Keittiössä istuivat enää Sirius ja Remus.
Remus oli väsyneen ja riutuneen oloinen, eikä Sirius kestänyt ystäväänsä sellaisena. Tietenkin hän oli tottunut siihen, että Remus oli tuollainen kun miehen mieltä painoi tämän 'pieni karvainen ongelma', kuten James aikoinaan tapasi sanoa.
"Mietitkö yhä sitä piirustustasi?" Sirius tiesi ottavansa riskin kun otti asian esille.
Remus tuhahti myöntymisen merkiksi ja katsahti taas, ties monennenko kerran pöydän alle.
"Eivät tavarat vain noin katoile", Remus sanoi väsyneesti.
Hän ei ollut nukkunut edellisyönä lähes ollenkaan, hän ei saanut sitä tyttöä päähänsä.
Hän muisti tämän hiukset ja naurun, mutta kasvot olivat vielä usvan peitossa.
Sirius katsoi ystäväänsä. Hänellä olisi kaksi vaihtoehtoa, silti molemmista tulisi tapahtumaan täysin sama asia. Remus tulisi muistamaan Hermionen, ennemmin tai myöhemmin. Hän voisi joko antaa asian olla ja antaa Remuksen kärsiä, tai kertoa Remukselle. Ensimmäinen vaihto ehto tuntui julmalta, mutta kuitenkin se oli enemmän Siriuksen mieleen, mutta silti...
"En saa rauhaa siitä. Minulle on tullut mieleen sellainen tyttö...saattaa olla kouluajoiltamme, mutta minä en vain saa itseäni muistamaan kuka hän oli. Tytöllä oli ruskeat hiukset..."
Remuksen toteamuksen jälkeen syntyi kiusallinen hiljaisuus. Sirius tiesi että nyt olisi aika kertoa, Remus saattaa muistaa millä hetkellä hyvänsä.
"Hermione", Sirius sanoi.
"Hermione?" Remus kysyi hämillään.
"Se tyttö, hän on, tai oli Hermione", Sirius toisti.
"Herm...miten...hän...sinä." Remus takelteli.
"Hermione käytti ajankäännintä ja...sitten sinä tiedätkin mitä tapahtui. No sitten, muistatko kun hän katosi? Silloin hän palasi tänne, omaan aikaansa", Sirius selitti.
"Sinä, hän...hän, sinä..." Remus ei ymmärtänyt. Useimmiten Remus oli porukan fiksuin, mutta nyt, tämä tapaus meni yli ymmärryksen.
Sirius ei vastannut, eikä se kyllä ollutkaan asia, johon voisi vastasta niin vain.
Remus ryhdistäytyi, veti syvään henkeä ja sanoi hitaasti;
"Nyt sinä vasta olet sopan keittänyt."
"Kyllä sinä tiedät etten ole mitään kokkausihmisiä", Sirius vastasi.
"Älä ala taas käyttäytymään kuin teini. Sinä olet jo mies", Remus sanoi vakavasti.
"Ja kun taas pääsi unohtumaan", Sirius mutisi ja valmistautui kuuntelemaan Remuksen saarnaa.
Sirius istui Surkusiiven huoneessa. Hänen ja Remuksen keskustelusta oli vierähtänyt jo viikko ja talon nuoret lähtisivät huomenna Tylypahkaan.
Hän ei ollut päässyt juttelemaan Hermionelle, koska kaikki hössöttivät tytön valvojaoppilasmerkistä ja tietenkin myös Ronin merkistä, koska hänkin oli sellaisen saanut.
Kyllä Sirius oli iloinen tytön puolesta kun tämä oli saavuttanut valvojaoppilaan tittelin, kunnioitettavaa se oli. Enemminkin Siriusta masensi nuorten lähtö. Etenkin Harryn ja Hermionen lähtö.
Mutta, taas toisaalta heidän lähtönsä tuntui vapauttavan Siriuksen näkymättömistä kahleista joihin hänet oli sidottu. Hänellä ei vain ollut aavistustakaan kuka hänet oli sitonut.
Hermione, Harry vai kenties Remus? Entä jos hän oli kahlinnut itse itsensä?
Oli se sitten kuka tahansa, Sirius tiesi että ainoa vaihtoehto oli saada kahleet irti ja hän toivoi niiden aukeavan nuorten lähdön myötä.
Jos hänellä olisi tällä hetkellä käsissään ajankääntäjä, hän lähtisi enempiä miettimättä takaisin vapaaseen nuoruuteensa.
Jamesin ja muiden kelmien luokse. Ja tietenkin punahiuksisen jääräpään luokse, Lilyn. Sirius tahtoi nähdä ystävänsä taas elossa, iloisina ja ennen kaikkea yhdessä.
Mutta hänellä ei ollut ajankääntäjää. Eikä hän tulisi sitä saamaan. Ja mitä se ratkaisisi? Hän ei voisi paeta omaa mieltään ja ajatuksiaan.
Sirius silitteli Surkusiipeä. Miksi sillekin oli pitänyt antaa niin masentava nimi? Kaikki oli muutenkin niin masentavaa ja kurjaa.
