hän parrasvalojen välkkeessä, yön syvimmässä pimeydessä, pukuhuoneensa ruusuntuoksuisessa hämärässä mitä hyvänsä, hän ei ollut koskaan ollutkaan se Pariisin taivaan kirkkain tähti. Hän oli aina tiennyt sen, hänet oli kasvatettu se mielessä pitäen, ja niinpä hän oli jo tyttövuosinaan hyväksynyt sen tosiasian, etteivät onnelliset loput olleet kaikkia varten. Hänenlaisiaan varten. Mies oli kuitenkin toista maata, boheemi, romantikko, naiivi ja idealisti. Niinpä Nini päätti turvautua ainoaan tuntemaansa keinoon hiljentääkseen miehen. Hän tarttui miehen karheisiin, kärsineisiin, kokeneisiin kasvoihin ja suuteli tätä, yritti hukuttaa suudelmaan vuodet ja vieraat vuoteet, lakanat, joissa oli jäljellä enää rypyt ja haalea muisto edellisen yön kuumeesta.

//Classick muokkasi fandomin otsikkoon
ja sugared muokkasi sen pois, kun tässä on useampia fandomeita.....

[Garesu]

Tässä on kaksi fandomia, jota mä rakastan (ensimmäistä ehkä enemmän): NANA ja Moulin Rouge!. GG on vähän tuntemattomampi mulle, mutta aion ehdottomasti seurailla tätä.

NANA-raapale oli niin Nanamainen (Nana K:sta käytän Hachia, selkeämpää). Elämänmakuinen ja melankolinen. Kuvailet tosi kauniisti pieniäkin asioita raapaleessa: hiekkaa, aaltoja, kuutamoa. Sitä on ihana lukea.

Moulin Rouge!-raapaleessa myönnän, että tuo paritus hämmensi hieman ensin. Mutta kaiveltuani muistini kätköjä sain jonkinlaisen muistikuvan Ninistä ja argentiinalaisesta. Kun tarkemmin ajattelee, niin ne on todella canon pari - jo ulkonäkönsäkin suhteen.  Pidin siitä, miten kuvailit Niniä ja hänen elämäänähneitä kasvojaan.

Juonteet tuntuivat painuvan päivä päivältä syvemmälle, ja pian hänen ihonsa muistuttaisi vanhaa karttaa, jossa tiet, joet ja valtionrajat risteilivät.

Kiitos, pidin kovasti ~

Garesu ♥

[Glorisablet]

Ajanvietto Finissä olisi ajanhukkaa, ellei pääsisi lukemaan pitkästä aikaa sinun tekstejäsi. Niihin ei voi kyllästyä, muttei voi olla kaipaamatta päivityksiä.

Rohkeus ei kiinnostanut niin paljon kuin kaksi muuta ficciä, sillä en ole koskaan jaksanut innostua yhdestäkään mangasarjasta. Pidin kuitenkin aaltojen hiekkaan piirtämästä pitsikuviosta ja Renin kirjoittamasta laulusta. Rohkeudesta nousta pystyyn ja seisoa jälleen suorassa ryhdissä maailman kaadettua; kunnioitan hiton pirusti tuollaista asennetta!

Naten luonne ja Serenan huoleton iloisuus ja viehätysvoima oli tavoitettu oivasti Yksinkertaista -ficissä. Nimikin istui kuin valettu, sillä vaaleaverikön seurassa oli aina kovin luontevaa ja helppoa, koska tyttö ei vaatinut mitään. Ei painostanut Natea kuten Blair tekemällä listaa asioista, jotka Blair/Naten piti tehdä parina eikä pakottanut olemaan vanhempi, kypsempi ja miettimään tulevaa.

Minä rakastuin palavasti Keski-ikään, jota tähdittänyt Nini on minun Moulin Rouge-suosikkini ivallisine toteamuksineen. (”Sitarin soittaja!”) Ficlet muistutti elämän kiertokulusta, siitä että syksy tekee väistämättä tuhoaan ilmestymällä painamaan juonteita kasvoille, raidoittamaan hiukset hopeanharmailla luonnonraidoilla ja sammuttamaan Ninin tähden. Lopulta rypistyneelle pohjalle ei pysty maalaamaan nuoruusnaamiota.

Toisin kuin useimpien, tämän miehen kasvot Nini muisti juhlasalista, portaikosta ja reisiensä välistä.

Varmin tapa saada minut haltioituneeksi on kirjoittaa tällaisia lauseita, joiden kauneuteen on tuotu särmää ja rosoisuutta. Ilmaisu reisien välistä on esimerkki siitä ja viittaa hyvin Ninin taustaan; tienestejä esiintymisellä sekä selällään makaamisella hankkiva nainen.

Uusia tekstejä kärkkyessä.

[sugared]

Garesu: Kiva, että löysit jotain itsellesi mieleistä. ;---) Fandomien kirjo tulee kyllä laajenemaan, luvassa on varmasti ainakin Skinsiä ja luultavasti lisää NANAakin. Muttamutta, kiitos kovasti kommentista! En hirveästi harrasta raapaleita, koska tykkään kuvailla, ja raapaleeseen on saatava mahdutettua jonkinlainen ideakin. Haha, arvasin, ettei monikaan muista Niniä (tai edes argentiinalaista), mahdetaanko heitä edes elokuvassa nimetä? Minusta Nini on kuitenkin alusta alkaen ollut hyvin mielenkiintoinen hahmo, josta olisi kiva kirjoittaa enemmänkin.

Lavinia: Oh, olipa kauniisti sanottu! Valitettavasti Finin ilmapiiri ahdistaa minua tällä hetkellä ihan älyttömästi, mikä syö myös kirjoitusinspiraatiota. :---/ Jos japanilainen sarjakuva (tai edes sarjakuva mediana) yhtään kiinnostaa, suosittelen ehdottomasti NANAan tarttumista! Piirtotyyli ei ole kaikkein tyypillisintä mangaa, hahmot ovat syvällisiä ja samaistuttavia ja tarina on kypsä ja mielettömän koukuttava. Lisäksi sarjassa esiintyy jatkuvasti tuo vaikeuksista selviytymisen teema, mikä on minuakin joskus auttanut. [/end of hypetys]

Nini on minunkin lempihahmoni, rosoisempi ja uskottavampi täydellisten Christianin ja Satinen rinnalla. :---D Tykkään itsekin kaikkein eniten kauneudesta, johon on yhdistetty elämän realiteetteja ja rumuutta, siitä varmaan kertoo jo tämän ketjun nimikin. Hyvä, jos olen onnistunut sellaisia lauseita luomaan. Kiitos kovasti kommentista!

Ja uutta pukkaa, woohoo.

***

Kirjoittaja: sugared
Ikäraja: S
Tyylilaji: angst
Fandom: Skins, 2. sukupolvi
Hahmot: Katie (Emily/Naomi)
Vastuuvapaus: Skins kuuluu Channel4:lle ja käsikirjoittajille, minä huvittelen.
A/N: Katie on ehdoton lempihahmoni toisesta sukupolvesta ja jäi sarjassa valitettavan vähälle huomiolle. Tämä ficlet sijoittuu 3. ja 4. kauden väliin ja muistuttaa hieman aiempaa Emily-ficciäni. Kun mietin, mistä se johtuu, tajusin, että kaksosten roolit kääntyivät päälaelleen kausien välissä. 3. kaudella Emily etsii itseään ja identiteettiään, 4. hän on jo paljon vahvempi, Katielle taas käy toisinpäin. Ja koska haluan, että kaikilla on mahdollisuus lukea tämä siten kuin olen ajatellut, kerron, että kun joskus hamassa tulevaisuudessa kirjoitan Katie/Effyä, tämä kävisi prologiksi.

