Vastakohtarakkautta (sallittu, S/R, angstin makua)

[Brunburga Blue]

Title: Vastakohtarakkautta
Pairing: Sirius/Remus
Rating: S
Genre: ripaus angstia
Summary: Kuinka kipeää tekee rakastua vastakohtaansa?
Disclaimer: Rowling omistaa, minä leikin korvauksetta.
A/N: Jotkut ovat sitä mieltä, etteivät nämä herrat sovi yhteen koska ovat niin erilaisia. Wuut? Mitä sitten? Eikö se mikä itsestä puuttuu juuri vedä puoleensa? Minusta he ovat kuin kahden palan palapeli. ^^

// Scarlett lisäsi ikärajan otsikkoon


*


Remus istui ääneti ja kuunteli kellon raksutusta - kuin siinä nyt jotain kuunneltavaa olisi ollut. Muut puhuivat, puhuivat ja puhuivat, ihmisistä joita hän ei tuntenut, paikoista joissa hän ei halunnut käydä, hetkistä jolloin hän ei ollut mukana, ja hän tunsi olevansa ainoa, joka ylipäätään kuuli kellon raksutuksen. Noiden muiden aika tanssahteli eteenpäin, kun taas hänen aikansa oli lyyhistynyt paikalleen, tietämättä enää, mennäkö eteen- vaiko taaksepäin.
Hän katseli kämmenselkiensä arpia, muisti kuinka rumina niitä piti, ja veti paitansa hihoja niiden peitoksi.
Sohvalla häntä vastapäätä Sirius nauroi toiseen suuntaan ja heilutti jalkaansa. Sukka oli musta ja lähes rullautunut pois jalasta. Pojasta uhoava elämänilo sokaisi hänet; tuo heleä, tarttuva nauru ei koskaan ollut osoitettu hänelle. Tahtoisin vain hukuttaa hänet onneen, Remus ajatteli huultaan purren. Mutta hän on jo onnellinen. Minusta ei ole antamaan hänelle mitään.
Oli parempi vain kuunnella kellon raksutusta, esittää olevansa omissa maailmoissaan, ja yrittää kätkeä se, että oli rakastunut vastakohtaansa.  Vaikka ei hän koskaan huomaa, Remus tuumi synkkänä ja veti syliinsä kirjapinon, joka ei tarjonnut sen enempää lohtua, ei vaikka minullakin olisi levottomat jalat ja kyky nauraa kaikelle.

*

Sirius nauroi, tietämättä mille. Hän näki muttei katsonut. Hän kuuli muttei kuunnellut. Hän puhui muttei keskustellut. Hän huomasi ajan jumiutuneen paikalleen, kuin ei tietäisi mihin suuntaan kulkea, ja toivoi pian olevan yö, jotta saisi valvoa kattoa tuijottaen ja ajatella hiljaa.
Vastapäätä istui Remus, peittellen arpiaan, joita Sirius piti kauniina; häpeillen ujouttaan, jossa Sirius näki vain aitoutta; piilossa  muurinsa takana, levollisuuden maassa, jonne Sirius halusi päästä. Hän antoi katseensa viipyä ruskeissa hiussuortuvissa, jotka valuivat silmille saakka, lähes kätkien alasluodun katseen;  mustissa ripsissä jotka passiivisesti räpyttelivät suortuvia pois; yhteenpuristetuissa huulissa, jotka hän olisi halunnut avata suudelmalla. Mutta sitten oli taas katsottava muualle ja naurettava naurua, jonka kaikki odottivat kuulevansa. Jossakin sisimpänsä tuntemattomissa holveissa, joihin tuskin uskalsi kurkistaa, Sirius kuitenkin tiesi rakastuneensa. Rakastuneensa Remukseen ja samalla kaikkeen siihen, mitä hänessä itsessään ei ollut, kaikkeen siihen mitä kaipasi.
Mutta ei hän huomaa. Lukee mieluummin kuin katselee tällaista pelleä, Sirius ajatteli ja tunsi hymynsä vinoutuvan katkeraksi. Mutta ehkä vielä joskus saan painaa pääni hänen rintaansa vasten, ja hän antaa minulle luvan olla hiljaa.

[Lunella]

Tuitui, onpas suloinen. En kauheasti lue mitään Matami Puddifootin teehuoneesta, koska tykkään ehkä enemmän angstisista ficeistä, mutta kappas täältä löytyi muutakin kuin pelkkää söpistelyä. Otsikko houkutteli lukemaan, koska rakastuin tuohon otsikkoon, Vastakohtarakkautta.<3 Summarykin oli tosi ihana ja tykkään tuosta vastakohta-asetelmasta. Oli myös kiva idea tuo, että kerroit saman kohdan molempien näkökulmasta.

Tämä ehkä on aika kulunut asetelma; Remus katselee Siriusta kauempaa ja on rakastunut, mutta Sirius ei vain huomaa mitään. Tästä asetelmasta on silti aina kiva lukea hyvin kirjoitettuja ficcejä. Ja ehkä tähän toi omanlaisuutta myös Sirius, joka katseli puolestaan Remusta salaa, toivoen että voisi joskus olla vain hiljaa, eikä aina olla se äänekkäin ja kaiken keskipiste. Tykkäsin paljon ideasta, että Sirius kaipasi sitä kaikkea, mitä hänessä itsessään ei ollut ja mitä Remuksessa puolestaan oli.

Tykkäsin tuosta katkeruudesta, mitä tekstistä välittyi. Kumpikin oli katkera siitä, että toinen ei huomaa rakkautta. Ja kumpikaan ei tiennyt eikä tajunnut, että oikeasti se toinenkin rakastaa ja välittää ja haluaisi olla yhdessä. Ja molemmat liian ujoja ja arkoja tekemään aloitetta siinä uskossa, ettei se toinen tarvitse eikä tahdo olla yhdessä hänen kanssaan. Ihan liian surullista. ;__; Jos edes joku James huomaisi molempien tunteet ja auttaisi noita pölkkypäitä tunteidensa kanssa. <3

Joo, kiitos vielä näin lopuksi ihanasta lukukokemuksesta. <3

[Brunburga Blue]

Lunella, kiitos pitkästä ja kivasta kommentista. ^^ Asetelma on tosiaan aika klisee, mutta niin on koko S/R:kin ja silti vain jaksan rakastaa sitä