Kaikki paitsi ammoisa menneisyys.
Sirius jankkasi näitä asioita aamusta päivään, päivästä iltaan ja illasta yöhön. Hän ei kyennyt pakenemaan asioita edes uniinsa.
Sirius oli kuin musertavan nyrkin alla, se voisi koska vain nitistää hänet alleen, mutta se ei tehnyt sitä, se jätti Siriuksen kärsimään.
Hänellä ei ollut enää mitään elämisen arvoista, paitsi Harry, Remus ja Hermione. He olivat ainoat asiat jotka pitivät hänet hengissä. Jos hän menettäisi heidät, hän menettäisi itsensä.
"Vaihdetaanko osia?" Sirius mutisi Surkusiivelle joka toljotti häntä.
Sirius tuhahti ja tutkiskeli kämmeniään.
"Kaikki tämä kärsimys, ilman syytä. Ilman minkäänlaisia perusteita..."
Sirius löi nyrkillään lattiaa, hänen rystysensä aukesivat iskusta.
"Kaikki tämä kärsimys...", Sirius kuiskasi pidellen vertavuotavaa kättään.
Sirius olisi tahtonut huutaa. Huutaa sydämensä pohjasta, ja yrittää saada tuskan ulos, muttei kyennyt siihen.
Sen sijaan hän hakkasi yhä uudelleen ja uudelleen veristä kättään lattiaan. Surkusiipi katseli hänen touhujaan arvostelevasti. Lopulta se tuhahti ja painoi päänsä alas.
Ginny istui alakerrassa. Hän oli jo pakannut kimpsunsa ja kampsunsa matka-arkkuunsa, toisin kuin muut talon nuoret. Hermione, Ron ja Harry hösläsivät ympäri taloa etsien milloin mitäkin kirjaansa.
Ginny hätkähti kun yläkerrasta kuului ääniä. Lyöntejä. Yhä uudestaan ja uudestaan.
Hän nousi ja lähti äänen suuntaan. Hänen ollessa Surkusiiven huoneen edessä ääni kuului niin selkeästi, ettei siitä voinut erehtyä.
Joku hakkasi itseään lattiaan. Ginny koputti oveen, mutta kun vastausta ei kuulunut ja lyönnit jatkuivat hän astui sisään.
"Mitä ihmettä sinä teet?" Ginny kysyi mieheltä jonka kädet olivat veressä.
"Ole kiltti ja mene", Sirius sanoi hiljaa, lopettaen hakkaamisen.
"En taatusti. Nuo on sidottava", Ginny sanoi. Hän kalusi huoneessa olevan kaapin sisältöä ja löysi sieltä vaatteita. Hän repäisi yhden paidan osiin ja sitoi vastaan hangoittelevan Siriuksen kämmenet.
"Mikä sinun on?" Ginny kysyi istuutuen lattialle Siriuksen eteen.
"Omapahan on päänvaivani", Sirius tiuskaisi ja käänsi katseensa hämmentyneeseen Ginnyyn.
"Eikö sinun pitäisi olla pakkaamassa?" hän lisäsi.
Ginny katsoi lattiaa jossa oli verijälkiä. Hän nosti katseensa tuskallisen hitaasti.
"Olen pakannut jo. Hermioneko sinua ahdistaa?" Ginny päätti ottaa suoran linjan tässä asiassa.
"Edelleenkin se on minun oma-..." Sirius aloitti.
"Oma päänvaivasi niinkö?" Ginny jatkoi.
"Luuletko sinä olevasi ainoa ihminen jota ahdistaa? Ja luuletko sinä että täällä huoneessa kököttäminen helpottaa? Ei auta. Haluatko arvata kuinka maassa Hermione on? Hän luulee sinun olevan vihainen hänelle. Ja luuletko sinä että minulla on helppoa? Hemmetti. Tämä kaikki on minun syytäni. Jos minä en olisi tuonut sitä hemmetin käännintä tähän kirotun taloon, mitään tälläistä ei olisi koskaan tapahtunut. Hermione ei olisi keksinyt lähteä menneisyyteen, eikä hän olisi rakastunut sinuun. Tiedätkö kuinka paljon minuun sattuu tämä kaikki? Tajuatko yhtään? Vai ajatteletko sinä ylipäätänsä ketään muita kuin itseäsi? Sinä olet aikuinen. Ja aikuiset eivät kökötä päiväkausia yhdessä hemmetin huoneessa. Aikuiset...aikuiset..." Ginny ei pystynyt jatkamaan purkautumistaan koska purskahti lohduttomaan itkuun.
Sirius katsoi Ginnyä hämmentyneenä. Ginny oli kantanut kammottavan paljon tuskaa sisällään. Paljon enemmän kuin 14-vuotiaan tytön pitäisi.
"Minä olen pahoillani", Sirius sanoi ja laittoi kätensä Ginnyn tärisevälle olkapäälle.