Kalavelkoja

Ihmisellä on usein kaikenlaisia kuvitelmia itsestään. Kummallisia, perusteettomia, käsittämättömiä kuvitelmia. Ja kun todellisuus sitten lyö kivellä päähän, kaikki hajoaa.

Oli kesäloman viimeisen päivän aamu, ja Katie seisoi huoneensa ikkunassa kaakaomuki kädessään. Aurinko oli juuri noussut, ja Emily ja Naomi tulossa kotiin... missä nyt sitten olivatkaan olleet. Katie seurasi, miten Naomi suuteli hänen hymyilevää sisartaan. Kun Emily kietaisi kätensä tyttöystävänsä vyötäisille, Katie avasi ikkunan.
"Lentäkää takaisin lepakkoluolaan!" hän huusi, ääni vapaana entisestä katkeruudesta. Emily oli onnellinen, ja hän hyväksyi sen. Jos hän halusi pitää sisarensa elämässään, hänelle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa. Emily näytti hänelle virnistäen keskisormea, ja hän kääntyi alakuloisesti tämän koskemattoman vuoteen puoleen. Hän ei muistanut, milloin sisko oli viimeksi nukkunut omassa sängyssään. Eikä hän muistanut sitäkään, milloin oli itse viimeksi nukkunut jossain muualla. Hän pysyi kotona äitinsä takia, niin hän itselleen väitti. Kun Emily kerran oli niin kovin kapinallinen, jonkun täytyi pitää rouva Fitch tyytyväisenä.

Katie istahti nuoremman sisarensa sängyn reunalle ja nosti unohtuneen sukan lattianrajasta. Audrey Hepburn, Debbie Harry ja Emilyn muut idolit tuijottivat pehmein silmin tyhjyyteen hänen yläpuolellaan, vastapäisellä seinällä rap-artistit pullistelivat lihaksiaan. Katie kuuli Emilyn ja Naomin äänet eteisestä, mutta tuskinpa nämä yläkertaan tulisivat. Kuluneen kesän aikana hän oli tottunut yksinäisyyteen. Hän ei osannut pyytää Emilyä jäämään – pelkäsi, ettei tämä jäisi kuitenkaan. Oli parempi olla yksin kuin hylätty.

Punapää heittäytyi selälleen siististi pedatulle sängylle. Hän oli käyttänyt koko kouluvuoden itsensä etsimiseen uskaltamatta kuitenkaan ottaa askeltakaan sen paljon puhutun mukavuusvyöhykkeen ulkopuolelle. Sillä aikaa kun hän oli kiertänyt kehää, Emily oli kulkenut omia polkujaan ja luonut niitä sinnekin, missä ennestään oli vain okaista risukkoa. Katie ei ollut yhtä rohkea, hän pelkäsi eksyvänsä maailman ääriin.

Katie pakotti ajatuksensa siirtymään Effyyn, joka oli toistaiseksi rohkein hänen tuntemansa ihminen. Miten hän olikaan ihaillut tyttöä, miten kovasti hän olikaan halunnut olla yhtä rohkea, piittaamaton ja itsevarma. Ja miten hän ei kuitenkaan ollut. Kun Effy oli kääntänyt hänelle selkänsä, kohottanut itsensä hänen yläpuolelleen, hän oli yrittänyt viedä tältä kaiken. Hän oli yrittänyt viedä tältä Freddien, ja saanut kivestä päähänsä.

Tavallaan hän oli onnistunutkin. Effy oli nyt jossain, yksin ja maailman hylkäämänä. Freddie ja Cook olivat palanneet tyhjin käsin. Jopa Pandora oli jättänyt Effyn. Mutta mitä se Katieta hyödytti – hänhän tuskin uskalsi astua ulos ovesta. Hän oli menettänyt kaiken siinä missä Effykin. Se kivi oli halvaannuttanut hänet.

Katie ponkaisi pystyyn ja käveli määrätietoisin askelin vaatekaapilleen. Hän ei makaisi sairasvuoteessaan enää hetkeäkään; sitä tyydytystä hän ei halunnut Effylle suoda. Hän riisui yöpaitansa mytyksi lattialle ja veti verkkosukat jalkaansa. Hetken etsintöjen jälkeen hän löysi ylähyllylle sullotun nahkahameensa ja kermanvaalean silkkipuseron, jonka oli viime syksynä lainannut Emilyltä (ja jonka sisko oli toivon mukaan jo ehtinyt unohtaa). Hän pukeutui, meikkasi ja vilkaisi vielä viimeisen kerran peiliin, ennen kuin kopisteli alakertaan huikeissa koroissaan. Kello ei ollut vielä kahdeksaakaan, ja eteiskäytävä uinui kullanvaaleassa valossa. Koskaan ei kuitenkaan ollut liian aikaista olla rohkea.

Katie aikoi hankkia kaiken takaisin – ja Effy saisi luvan auttaa.

[sugared]

Kirjoittaja: sugared
Ikäraja: S
Tyylilaji: lievä lievä angst
Fandom: Skins, 2. sukupolvi
Hahmot: Katie/Effy
Vastuuvapaus: Skins kuuluu Channel4:lle ja käsikirjoittajille, minä huvittelen.
A/N: Rakastan tätä paritusta, ei mulla muuta! Tai no, tiedän, että tää on pikkasen AU, koska 4. kauden lopussa Effy ja Katie olivat ainakin jollain tasolla ystäviä, mutta mun henkilökohtainen näkemys on, että ilkeä sanailu sävyttää aina niiden viha-rakkaussuhdetta. :---D

Meidän kaupunkimme

Ilta-aurinko osui puistonpenkillä istuvan tytön hiuksiin ja sai ne loistamaan neonpunaisena sädekehänä. Effy Stonem hymähti: hänelle Katie Fitch oli aina tuonut mieleen ennemminkin paholaisen kuin enkelin. Hän nosti painavan nahkatakin (veljensä vanhan) ryhdikkäämmin harteilleen ja asteli lähemmäs.
"Sinä ja minä", hän totesi värittömästi ja istahti Katien viereen. Ilmestyi kuin tyhjästä, niin kuin hänellä oli tapana. Punapää säpsähti ja loi häneen säikähtäneen katseen. Effy näki, miten tytön ilme muuttui pelästyneestä närkästyneeksi ja sitten kovaksi ja läpitunkemattomaksi, kun tämä viimein tunnisti hänet.
"Helvetti, Effy", Katie ärähti ja pudisti päätään. Kultaiset korvarenkaat helisivät vaimeasti. "Mitä sinä oikein puhut?"
"Sinä ja minä, kaksin kaupungissa", Effy täsmensi ja virnisti hyytävästi. Kaikki muut olivat jatkaneet elämäänsä muualla, toisissa kaupungeissa, jopa toisissa maanosissa (ja Freddie; Freddie oli taivaassa) – vain hän ja Katie olivat jääneet.
"Älä muistuta minua siitä", Katie tuhahti ja laski katseensa. Tytön leopardikuvioiset piikkikorot olivat kaivautuneet hiekkaan ja tämän verkkosukissa oli nyrkinmentävä repeämä. Effy ei kysynyt, mistä Katie oli tullut tai minne tämä oli menossa.
"En päässyt mihinkään kouluun, koska olen niin tyhmä", tyttö totesi katkerana, punaista päätään riiputtaen.
"Minä pääsin kaikkiin kouluihin, koska olen hullu", Effy huomautti ja kohautti olkiaan. Katie vilkaisi häneen murhaavasti.
"Niin, sinulle kaikki onkin niin helppoa. Ihan niin kuin Emilyllekin", punapää mutisi. Effy nyökkäsi ja sytytti tupakan.

