// Alaotsikko: Ginny/Severus, S, angstiromance
Kirjoittaja: Iero-Way
Ikäraja: sallittu
Paritus: Ginny/Severus (näin sen päässäni ajattelin, mutta toimii kyllä muillakin oppilas/opettaja -pareilla)
Genre: angst, romance
Varoitukset: opettaja-oppilas
A/N: genrehaasteeseen genrellä chan, random10:iin tällä parituksella (jota en muuten olisi varmasti koskaan kirjoittanut), yhtyeen tuotantoon Rufus Wainwrightin kappaleella
Memphis Skyline (joka toi idean tekstiin ja sai shakinpelaamisen yön pikkutunneilla tuntumaan mukavemmalta) ja FF100:n omalla sanalla voitto.
Kaikki on sallittua shakissa ja rakkaudessaHarjoittelen shakkia. Haluan vielä joskus voittaa sinut, en tiedä miksi. Tuntuu vain siltä, että minun on jälleen kerran tunnustettava itselleni jotain, joka ei kuitenkaan tee minusta yhtään tämän kokonaisempaa ihmistä. Pelaan mustaa, pelaan valkoista. Musta ratsuni syö valkoisen tornini. Niin julma tämä maailma on. Ihmiset romuttavat toisiaan. Ihmiset romuttavat itseään.
Minä romutan jonkun nappuloita, ja oikein urakalla.
Sormeni ovat jäässä. Takkatuli on jo sammunut, mutten välitä kylmyydestä. Kuumuushan se minut sai sängystäkin nousemaan.
En jaksa keskittyä pelin ajatteluun. Nappulat vihoittelevat minulle, haukkuvat toheloksi ja juoruilevat sitten keskenään paremmista taktiikoista. Heidän puheensa menee kuuroille korville, minä en ole täällä. En ole sielläkään. Ellen tuntisi kylmyyttä, en ehkä tietäisi olevani. Pääni on täynnä ajatuksia, ja samaan aikaan en silti ajattele mitään. Päässäni humisee, enkä silti kuule mitään. Nousen paikaltani, en edes huomaa. Olen levoton, enkä tiedä minne jalkani minua vievät. Kaikki on niin unenomaista. Kuin unissakävelyä, mutta vasta siinä vaiheessa, kun ihminen on nukahtamaisillaan, tietoisuuden ja tiedottomuuden rajamailla. Seikkailua tuntemattomassa, ja silti niin kovin tutussa ympäristössä.
Huomaan, miten shakilla onkaan paljon yhtäläisyyksiä tämän maailman kanssa. Kun ajatukset ovat muualla, ei pelistä tule mitään.
Yhtäkkiä ymmärrän, minne jalkani minua vievät, enkä minä vastustele.
Pelissä ei voi voittaa, mikäli yrität vain paeta.Kuljetan kättäni kiviseinää pitkin. Se on kylmä, kuten kiviseinien kuuluukin helmikuun pakkasöinä olla. Koputan epävarmana huoneesi oveen, jota olen niin monina unettomina öinä ennenkin koputellut. Kuten ennenkin, saavut ovelle, päästät minut sisälle ja suljet oven jälkeeni. Pidät tuloani itsestäänselvyytenä, suukotat poskeani kuin aviomies työpäivän jälkeen konsanaan. Väistän.
Toinen on helppo murskata, mutta vain, jos on samalla valmis uhraamaan itsensä.”Olen miettinyt”, aloitan. Katsot minuun, enkä osaa tulkita vakaata ilmettäsi. On pimeää, en erota kasvojasi kunnolla. Näytät pelottavalta, kun varjot leikkivät karuilla, veistoksellisilla kasvoillasi (jos kirveellä vain voisi veistää).
”Olen tajunnut, että suhteemme perustuu vain siihen, että sinä otat mitä haluat”, jatkan. Katseesi on edelleen nauliintuneena minuun. Kasvosi ovat edelleen ilmeettömät, huone on edelleen pimeä. Olet edelleen pelottava ja silti niin kiehtova. Tulella leikkiminen oli kiellettyä, mutta se teki siitä hauskaa. Joskus poltin näppini, mutta olen vielä hengissä.
Astun askeleen eteen. Sinä et peräänny.
Olen saartamassa kuninkaasi.”Mitä minulle jää?” kysyn.
Sinun on tehtävä siirtosi, tai olet mennyttä. Pelimme on ohi. Olen voittanut sinut.Näytät haavoittuvaiselta. Käännät katseesi pois lopulta. Nieleskelet hermostuneesti, näen aataminomenasi nykivän.
Tiedän, ettet halua sanoa sitä, mutta ilman sitä sanaa ei ole enää mitään. Ei sinua eikä minua.
”Sano se”, komennan.
”Rakkaus”, sanot hiljaa. Kiedon käteni ympärillesi.
Shakki ja matti.*
Always hated him for the way he looked
in the gaslight of the morning
then came Hallelujah sounding like mad Ophelia
for me in my room living
So kiss me, my darling, stay with me till morning
