Nimi: Saisinko anteeksi
Kirjoittaja: Minä itse
Ikäraja: K-11
Genre: Romancea ja angstia löytyy
Paritus: Draco/Hermione
Varoitukset: Ei tässä mitään muuta kuin pientä kiroilua jonka takia en tiennyt meneekö tämä tänne vai alempaan luokkaan, mutta tämä saa nyt kelvata.
Kommenttia ja parannus ehdotuksia vain tulemaan niin voin korjata virheeni.
Eli siis tämä on tälläinen jälleen kerran nopeasti rustattu ficci.
Ihan ensimmäisiä kertoja tässä siis rustailen, älkää kiltit tappako.
Olimme riidelleet aamulla. Itseasiassa todella pahasti. Tavarat olivat lennelleen ja suusta ryöstyt sanat olivat tarkoitettuja satuttamaan. Jälkeenpäin mietittynä riitahan oli ollut täysin aiheeton. Kumpikaan meistä ei vain ollut saanut nukuttua koko yönä joten tietenkin olimme räjähdys arkoja. Olin itkenyt jo kokopäivän enkä uskonut silmistäni pääsevän enää yhden ainutta kyyneltä, mutta kyllähän sieltä pääsi. Kuin pakottaen aloin kelaamaan aamua mielessäni.
¨Nyt on sinun vuorosi syöttää hänet.¨ Äänessäni paistoi anelu.
¨Etkö sinä helvetti soikoon ikinä tajua koska pitäisi olla hiljaa¨ Kuulin Dracon murahtavan, hänellä oli selvästi huono aamu.
¨Kyllä tajuan, mutta nyt ei ole sen aika! Etkö sinä ymmärrä, että lapsi makuuhuoneessamme on meidän yhteisemme?¨ Ääneni koveni jo huomattavasti kovemmaksi ja siitä paistoi selvä turhautuneisuus. Minulle oli aivan sama vaikka Dracolla olisi ollut maailma pelastettavana, ei hän silti voinut jättää lastamme kokonaan minun vastuulleni.
Tuolin jalka narahti ikävästi lattiaa vasten ennen tuolin lattialle sinkoutumista. Draco katsoi minua harmailla silmillään joita verhosivat mustat silmäpussit. Hänen ilmeensä näytti vihaiselta ja hän puhisi itsekseen, vaikka hän samalla yritti hillitä tempperamenttiään.
¨En hemmetissä ruoki sitä sinappikonetta!¨ ¨Olisit vain suostunut ottamaan sen hiton kotitontun kun sitä sinulle kerran tarjottiin.¨ Draco sanoi selvä iva äänessään ja käänsi päänsä hieman vinoon tuima ilme kehystäen kasvojaan tietäen selvästi kuinka siitä tällaisissa tilanteissa raivostuin.
Siinä vaiheessa jokin päässäni naksahti ja heitin häntä lähimmällä käteeni osuvalla esineellä huutaen samalla jotain epäselvää. Mitä, sitä en tiedä enkä muista itsekkään. En muista ollenkaan mitä siinä tilanteessa huusin, muistan vain heittäneeni häntä jokaisella käteeni osuvalla esineellä. En tosin ollut ainoa joka niin teki. Jo alle minuutin kuluttua heräsimme kummatkin hätkähtäen todellisuuteen kuullessamme itkua makuuhuoneen puolelta. Käänsin pääni hetkeksi makuuhuoneeseen päin, mutta heti takaisin kääntyessäni huomasin Dracon kävelevän ohitseni kylmän rauhallisesti ja suoraan ulos ovesta. Oven paukkuessa ei jäänyt epäselväksi kuinka vihainen hän oli. Polveni pettivät altani ja ruskeat silmäni täyttyvät kyyneleistä. Yhä itkien aloin siivota huonetta joka oli kuin pyörremyrskyn jäljiltä.
Heräsin todellisuuteen kuullessani oven avautuvan ja kiinnilaitettavan huomattavasti hellemmin kuin aamulla. Istuin hievahtamatta keittiön pöydän ääressä tuijottaen silmääkään räpäyttämättä höyryävää kaakaota. Sanoit nimeni, mutta olin vakaasti päättänyt, että tällä kertaa en antaisi anteeksi helpolla. Hetken aikaa kuulin vain hiljaisuutta, mutta pian kuulin nimeni sanottavan vielä anovammin kuin viimekerralla, mutta pysyin kuitenkin päätöksessäni ja jatkoin jo hieman jäähtyneen kaakaon tuijotusta. Kuulin kuinka astelit selkäni taakse ja tunsin kuinka laskit kätesi olkapäälleni. Kyykistyit viereeni ja kuulin juuri ne sanat jotka halusin kuulla. ¨Saisinko Anteeksi.¨ Käännyin ympäri ja kohtasin kasvosi. Silmänurkassasi oli pieni kyynel, mutta suusi oli jo kääntynyt pieneen hymyyn. Suikkasin suukon poskellesi ja pyysin katseellani samaa asiaa jota olit juuri kysynyt ääneen. Huomasit kysyvän katseeni ja kuin lupauksena annoit suukon otsalleni ja talutit meidät katsomaan kaikesta riesasta huolimatta rakasta tytärtämme. ¨Rakastan sinua¨ Kuiskasimme molemmat samaan aikaan lapsellemme joka hymyili meille onnellisena saaden meidänkin huulillemme kuihtumattoman hymyn.