"Kuulehan Katie", hän aloitti pitkän, ilmassa raskaan sadepilven lailla riippuvan hiljaisuuden jälkeen. "Sinä varmaan ajattelet, että tämä kaupunki on liian pieni meille kahdelle. Nyt, kun me kuitenkin olemme molemmat yhä täällä, meidän on opittava jakamaan se."
"Ja miten sinä ajattelit sen tehdä?" Katie kysyi pistävästi ja alentui viimein katsomaan Effyä silmiin. Väsymys oli painanut mustelmia tytön meikittömille kasvoille, mutta siitä huolimatta Effy oli kaunis kuin posliininukke. Sellainen, jota Katie oli aina mankunut lelukaupan ohi kulkiessaan, mutta ei ollut koskaan saanut.
"Näin", Effy sanoi ja tarttui Katien kasvoihin niin äkkiä, ettei tämä ehtinyt edes sulkea suutaan. Palava savuke putosi hänen jalkojensa juureen, kun hän painoi tytön huulille ruhjovan suudelman.
"Tiedäthän sinä, että olet aina ollut minun lempikaksoseni", hän kuiskasi hymyillen ja pyyhkäisi Katien huulipunan tahrimaa suupieltä peukalollaan.

***

Kirjoittaja: sugared
Ikäraja: S
Tyylilaji: angst
Fandom: Skins, 3. sukupolvi
Hahmot: Mini/Franky
Vastuuvapaus: Skins kuuluu Channel4:lle ja käsikirjoittajille, minä huvittelen.
A/N: Tittidii, kyllä Finiinkin pitää Minkyä saada! Päättömästä otsikosta kunnia Anckalle siis Aavalle.

Jotain päätöntä

Mini nojasi koulurakennuksen seinään ja katseli Frankyä, joka jutteli Mattyn kanssa pihan toisella puolella (hän pani katkerana merkille, että kaksikolla näytti olevan hauskaa). Hän ei huomannut, miten kipeästi karkea betoni raapi hänen lapaluitaan tai miten Grace letitti hänen hiuksiaan. Sillä ajatuksissaan hän kuljetti kättään pitkin Frankyn hoikkaa vartaloa. Frankyn poikamaista vartaloa, jota katsellessaan hän unohti, mitä tämä todella oli.

Hän kuvitteli, miten suutelisi Frankyn kapeita, kalpeita huulia ja vuodattaisi tuohon suudelmaan kaiken sen vihan ja rakkauden, jota hän tätä kohtaan tunsi. Hän rakasti Frankyssä sitä, miten helposti tämä sai toiset pitämään itsestään. Kyllä hänkin tiesi, miten se tapahtui. Hänen kohdallaan se oli vaatinut laihduttamista, enemmän ripsiväriä, vähemmän ruokaa, kontrollia, kontrollia, kontrollia. Eikä hän vieläkään tiennyt, pitivätkö ihmiset hänestä vai siitä, mitä hänen kauttaan oli mahdollista saavuttaa. Mutta Franky; Franky oli edelleen oma outo itsensä ruutuhousuissaan ja liian isossa kauluspaidassaan.

Hän vihasi Frankyä siitä hyvästä, että tämä sai hänet näkemään itsessään sellaisia puolia, joita ei olisi koskaan halunnut nähdä. Heikkoutta. Tulehtuneita haavaumia hänen täydellisessä ulkokuoressaan, täydellisessä elämässään. Siinä täydellisessä mallinukessa, jonka hän aamuisin puki nahkatakkiin ja minihameseen, jonka käsivarrella roikkui merkkilaukku ja joka vaelsi koulun käytävillä kylmänä ja itsevarmana.

(Matty laski kätensä Frankyn vyötäisille, ja Franky väläytti pojalle onnellisen hymyn. Mini säpsähti ja repi auki letin, jonka Grace oli juuri saanut valmiiksi.
"Grace, palmikot ovat pikkutytöille.")

Niin, hän suutelisi Frankyä, ja tämä ymmärtäisi kaiken. Että hänkin oli heikko, ettei hänkään ollut ehjä, että hänkin oli putoamassa.

Ja että he voisivat pelastaa toisensa.

[Aava]

Oijoi. Pidin näistä.

Katie/Effyn haikeus oli mukavaa, ja musta on kivan lohdullinen ajatus, että ainakin yhden illan aikana heillä oli toisensa, vaikka muut olivatkin Maailman Turuille kadonneet.

"En päässyt mihinkään kouluun, koska olen niin tyhmä", tyttö totesi katkerana, punaista päätään riiputtaen.
"Minä pääsin kaikkiin kouluihin, koska olen hullu", Effy huomautti ja kohautti olkiaan.

Suosikkikohtani. Effy oli hirmuisen effymäinen, semmoinen fiksu, joka ei edes välitä.

Mini/Franky. ♥ Suloinen oli, mutta Matty voisi pysytellä kaukana Frankystä, suretti Minin puolesta. Ja hei, oon vähän pettynyt, kun tuolla tavalla lopetit! Ei tässä muuta, mutta nyt sun täytyy kirjoittaa myös semmoinen kitkeränkatkera Minky, jossa on juuri tuommoisia suudelmia. =)

Anteeksi, etten osaa enää kommentoida. Oot kiva.

[Peccantis]

Hei ja terveisiä kommenttiringistä ^_^ Täällä tööttää Peccan, jolla ei sitten ole minkään maailman kokemusta näistä fandomeista. Tai siis Nanan ja Moulin Rougen perusajatukset tiedän, siihen se jää. Tarjolla siis tekstiin sinänsä keskittyvää kommenttia tänään. Päätin valita kaksi tekstiä kommentoitavaksi. Etukäteisvaroitus: olen pilkkuihin intiimisti kiintynyt henkilö ^_~

Keski-Ikä
Tässä piirtyy seesteistä surumielisyyttä, kulahtaneisuudesta huolimatta lämpimänä kuohuvaa elämänvirtaa. Sitä se keski-ikä kai on. Ohikiitävää vimmaa osoittaa sielunsa palo.

Hän tarttui miehen karheisiin, kärsineisiin, kokeneisiin kasvoihin ja suuteli tätä, yritti hukuttaa suudelmaan vuodet ja vieraat vuoteet, lakanat, joissa oli jäljellä enää rypyt ja haalea muisto edellisen yön kuumeesta.
Tässä jotenkin tiivistyi kaikki. Ihastuin kovasti kolmen k:n kasvoihin ja vuosiin ja vieraisiin vuoteisiin. Ylipäätään koko ficletin ajan säilyi tietty tunnelma, ei nuoren hehkuvana vaan kypsän haaleana.

Jos nyt pitäisi jotain parannettavaa mainita, niin tuo herkkä tasapaino pronominien, substantiivien ja nimien kesken. Niniin viitattiin mielestäni koko ajan aivan asiallisesti, mutta nimettömän miehen kohdalla alkoi tunkea silmiin sana "mies" turhan usein kun "hän" olisi korvannut sen loogisena ja näkymättömämpänä. "Hän" kun kumminkin viittaa viimeisimmäksi määriteltyyn henkilöön. En oikein osaa päättää pidänkö kuvaavien termien käytöstä kun nimeä ei ole... En siis ehdota sellaista, mutta mainitsenpahan jos haluaisit joskus vaikka kokeilla tyylikikkana. Kielikuvista vain unilaiva tuntui hieman tarpeettomalta. Muutoin teksti pysyy hyvin kasassa ja soljuu.

Rohkeus
Tätä pitäisin vahvimpana kolmesta. Erityisesti ensimmäinen kappale kielikuvineen herättää ei vain kuvan, vaan herkän ja syvän tunteen rannasta ja Nanan tunteista. Loppupuolella tulee tyylillinen notkahdus ja omaan makuuni turhaa toistoa - sana laulu on muutaman virkkeen sisällä kolme kertaa ja rohkeus kaksi kertaa aivan perättäin. Raapaleessa se tuntuu vielä oudommalta kuin pidemmässä tekstissä -- aivan kuin sadan sanan piskuiseen määrätilaan olisi jäänyt tyhjää. Alkupuoli, huomauttaisin kuitenkin, on satumainen kauneudessaan ja elävä.

