Claire, hih, no, pääasia, että nyt eksyilit kommentoimaan ainakin! Ja ihan ennen kuin unohdan, niin pitää sanoa, että ihan mielettömän kaunis ava sinulla. ♥ Sekin kai täytyy myöntää, että pidän tuosta quottaamastasi kohdasta itsekin - jostain syystä Luna on hahmona minulle aikamoinen kompastuskivi, hänestä on vaikeaa saada sellainen kuin kirjoissa (edes suunnilleen). Ihanaa kuulla myös, ettei kliseisyys näissä ainakaan ole haitannut ihan mielettömästi - en ole kovin kaksinen juonieni kanssa, en vain osaa tiivistää sellaista ficlettiin. :'D Eulalia ystävällisesti jo kertoilikin tärpätistä - mutta näin ficciä avatakseni vielä, sillä voidaan myös esim. pyyhkiä maalauksista sitä jälkeä pois, käsittääkseni ainakin öljymaalauksista (muista en tiedä) - joten minä vain kiittelen täällä!
Eulalia, oi, no, toivottavasti sait edes jotakin mukavaa aikaan haasteeseen! Tämä jälkimmäinen ficlet oli tosiaan hieman sekavampi; itseasiassa lähempänä sitä omista ominta tyyliäni, sitä tajunnanvirtaa. Viimeaikoina kuitenkin tyylini on ehkä hieman pelkistynyt (ja kuten jo huomioitkin, selventynyt ja helppolukuistunut vai miten se taivutetaankaan), ja tässä tämänpäiväisessä nyt ainakin... Mutta niin. oma kuvani Daphnesta on kai sitten melko vahva, jos samankaltaisuuksiakin löytyy - ei sillä, en minä kiellä. Tärpätti tosiaan... ensimmäisenä siitä tulee mieleen joitakin lapsuusmuistoja, mutta onhan se tahmeaa ja limaista ja ällöä, eikö?
Kiitos jälleen kerran. ♥
Ikäraja: S, iik, kirosana!
Genre: romance, teenjuonti, haikeus?
Paritus: Remus/Fleur, voi sieltä metsästää muutakin
Haasteet: ficlet300, Het10:
Remus/Fleur, One True Something 20:
Delacourit, FF50:
046. ElämäHöpölle. (Ja ensikerralla minä voitan!)
Aluksi se meni niin, että Fleur seisoi hieman syrjässä, katseli kuinka Remus joi teetään (aina ilman maitoa, Siriuksen sokereille nauraen) ja näpersi kynsiään, joiden punainen pinta oli painunut rosokuvioille ja halkeillut maaliskuusta. Se ei ollut ollenkaan tavallista; Remus ei ollut tottunut salamavaloihin, joihin puolestaan Fleur oli syntynyt – mutta kaikessa kummallisuudessaankin juuri niin sen piti mennä ja sillä tavalla se oli kotoisaa.
Tiskipöydän ääressä oli hyvä keittää teetä; hauduttaa sitä hieman liikaa, niin että värit syvenivät kriikunaan ja maussa oli kitkerä sivumaku, se huomaamaton (
huomaa minut!). Fleur kätki hymyjä mekkonsa siniruutuisiin helmoihin ja Remus muisti aina kiittää; kädet vapisten sillä tavoin että piti pysyä lähempänä vähän pidempään, haistaa teen yli hento kukkaistuoksu ja hypnotisoitua sekunniksi siron hopeariipuksen liikkeestä toisen kaulalla.
Alun lopussa Remus pyysi Fleuria liittymään seuraansa. Salakavalaan;
voi muut nukkuvat vielä (Sirius perkele älä herää nyt!) ja keittiöntapetit kuuntelivat ja rispaantuneisiin palkeisiinsa keräsivät toiveita. He istuivat aina vierekkäin, ei vastapäätä, teekupeissaan joskus säröjä mutta aina erilaisia.
Kesäkuussa Fleurin aksentti haaleni sitä mukaa kuin teen kriikunanväri laimeni, hän istui aina siinä samalla paikalla (korkokengät huspois piilotetaan paljaat varpaat pöydän alle) ja nauroi yhdessä muiden kanssa,
kuin olisi koti?
Niin.Remuksen suupielessä hiljaisia hymyjä, tukka vähän sekaisin ja enemmän kun Fleur uskalsi sitä pörröttää (kynsissään lakka halkeillut; se samako?).
Aamiaisella katseet väsyivät, ottivat aikaa aamuyöstä; toisinaan Sirius heräsi keskellä hämäränhiljaa ja pohti, kaikuiko se nauru hänen korvissaan vai joiko joku tosiaan alakerrassa teetä. Fleur kertoi Remukselle tarinoita kotoa; Rivieran simpukanvaaleista hiekkarannoista ja Choranchen tippukiviluolista, eikä haitannut vaikkei veela ollut hyvä kertomaan; yhdessä he tavuttivat palasia elämästä ja maalasivat veriväreillä unimaailmoja, ennen kuin elokuu saapui ja routasi maan.
Barachiel, Remus, Barachiel sinä olet, sanoi Fleur joskus syksyllä ja Remus hymyili silmissään meripihkasta kaiverrettuja lupauksia; seuraavina aamuöinä saatettiin torkahdella toisen olkaa vasten ja jättää turkoosit ja mustat meret sekoittamaan kohinansa korviin keskenään.
Jouluksi Fleur lähti kotiinsa (
ei se minun kotini ole, mutta ne –) vain palatakseen tammikuussa takaisin; takintaskut olivat suuret ja sadekangasta; pullollaan teelehtiä. Remuksen niskavilloihin halauksessa takertuneet ne,
linnunsormet, joissa vieläkin se sama punainen lakka, vuodesta jo kulunut ja lommoille painunut (eikä viilattu sormenpäistä leikkurin jäljiltä).
Joskus myöhemmin he muistavat, kuinka aikoivat liimata Siriuksen keittiön seinille Polaroid-valokuvia kerubeista ja kriikunoista; siihen aikaan kun eivät kuitenkaan uskaltaneet vaan valvoivat aamuun. Vierekkäin istuvat siinä ja muistavat, hymyillen mutta reunoista vain – hiljenneissä huoneissa kaikuvat laulut vesivärimaasta (jonka kaatunut vesilasi maalasi uudelleen).