Kirjoittaja: Pinkkura, kukas muukaan?
Beta: Vanilje [jota saamme kiittää nimestäkin
]
Ikäraja: Sallittu
Tyylilaji: Draamaa ja romancea varmaankin
Paritus: Neville/Pansy
Yhteenveto:
"Ehkä voin joskus rakastua sinuun..."A/N: Näkökulma on Pansyn. Lukija saa itse päätellä mitä on tapahtunut & mitä tulee tapahtumaan, jätän sen nyt ihan vain auki kokonaan.
Vaniljelle omistan, betasihan hän tämän hirmuisen nopeasti ja hyvin.
Nauttikaa ja heittäkää vaikka kommentillakin
Sanomattoman rakkauden laastareitaHerään raskaasta unesta pikkuhiljaa täysin tuntemattomassa huoneessa. Makaan pehmeällä sängyllä (
miellyttävää...) ja pöydällä vieressäni höyryää kupillinen teetä.
"Yäk! En juo! Inhoan sitä."
Nyrpistän nenääni ja kaadan teen roskakoriin. Höyrytkööt siellä, en välitä.
Jossakin pauhaa radio, irvistän tuskastuneena. Pääni on räjähtämäisillään ja vihaan jästimusiikkia yli kaiken. Käteni puristuvat nyrkkiin ja kiljuntani täyttää koko huoneen.
"Pistäkää se mölytoosa kiinni! En halua kuunnella mitään jästien hoilotusta!"
Astut sisään huoneeseen, hämmästykseni ei voisi olla suurempi. Neville?! Miksi tuollainen tulee hoitamaan haavojani? Värähdän inhosta, en halua että kosketat minua, en todellakaan!
"En varmasti ota sinulta yhtään mitään."
***
Olen kiittämätön ja ilkeä - silti tulet joka päivä. Tuot minulle teetä, vaikka olen monta kertaa sinulle sanonut, että en juo sitä, enkä pidä siitä. Vastusteluistani huolimatta korjaat laastarilla sydämeni kasaan.
"En luota sinuun, mene pois!"
Kiljuminen ei auta, olet edelleen siinä. Typerä sinä ja typerä kärsivällisyytesi. Et kerro minulle, että rikkouduin henkisen väkivallan uhrina - ja tietysti vähän fyysisenkin - olet liian kiltti kertoaksesi. En edes ymmärrä sitä, miksi pidät minusta huolta.
"Kerjäsin verta nenästäni, mitä sitten?"
Joka ilta tulet kaivamaan roskakorista sinne heittämäni sirpaleet jäähtyneen teen seasta, kokoat ne taas yhdeksi kokonaiseksi ja oletat vieläkin, että juon teetä. (
Pah, et löytänyt sitä minkä piilotin tyynyni alle.)
***
Tänäkin iltana sammutat lampun, annat hyvänyönsuukon, vaikka vastustelen ja hiljainen hyräilysi tuudittaa minut uneen. En ymmärrä miten elät ilman kiitosta, pelkällä sisältäsi kumpuavalla hyvyyden ja rakkauden välimuodolla.
"Ehkä voin joskus rakastua sinuun..."
Kukaan ei kuule kuiskausta, ei kukaan, mutta se jää leijumaan tyhjään huoneeseen ja kun taas tulet, saatat ymmärtää.