[Kuurankukka]

Kommenttikampanjasta erittäin hyvää iltaa. Koska en tiedä Nanasta tai Moulin Rougesta oikesti yhtään mitään, kommentoin nyt vain näitä Skins raapaleita.

Kalavelkoja
No vau, onko edes mahdollista tiivistää kokonaisen sarjan yksi kokonainen hahmo näin osuvasti yhdeksi paketiksi? Tiivistit paljon Katieta ja Emilyä koskevia ajatuksiani sanoiksi, paljolti juuri tällaiseksi henkilöksi olen Katien kuvitellut. Että hän jossain siellä syvällä sisimässään tahtoisi olla kuten siskonsa Emily, tai kuten Effy. Pidin ihan hirmuisesti siitä, että Katie tahtoi myös Emilyn olevan onnellinen, huolimatta siitä että tämä seurusteli Naomin kanssa. Aa, hienoa hahmotulkintaa ja kerrontaa kertakaikkiaan!

Meidän kaupunkimme
Hei, tämähän on melkein kuin suoraa jatkoa Kalavelkoja -raapaleeseen, tai niin ainakin itse tämän näin. En sitten tiedä, meinasitko sitä itse niin. Mielenkiintoinen kohtaaminen kahden yhtä mielenkiintoisen hahmon välillä, jotenki tosi luontevasti rakennettu tilanne. Huh, Effie kenties ihan sattumalta törmää Katieen ja mitä siitä seuraakaan... Effie on muutenkin erikoinen hahmo, kun hänestä löytyy niin monia puolia. Tässä raapaleessa tytön luonne tuli hienosti ja aidosti, en olisi paljoakaan ihmetellyt vaikka samankaltainen kohta olisi itse sarjassa esitellyt. Pointsit erityisesti onnistuneesta Effiestä.

Jotain päätöntä
5. kaudesta/3. sukupolvesta meikällä ei ole minkäänlaista muuta tietoa, kuin se mitä kaveri on jotain sekavaa selittänyt, eli tämä jäi kolmesta Skins raapaleesta kaikista etäisimmäksi. Vaikka en hahmoja yhtään tunne tai tiedä, tunnelmat ja hahmojen pääajatukset kyllä ymmärsin oikein hyvin. Raapaleen tilanne on helposti nähtävissä silmien edessä, pidin hirmuisesti Minin ajatuksista. Siis, vaikken hahmoista mitään tiedäkään, pääsin ainakin jollain tavoin tilanteen sisälle. Hyvin elävä ja luonnollinen tilanne koko homma oli, enpä tästäkään mitään moitittavaa keksi.

Yhteenvetona oikein mukavia raapaleita, fandomilla joista on aika vähän ficcejä, tai ainakin luen niitä tosi vähän. Taidokasta tunnelmankuvausta, uskottavia henkilöhahmoja, ja kaikkea muuta kivaa. Ei muuta kuin että tykkäilin kovin, kiitos tästä 

[sugared]

Aava: Oijoi, kiitos kommentista! Jotenkin mua ei toi kolmas sukupolvi inspaa kauheesti, joten saattaa jäädä kirjottamatta. Oot itekin kiva.

Peccantis: Kiitos kovasti kommentista ja siitä, että luit, vaikka fandomit vähän tuntemattomia olivatkin. :--) Mulla oli joo vähän vaikeuksia noiden pronominien/etc. kanssa, koska tolla saamarin tyypillä ei ole nimeä, enkä halunnut viitata siihen 'argentiinalaisena' niin kuin leffoissa vaan myös säilyttää sellaisen anonymiteettifiiliksen. En oikein tykkää näyttää adjektiiveja pronomineina muuten kuin sellaisia vakiintuneita substantiivimuotoja, esim. vaaleaverikkö tai punapää, mutta tummaverikkökään ei mun mielestä sovi kuin naiseen. Mutta joo, ehkä tuota toistoa olisi voinut jotenkin vältellä.

Loppupuolella tulee tyylillinen notkahdus ja omaan makuuni turhaa toistoa - sana laulu on muutaman virkkeen sisällä kolme kertaa ja rohkeus kaksi kertaa aivan perättäin.

Oot oikeassa! Kirjoitan varmaan just siks niin vähän oikeita raapaleita, ettei mun tyyli oikein sovi niihin. Tykkään toistella ja maistella sanoja ja käyttää toistoa tekstin rytmittämiseen (voi tosin olla, että kukaan muu ei lue mun tekstejä sillä tavalla kuin minä itse :--D), mutta raapaleissa se totta kyllä syö turhaan sanoja.

Kuurankukka: Kiitos kommentista! Kiva, että hahmontulkintani upposi. :---D Katie on ehdoton lempihahmoni ja jäi mielestäni ihan liian vähälle huomiolle sarjassa, etenkin juuri hänen suhteensa Emilyyn ja Effyyn. Ehkä juuri siksi hänestä/heistä on niin kiva kirjoittaa, pääsee kunnolla kaivelemaan ja analysoimaan. Ja kiitos Effy-kehuista. Musta tuntuu, että sanon tän joka otteessa, mutta Effy on musta ylivoimaisesti vaikein hahmo kirjoittaa. Se on niin monipuolinen ja kompleksinen, ja vaikka se oli kuvioissa neljä kokonaista kautta, tuntuu, ettei sitä oikein tunne vieläkään. Kunhan saan kerättyä rohkeutta, toteutan mun salaisen haaveen ja kirjotan Effyn sairastumisesta jotain.

***

Kirjoittaja: sugared
Ikäraja: S
Tyylilaji: ystävyys, BFF:äily
Fandom: Gossip Girl (bookdom)
Hahmot: Blair ja Serena
Vastuuvapaus: Gossip Girl ja ihanat hahmot kuuluvat Cecily von Ziegesarille, enkä saa tuloja niiden kiusaamisesta.
A/N: Mun oli tarkoitus tehdä vähän kunnollisempi päivitys, mutta ficlet venähtikin sitten oneshotiksi. No, heitetään sitten kehiin edes tällainen wnb-raapale, jonka olen itse asiassa kirjoittanut jo aikaa sitten Lavinian antamasta ideasta ja josta puolestaan piti tulla oneshot. Luulen, että jatkon kirjoittaminen kaatui siihen, että pätkä toimii oikeastaan (mielestäni :--D) parhaiten itsenäisenä, enkä tiedä, miten sitä jatkaisin. Mutta joo, tällainen pieni ystävyysfiilistelypätkä, joka sijoittuu muistaakseni toiseen kirjaan. (Lupaan asiallisemman päivityksen ensi kerralla.)

Yhdennäköisyyttä

"Oikeasti en ole tippaakaan Audrey Hepburnin näköinen, vai mitä?" Blair Waldorf kysyi ja venytti pientä vartaloaan hotellihuoneen kaksoisvuoteella, jonne tytöt olivat tehneet pesänsä.
"Oletpas", Serena van der Woodsen vastasi hymyillen ja käänsi katseensa parhaan ystävänsä ketunkasvoista. Audrey Hepburnilta puuttuivat kaikki ne ominaisuudet, jotka tekivät Blairista Blairin, tytön, jonka ystävyyden eteen hän oli kerran toisensa jälkeen valmis uhraamaan kaikkensa. Tapa, jolla tyttö nosti leukansa pystyyn, kun oli tullut loukatuksi. Itsetietoinen pilke, jota Aubreyn samettisilmissä ei näkynyt koskaan. Valtava kilpailuvietti, joka sai Serenan silloin tällöin repimään hiuksia päästään. Blair ei ikinä huutelisi kenenkään perään kaatosateessa tai antaisi yhdenkään puhetieteilijän kävellä ylitseen. Serena tunsi ystävänsä kuitenkin tarpeeksi hyvin tietääkseen, mitä tämä halusi kuulla. Ja nyt, kun hän oli juuri saanut Blairin takaisin, ei ollut mitään syytä kiistellä pikkuasioista.

[sugared]

Mustalupiini: Kas hei! Kiitos kovasti kommentista, kiva, että jaksoit lukea ja pohdiskella, vaikka et tuntenutkaan fandomeja. :--) Ja kiva myös, että sait niistä jotain irti! Tuo viimeinen on kyllä vähän sellainen, että siitä on vaikea saada mitään, ellei tunne fandomia – tuokio kun on suoraan yhden kirjan yhdestä kohtauksesta laajennettu.

***

Kirjoittaja: sugared
Beta: raitakarkki
Ikäraja: S
Tyylilaji: angst
Fandom: Game of Thrones
Hahmot: Sansa Stark
Vastuuvapaus: A Song of Ice and Fire kuuluu George R. R. Martinille ja siitä inspiroitunut Game of Thrones HBO:lle ja muille asianomaisille. Minä en saa kirjoittamisesta muuta kuin Henkistä Hyvää.
A/N: Jostain syystä aloitan uudesta fandomista kirjoittamisen usein kirjoittamalla sellaisen hahmon näkökulmasta, joka on ärsyttänyt minua. Sillä tavalla pääsen ehkä jyvälle hahmon motiiveista, mikä usein lieventää ärsytystä. :--D Niin nytkin. Sansa ei suinkaan ole lempihahmoni, mutta hyvin vahva ja mielenkiintoinen hahmo joka tapauksessa. En ole vielä päässyt lukemaan kirjoja, joten tulkintan perustuu kokonaan tv-sarjaan.

Oppirahat

Tyhmyydestä saa maksaa.

Nuo sanat Sansa oli saanut kuulla kerran toisensa jälkeen. Äitinsä suusta, imettäjänsä suusta, veljiensä suusta. Hän oli oppinut pitämään kätensä poissa kuumilta pinnoilta, varomaan tuntemattomia sekä kuraa, joka tarttui hameenhelmaan, ellei sitä kannatellut likaisen maan yläpuolella. Hän oli opetellut ulkoa käytöstavat, tanssiaskeleet ja sen, miten käveltiin kauniisti ja arvokkaasti. Hän tiesi, miten puhuteltiin herraa, miten työläistä ja miten orjaa. Hän erotti linnunsilmäpiston pykäpistosta jo kaukaa.

Kaiken tämän hän oli opetellut, jotta hän voisi joskus olla hyvä vaimo.

Sansa rakasti isäänsä, suorastaan palvoi. Samalla tavalla kuin lapsi vaistoaa pimeyden keskellä vaanivat möröt, hän oli kuitenkin aina tiennyt, että tunne oli yksipuolinen. Aryaa hänen isänsä palvoi, ei häntä. Aryaa, joka ei tehnyt mitään niin kuin käskettiin, jonka polvet olivat ruvilla ja hiukset takkuiset.

Kuten kaikki pienet tytöt, hän halusi vain, että isä olisi ylpeä hänestä. Hän halusi isän näkevän, että hän oli aito Stark, oli hän miten linnunluinen hyvänsä. Hän avioituisi Joffrey Baratheonin kanssa, ja hänestä tulisi kuningatar. Silloin hänen isänsä palvoisi häntä. Koko valtakunta palvoisi häntä.

Niin, siitä tyhmyydestä.

Kun Sansa saapui Kuninkaansatamaan, hän ymmärsi kaksi asiaa: hän oli kuin olikin aito Stark eikä hän tiennyt mitään. Kaiken, minkä hän osasi, hän oli opetellut valmistautuakseen avioliittoon. Ja kun avioliitto nyt oli muutakin kuin kylminä iltoina sydänalaa lämmittävä kaukainen haave, hän tajusi, että kaikki oli turhaa. Etelässä mikään ei ollut niin kuin hänelle oli opetettu. Kaikki oli väärin ja nurinkurista. Se mitä hän sanoi, käännettiin häntä vastaan, ja se mitä hän ei sanonut, laskettiin hänelle viaksi.

Hänen esi-isänsä olivat kuitenkin aikoinaan sopeutuneet pohjoisen hyytävään kylmyyteen, ja niinpä hänkin päätti oppia elämään siinä uudenlaisessa kylmyydessä, jonka hän oli etelässä kohdannut. Joffrey ei rakastanut häntä, mutta ei se mitään. Suden tyttärellä ei ollut varaa rakkauteen. Leijonan luolaan astuttuaan se sai olla kiitollinen, jos selvisi hengissä.

[Kharon]

Nyt en pysty muuta ku heiluttamaan käsiäni ja hinkumaan ääneen. Luin tuon viimeisen jutun, Oppirahat, koska Game of Thrones ja Sansa ja ahhh. En voi muuta kuin olla hiivatin rakastunut. Sun kuvailu on täydellistä - en pysty edes järkevästi käsittelemään tuota ficlettiä poimiakseni siitä lempikohtia tai erityisen nerokkaasti tehtyjä kielikuvia. Se on täydellinen juuri kokonaisuutena.

Kirjoitat Sansan aivan älyttömän hyvin. Tässä on samaan aikaan läsnä se Sansan haaveellisuus, sen unelmien rikkomattomuus, sekä Martinin kirjoista (ja Game of Thronesista) tuttu raadollisuus. Tykkään tuosta kontrastista ja kuitenkin kaikki on niin kauniisti kerrottu. Mun sydän särkyi kun Sansa puhui isästään - vaikka mä haluan ajatella, että Ned rakastaa kaikkia poikasiaan ihan yhtä paljon ja vaikkei esim. kirjoissa ole mihinkään muuhun viitattukaan, niin tuo kyllä kuulosti jotenkin Sansamaiselta haluta isän rakkautta. Ja hakea sitä sitten niistä asioista joihin naisen on tuossa maailmassa helpompi vaikuttaa, eli juuri hyvän avioliiton kautta. (Sori jos selitän epäselvästi, oon vaan vieläkin niin innoissani.)

En voi muuta kuin hehkuttaa. Ihan hiivatin hienoa tekstiä, oi pojat. <3 Oot älyttömän taitava, nerokas kirjoittaja.

[sugared]

iitta: Voih, ihan herkistyin, kun noin ihanan kommentin sain! Kiitos kovasti. Oon ilonen, ettei tulkintani mennyt täysin metsään. Mäki uskon, että Ned rakastaa Sansaa ihan yhtä paljon ku muitakin penskojaan, mutta en yllättyis, vaikka Sansasta tuntuiskin tolta. Tollasessa yhteiskunnassa naisilla ei yleensä ole kauheesti valtaa omaan kohtaloonsa, ja tulevaisuutensa voi turvata vaan hyvän avioliiton kautta. GoTissahan on monia vahvoja naishahmoja, esim. Cat, Dany ja Arya, mutta näen ne kuitenkin poikkeuksina. On oikeestaan hassua, et ne ominaisuudet, mistä jengi Aryassa varmasti eniten pitää, on nimenomaan poikamaisia. Sansa taas on tosi naisellinen, herkkä ja tunteikas, ja sanoisin, et juuri ne ominaisuudet ihmisiä Sansassa ärsyttää. Sansa on just sellanen kuin millaseks se on kasvatettu, Arya taas on jotain ihan muuta. Ja siitä huolimatta Aryaa ihaillaan eikä toruta. Tulipas tästä nyt feministinen palopuhe jotenkin. No, nää on mun ajatuksia Sansan hahmosta, ainakin vielä toistaseks, kun en oo kirjoja lukenut. Mut mut, kiitos vielä kommentista oikein paljon!

Vanilla M.: Ekaksi paljon kiitoksia kommentista! Mulla on tosiaan tapana tarttua just niihin hahmoihin, jotka mua ärsyttää, ja yrittää sitten löytää niiden näkökulma asioihin. Sansa on (osin ihan ansaitusti) kyllä aika vihamielisiä tunteita herättävä hahmo, mutta mä näen sen teot niin, että se yrittää vaan omalla tavallaan suojella itseään ja perheettään maailmassa, jossa miehet hallitsee. Eihän siitä tietenkään tarvii tykätä, mutta kiva, jos mun tulkinta tuntui loogiselta. Mutta juu. Varmasti kirjotan GoTia lisää, sen verran inspiroi. Toivoisin löytäväni pikapuolin aikaa niiden kirjojen lukemiseen, niin uskaltaisin kirjotella laajemminkin.

[sugared]

Kirjoittaja: sugared
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: angst
Fandom: Game of Thrones
Hahmot: Daenerys & Viserys Targaryen
Vastuuvapaus: A Song of Ice and Fire kuuluu George R. R. Martinille ja siitä inspiroitunut Game of Thrones HBO:lle ja muille asianomaisille. Minä en saa kirjoittamisesta muuta kuin Henkistä Hyvää.
A/N: Sain nyt sitten käsiini A song of ice and firen ihan kirjoina, ja vaikka tiedänkin, mitä ekassa kirjassa tapahtuu, niin oon silti ihan in awe ja suorastaan kihisen inspiraatiota. :---D Dany on mun ehdoton lempihahmo varmaan ikinä, joten luonnollista on, että nyt, kun tiedän hänestä enemmän, halusin hänestä kirjoittaakin! Ja samalla dissata Viserysiä, joka taas on kamalin hahmo ikinä.

***

Lohikäärme herää

Viserys oli juuri lyönyt sisartaan kolmannen kerran. Dany oli lyyhistynyt polvilleen kiiltäväksi hangatulle marmorilattialle ja huohotti. Hänen suussaan maistui rauta – se sama metalli, josta miekat taotaan. Veljen kämmenenjälki oli piirtynyt hänen poskeensa ensin valkoisena, sitten punaisena kuin hälytysmerkki. Jos Viserys olisi ollut edes puoliksi niin viisas kuin uskoi olevansa, hän olisi huomannut vaaran. Hän kuitenkin näki pikkusisarensa edelleen vain kauppatavarana; huorana, jonka hän vaihtaisi valtakuntaan. Hänen valtakuntaansa.
"Minähän varoitin sinua herättämästä lohikäärmettä", nuori mies ilkkui. Hikipisarat kimmelsivät hänen ylähuulellaan, ja hän näytti kuumeiselta.

Dany ei nostanut katsettaan veljensä silmiin, joissa väreili sama laventelinsini kuin hänen omissaan. Hän pelkäsi – ja halveksi sitäkin enemmän. Daenerys Targayren oli 12-vuotias, juuri ensimmäisen verensä vuodattanut, kun hän viimein näki veljensä sellaisena kuin tämä oli. Viserys ei ollut lohikäärme. Lohikäärmeillä oli kunniaa, rohkeutta ja voimaa, jota edes hänen veljensä halpahintaiset unet eivät koskaan tavoittaisi. Jos Viserys olisi ollut lohikäärme, he eivät piileskelisi myötämielisten nurkissa. Seitsemän kuningaskuntaa olisi jo heidän.

Siitä päivästä lähtien Dany siis tiesi ja sääli niitä, jotka eivät tienneet. Niitä, jotka palvoivat hengellään ja omaisuudellaan nuorta, honteloa poikaa, josta ei koskaan tulisi kuningasta. Hän pelkäsi ja vihasi; pysyi vaiti ja katsoi lattiaan, kun Viserys löi häntä ja käytti karkeita sanoja. Vielä hän ei kuitenkaan kohottanut kättään veljeään vastaan. Hän oli vasta lapsi, heiveröinen ja voimaton, mutta jonakin päivänä hän löytäisi voimansa. Hän jaksoi kyllä odottaa.

Viserys oli kohottanut kätensä häntä vastaan ja katkaissut samalla sen ainoan siteen, joka saattoi taata uskollisuuden verisen valtapelin keskellä. Lohikäärme oli todella herännyt, mutta Viserysillä ei ollut siitä vielä aavistustakaan.

[Carmilla]

Tykkäsin tosta Moulin Rouge -ficletistä ihan hulluna. Nini oli ihana ja vaikkei mulla ole siihen liittyen mitään OTP:tä, ni se on kuitenkin ihan suosikkejani Moulin Rougesta. Rakastin tuota vastakohtaa Ninin ja argentiinalaisen välillä. Tykkäsin siitä, että Nini oli vähän kyyninen ja negatiivinen ja näki vaan ne rypyt ja uurteet ja kuluneet lakanat, mutta argentiinalainen oli söpö romantikko, joka sit näki kaiken kauniimmassa valossa. Tai nimenomaan tykkäsin siitä, että silläkin oli kärsineet kasvot ja se tiesi, ettei Nini ollut mikään maailman kaunein nainen ja että sen tähtiaika oli jo ohitse, mutta että se halusi Ninin siitä huolimatta ja olisi ottanut sen mukaansa Argentiinaan, jos toinen vaan lähtis.

Sulla on hirveen ihana tyyli kirjoittaa. Semmonen kaunis ja koristeellinen, mutta sitten kuitenkin karu ja ihanan realistinen. Että koko ajan mukana on sellanen surullinen, karumpi vivahde, mut silti kuitenkin puhut unen laivoista ja ruusuntuoksuisista hämäristä ja muista. Iih. <3 Tykkäsin siitä, kun kuvasit aurinkoa krapulaiseksi ja varsinkin siitä, miten kuvasit Ninin kasvoja sen itsensä silmin. Yleensäkin musta on kaunista, kun kasvoja kuvataan kartaksi ja musta oli aivan ihana toi, miten Ninin kasvoilla risteilisi tiet, joet ja valtionrajat! Huokailen täällä ihastuksesta.

*

Oon lukenut Game of Thronesia ensimmäiset sata sivua ja oon ihan rakastunut. Ärsyttää pirusti, ku on niin paljon kiireitä ja tärkeät kokeet ja muuta, että pystyn jatkamaan sitä vasta kesällä. Ja ku oon päättänyt lukea kirjan ennen ku katson sarjan. Joka tapauksessa oon jo ehtinyt rakastua Danyyn. Se on ihana. Viserys taas ei oo. Mullahan on vielä vähän puutteelliset tiedot kummastakin, ku oon vältellyt spoilereita, mutta ainakin mun silmiin olit kirjoittanut sekä Danyn että Viserysin just sellaisiksi kuin ne onkin. Tykkään Danysta ihan sairaasti, ku se just on tuollainen vahva hahmo, jonka varpaille ei lopulta kannata hyppii. Ja Danysta kuitenkin heti näkee, että siinä on enemmän, ku miltä ehkä päälle päin näyttää, alussahan se on just sellanen avuton lapsi. Musta on hirveen kiva, et se on just lohikäärme, koska siitä tulee vaan niin badass-vaikutelma. <3 Siks oli kiva, että tässä ficletissäkin pääpointti oli se, että Danysta se lohikäärme nimenomaan löytyy, mut Viserysistä ei. Tiiän, että Viserysille käy vielä huonosti enkä malta odottaa, et pääsen sinne asti. : D

[Belsissa]

Etsin tässä Game Of Thrones - ficcejä ja törmäsin näihin sinun raapaleisiin. Luin siis vain kaksi viimeistä, sillä muista fandomeista vain Gossip Girl ja Moulin Rouge ovat tuttuja, enkä niistä ole ihmeemmin välittänyt lukea.

Molemmat tekstit olivat varsin mukavia luettavia. Ensimmäinen tosin ehkä kolahti enemmän. Ehkäpä siksi, että olin tullut miettineeksi sen käsittelemää aihetta: Sansan ja Eddardin välistä suhdetta. Kirjoja en ole toistaiseksi lukenut, joten en tiedä miten tarkkaan niissä heidän välsitään sidettä kuvataan. Kuitenkin jo sarjan perusteella voi huomata Eddardin rakkauden Aryaa kohtaan. Sansa onkin sitten mutkikkaampi tapaus. Uskon kyllä Nedin rakastavan vanhempaakin tytärtään, mutta nuorempi tuntuisi olevan hänen silmäteränsä.

En siis yhtään ihmettele Sansan ajatuksia. Tyttörukka. Olen aina pikkuisen säälinyt häntä. Monet tuntuavat inhoavan Sansaa hänen toisinaan hyvinkin naiivin ja säälittävänkin käytöksensä takia, mutta itse tunnen myötätuntoa häntä kohtaan. Sansa on lapsellinen, toisinaan jopa suoranaisen typerä, mutta hänen puhtaassa viattomuudessaan on silti jotain josta pidän. Osittain noista naiiveista ominaisuuksista voi ehkä syyttää olosuhteita. Tyttö tuskin oli aikaisemmin elämässään kokenut mitään kauhean järisyttäviä vastoinkäymisiä, mistä sitten olisi voinut viisastua. Hyvin harvat ovat luonnostaan kypsiä ja vahvoja luonteita. Usein pitää ensin kokea jotain mullistavaa.

Mutta nyt alkoi jo mennä vähän jaaritteluksi. Ficciisihän minun piti keskittyä - ei niinkään Sansan luonteeseen. Eli siis, asiaan. Minusta pätkä olisi saanut olla pidempikin. Olisin mielelläni lukenut Sansan ajatuksia syvemminkin. Ei kuvauksesi ollut pintapuolista, mutta olisin ehkä silti kaivannut vielä syvempää pohdintaa. Joko hieman lisää sisältöä lauseisiin tai vaihtoehtoisesti enemmän lauseita.

Mutta haluan vielä painottaa, etten missään nimessä pitänyt tekstiäsi huonona. Se on ehdottomasti paras niistä muutamasta, joita olen tähän mennessä fandomista lukenut. Pidin sujuvasta tavastasi kertoa. Teksti eteni sopivaa tahtia ja salli lukijalle pieniä taukoja ajatteluun. Viimeisistä kappaleista tykkäsin eniten. Ne olivat mukavan dramaattisia, eikä Sansakaan vaikuttanut enää niin kovin naiivilta.

Sitten toiseen pätkään. En tosiaan pitänyt sitä yhtä hyvänä kuin edellistä, vaikka sekin parani kyllä loppua kohden. Tässä tekstissä minua häiritsi sen tavanomaisuus. Olen lukenut pilvin pimein tekstejä, joissa käsitellään lyötyä naista, joka tuolla hetkellä kääntyy pahoinpitelijäänsä vastaan. Katkaisee viimeiset kiintymyssiteet. Että sinänsä aika kliseinen teksti. Minä tykkään lukea ficcejä, jotka avaavat minulle uusia kuvia. Tämä ei avannut.

Tunnekuvaus oli kaikesta huolimatta hyvää. Myös syvennys toimi paremmin tässä tekstissä kuin ensimmäisessä. Sinulla on kyllä selkeästi kykyä luoda loistavakin teksti, jos vain yhdistäisit näiden pätkien parhaat ominaisuudet keskenään. Kerrontatavastasi pidän erityisesti. Hyvin miellyttävää lukea.

Toivottavasti kirjoitat lisää Game Of Thronesista. Lukisin näitä mielelläni enemmänkin!

[sugared]

Vanilla M.: Kiitos kommentista näin valovuoden myöhässä! Dany on kyllä ihana kaikessa vahvuudessaan ja erityisesti siinä, ettei hän aina vahva olekaan.

Carmilla: Oi kiitos, ihanaa, että joku muukin fanittaa Niniä! Leffassahan se on vähän bad guy ja pelkkä sivuhahmo, mutta jotenkin niistä lyhyistä hetkistä, jotka se kameran edessä on, löytyy muutakin kuin pinta. Ja Tango de la Roxane -kohtaus saa edelleen kylmät väreet juoksemaan pitkin selkää. Toivottavasti oot tähän mennessä ehtinyt lukea Tulen ja jään lauluja jo vähän pidemmällekin. Joka tapauksessa, Dany <3

Belsissa: Kiva, että törmäsit, ja kiitos kovasti kommentista sekä palautteesta! Sansa on nykyään yksi mun lempihahmoista, sillä tosiaan, siinä on paljon muutakin kuin se ensimmäiseksi eteen tuleva pikkuprinsessa. Tohon Dany ja Viserys -ficletin kliseisyyteen mun on todettava, että GRRM nyt sattui kirjoittamaan lyödyn naisen, joka nousee lyöjäänsä vastaan, ja halusin nimenomaan siitä valaistumisen hetkestä kirjoittaa. Harmi, ettei sinuun iskenyt. :--) Lisää Tulen ja jään laulu -aiheisia tekstejäni löytyy muuten täältä, jos kiinnostaa.

[flehi]

Hei vain! Mun piti kommentoida tätä nopeasti laskettuna liian pitkän aikaa sitten. Nappasin tämän joskus vuonna nakki ja peruna kommenttikampanjasta ja sen jälkeen se jäi unohdettuna lojumaan kirjanmerkkeihin joita mulle tuppaa kertymään, mutta nyt otan itseäni niskasta kiinni ja yritän väsätä sulle arvoisesi kommentin.

Arvoisesi siis koska rakastan näitä raapaleita tosi paljon ja ensimmäisen kerran kun löysin tän oli tuossa muistaakseni vain nuo ensimmäiset kolme raapaletta. Sen jälkeen olen lukenut itseasiassa tän useeseen otteeseen läpi ja muistan varmaan kohta nuo ekat ulkoa. Kaikki fandomit tässä on sellasia joista oon joskus pitäny tai pidän edelleenkin joten olen vähän vihainen itselleni siitä etten ole vieläkään tätä kommentoinut.

Mutta siis asiaan. Sulla on tosi kiva kirjotustyyli ja saat niin taidokkaasti jokaisen raapaleen kuulostamaan siltä kuin sen jokaista lausetta ois mietitty pitkään, tarkasti ja hartaasti. Sulla on niin kadehdittavan hienoja lausehelmiä tuolla joukossa että ei sun tyylistä kirjottaa voi olla pitämättä. Ihastelen tota taidokkuutta joka kerta enemmän ja enemmän. Ja usein sun hahmotkin on tosi IC:tä eikä niistä jää sellasta fiilistä ettei hahmo ois ollu täysin oma ittensä. Huomaa että fandom on yleensä lähellä sydäntä.

Pakko myöntää että eniten pidän Keski-iästä ja Meidän kaupungistamme. Musikaalien vannoutuneena ystävänä olen tottakai katsonut Moulin Rougen monen monta kertaa, mutta en vaan koskaan rakastu siihen mitenkään erityisesti. Argentiinalainen on kuitenkin yksi elokuvan parhaista hahmoista, Nini on jotenkin liian moniulotteinen ja sivuhahmona se jää harmillisesti niin varjoon. Tango kohtaus on kuitenkin mielestäni leffan paras kohtaus ja piste joten pakkohan tästä on tykätä jo pelkästään parituksen takia.
Raapaleen tunnelma oli niin hyvin tavotettu ja siinä tuo lause;

"Punainen ei ole sinun värisi"

tuo tiivistää jotenkin mielestäni kaiken ja vaikka se on yksinkertainen se on sen verran vahva lause yksin ettei koko raapale tunnu enää tarvitsevan minkäänlaista dialogia sen jälkeen.

Skins on yksi lempisarjoistani ikuisesti ja vaikka en Effystä kauheasti välitäkään Emily ja Katie ovat niin hienoja hahmoja että saatan rakastaa sua ehkä ikuisesti ihan vaan sen takia että olet kirjoittanut Katiesta. On niin monia ficcejä Naomilystä ja vaikka mistä, mutta Katie on hieno hahmo ja Katie ansaitsee hienoja ficcejä niinkuin nämä raapaleet. Meidän kaupunkimme ei tunnu sijoittuvan mihinkään kohtaan alkuperäisen Skinssin juonessa, mutta varmaan sen takia tykkäänkin siitä niin paljon. Siinä on sellasta sun omaa ja se on vähän samalla tavalla yksinkertainen, mutta yksinkertaisuudessaan nerokas niinkuin Keski-ikäkin.
Effy ja Katie on ehkä vähän kummallinen paritus, mutta tässä se toimii ja Effy on niin Effymäinen että jopa ärsyttävästä sekopää Effystä on pakko pitää.

Minky ei oikein iske sillä en ikinä tajunnut Frankyä hahmona jostain kumman syystä. Jotain päätöntä on kuitenkin Minin ollessa yks mun lempihahmoista kans mukavasti kirjotettu periaatteeltaan aika haikea raapale, sellainen aika femmemäinen. Femme on niin usein juuri tuollaista haikailua ja asioiden vatvomista enkä oikein tiedä mitä mieltä olen tästä, mutta mun on pakko kyllä kallistua sen puolelle että pidän raapaleesta hirmuisesti. Mini on sun kirjottama aika oma itsensä, sellainen minkälaisena iteki oon sen nähny.

Gossip Girliä ei koskaan voi olla liikaa vaikka kiduttavan lyhyen olet tuosta jälkimmäisestä saanutkin nyyh. Samaa mieltä olen Nanasta. Tykkäsin molemmista fandomeista nuorempana hirmuisesti ja silloin varmasti olisin kirkunut riemusta tämän topikin löytäessäni. Tällä hetkellä innostun kuitenkin enemmän noista viimesistä ja mun on pakko tarttua Sansaan.

Sansa on siis mahtava hahmo ja mua ärsyttää se miten se on kuvattu sarjassa ja kirjoissa niin erilailla. Kirjoissa se miten Sansan hahmo kehittyy ja kasvaa, sitä on niin jännittävä seurata, mutta sarjassa Sansa jää niin monen muun hahmon varjoon olemalla suoraan sanottuna aika säälittävä on tosi surullista. Tykkään Sansasta hirmusesti ja kihisen aina kiukusta kaikkien sen kokemien vääryyksien kohdalla. Sun kirjottama Sansa on niin hieno siinä mielessä että se on paljon syvällisempi kuin miltä näyttää ja sellasena Sansa munkin mielestä pitäis kuvata. Se on kuitenkin kaikkea muuta kuin miltä se tv-sarjan ensimmäisellä tuotantokaudella näyttää.

Danysta olen taas ihan vastakkaista mieltä. Hahmonahan se on sellainen että tekisi mieli sanoa tuossa on nainen minun makuuni, mutta hahmon kehittyessä siitä jää päälimmäiseksi vain niin pilalle hemmoteltu kuva, vaikka tyttö ei sitä todellakaan ole, että mun arvostus Danya kohtaan laskee vieläkin tarinassa eteenpäin mentäessä. Onhan sillä tempperamenttiä ja tykkäsin juuri tuosta kohtauksesta josta olit kirjoittanut kovasti. Pidän siitä kuinka Dany ei olekaan heiveröinen palkintopysti vaan sisältä itsetietoinen ja sanavalmis nuori nainen. Arvostan. Kuvailit Danyä hienosti ja samalla Viserysiä niin epäviehättävästi etten voinu kun hieman nauraa. Viserys on totaalien kamala hahmo hyi.

En oikeastaan nyt enää osaa sanoa kauheasti mitään. Koitin sanoa kaiken mitä ajattelin joten tiivistän tän kaiken kai jotenkin silleen että tykkään jokaisesta raapaleesta kovasti, kaikista omalla tavallaan ja tykkään niin paljon sun tyylistä kirjottaa. En voi varmaan kiittää tarpeeks että nää ficletit ja raapaleet on olemassa koska jos en ois koskaan näitä lukenu ni mun elämä ois yheksää hyvää ficciä tyhjempi.
Jee!

[sugared]

Lide: Kiitos todella paljon kommentistasi, teki mut hyvin onnelliseksi. <3 Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, joka tapauksessa on ihana kuulla, että en ole kirjoittanut näitä turhaan, vaan että joku on niistä nauttinut. Musta tuntuu, että en osaa nykyään kirjoittaa samalla tavalla kuin ennen, mutta ehkä sekin taito tulee vielä joskus takaisin. Sitä odotellessa. Kirjoittelen yleensä vain sellaisista fandomeista, joihin olen oikeasti rakastunut ja jaksanut paneutua, ja joista kumpuaa jotakin kirjoittamisen aihetta. Yleensä myös pureskelen fandomia pitkään ja pohdiskelen hahmoja ajan kuluessa monelta kantilta, siinä suhteessa nämä GoT-ficletit olivat aikanaan poikkeus, kun en ollut vielä kirjoja lukenut.

Skins on kyllä yksi suuuuri inspiraation lähde mulle, erityisesti Katie ja Effy (yhdessä tai erikseen). Katie on todella hieno hahmo, ja mua harmittaa, että se jäi loppujen lopuksi sarjassa niin pieneen osaa, vaikka potentiaalia olisi ollut vaikka mihin. Ja tietenkin siinä uudessa Skinsissä on mukana vain Emily, joka taas on imho todella tylsä ja tavanomainen hahmo. Franky on ihan kamala hahmo ja koko sukupolvi Miniä lukuunottamatta pelkkää syvintä scheissea maan päällä, mutta vielä 5. kauden jälkeen elättelin toivoa, että Minkyn muodossa Frankyynkin voisi tykästyä. No, niin ei käynyt.

Sansa! Voisin kirjoittaa siitäkin hahmosta vaikka jonkun feministisen manifestin, haha. Niiiin mahtava mutta aliarvostettu hahmo. Vaikka Game of Thrones onkin tv-sarjana ihan mahtava, niin valitettavasti se jää kirjoista loistavuudessa aika kauas ihan siitä syystä, että hahmojen näkökulmia ei voi tuoda samalla tavalla esille. Sansahan ei ulkopuolelta katsottuna muuta oikein tee kuin vingu ja valita ja odota pelastajaa. Myös Danyn hahmo kärsii samasta ongelmasta, joskin vähän toisenlaisin seurauksin: tv:ssä hän on kuin joku mahtava ja voittamaton amazonisoturikuningatar, joka kostaa vääryydet, kirjoissa hän taas painiskelee monenlaisten epävarmuuksien kanssa, ja esille tulevat myös hänen vähemmän ihailua herättävät luonteenpiirteensä. Täältä löytyy muuten lisää GoT-tekstiä, jos kiinnostaa/et ole lukenut.

Kiitos vielä kerran tosi paljon kommentistasi, arvostan sitä kovasti!