"En tiennyt että..." Sirius ei osannut jatkaa. Mitä hän voisi sanoa? Mitä edes hänen sanomiset hyödyttäisivät?
Lopulta Ginny pyyhki kyyneleitään paitansa hihoihin.
"Ei minun oikeasti pitänyt sanoa noin", hän mutisi.
"Olisihan! Et sinä saa kantaa tuollaista taakkaa yksiksesi. Eikä sinun tarvitsekaan", Sirius sanoi lohduttavasti.
Oli Ginnyn vuoro tuijotella käsiään.
"Niin mutta silti", hän sanoi hiljaa.
"Ei ole mitään syytä pitää tuollaista sisällään. Täytyy vai niellä ylpeytensä", Sirius sanoi vakavana.
"Ehkä sinunkin pitäisi kokeilla samaa. Puhu Hermionelle", Ginny pyysi.
"Minä yritän", Sirius vastasi välttelevästi.
"Hyvä. Minä en aio katsoa vierestä kun sinä et tiedä mitä hänen sydämellään tekisit", Ginny sanoi.
"Mitä? Sydämellään?"
"Hermione on menettänyt sydämensä ensimmäisen kerran. Ja sinulle. Katsokin että et vahingoita häntä", Ginny sanoi, hänen äänensä oli vakaa, kuin hän ei olisi itkenyt alle viisi minuuttia sitten.
Ginny katsoi Siriusta painostavasti, lähti ja jätti Siriuksen miettimään asioita. Jälleen.
Muutaman tunnin kuluttua, kun hän oli vihdoinkin avannut huoneensa oven ja astunut ulos, Sirius istui olohuoneen kirjahyllyn läheisyydessä mukavassa nojatuolissa.
Tuolin vieressä oli pieni pöytä ja sen toisella puolella oli toinen nojatuoli. Samanlainen, kuin se missä Sirius istui selailemassa vanhaa kirjaa.
Hieman kauempana hänestä istuivat Ron, Harry, Hermione, Fred ja George.
Sirius syventyi lukemaan kiinnostavaa pätkää kirjasta, kunnes hänet keskeytti alkanut kinastelu.
Hän kohotti katsettaan, ja kuten arvata saattoi, kinastelevat olivat Ron ja Hermione.
Sirius ei saanut selvää heidän riitansa aiheesta, mutta ilmeisesti jotakin hieman henkilökohtaisempaa se oli, koska Fred ja George pakenivat keittiön suuntaan ja Harry tuli istumaan sille hänen vieressään olevalle nojatuolille.
"Mistä he riitelevät?” Sirius kysyi paikalle saapuneelta Harrylta.
"Ron ivaili Viktorista Hermionelle. Paha moka jos minulta kysytään", Harry vastasi katsellen kinaajia.
"Aijaahas", Sirius vastasi lyhyesti. Oliko muka maailmankuulu huispaaja noinkin arka paikka Hermionelle, ettei pientä ivaa kestäisi?
"Jos he myöntäisivät tunteensa toisilleen, kaikkien elämä helpottuisi", Harry sanoi hetken kuluttua.
"Mitäh?" Sirius älähti.
Harry katsahti Siriukseen oudoksuva ilme kasvoillaan.
"Siis, hehän ovat ihan selvästi hullaantuneita toisiinsa... Ron on ollut jo ensimmäiseltä luokalta asti", Harry sanoi.
Sirius ryki, hänen sisuskalut olivat muljahtaneet ympäri. Kyllä hän tiesi ettei Hermione ole hullaantunut Roniin. Vai olisiko sittenkin? Olihan Ron Hermionen ikäinen... eikä mitenkään aivan hirvittävän näköinenkään. Sirius kieltäytyi ajattelemasta enempää, ja sysäsi mustasukkaisuuden alkuoireet sivuun.
Tässä vaiheessa, kun hän katsoi Roniin ja Hermioneen, Ron piteli poskeaan, korvat punaisena hehkuen. Hermione näytti kauhistuneelta ja piti kättään suullaan.
Mutta ei Hermionen tarvinnut kauaa olla kauhistunut. Ron sanoi jotakin mitä Sirius ei taaskaan kuullut, Hermione tulistui jälleen ja viskasi jonkin hermionemaisen kommentin ja lähti olohuoneesta.
"Kuten jästien parissa sanotaan; rakkaudesta se hevonenkin potkii", Harry sanoi tyynesti.
"Ei tuo kyllä ihan siltä näytä. En jaksa uskoa..." Sirius totesi, lähinnä itselleen.
"Minusta he ovat kuin luodut toisilleen. Ronilla on huumori, Hermionella on aivot. Tiedäthän sinä kuinka yleisiä valvojaoppilaiden keskinäiset suhteet ovat. Yölliset partioinnit käytävillä..." Harry puhkesi hymähtelemään, ja lopulta nauramaan jutulleen, joka oli Siriuksesta aivan jotakin muuta kuin hauska.
Sirius paukautti kirjan kiinni, yrittäen säätää ärtymyksestä hehkuvaa voimaa. Ja onnistuikin siinä suhteellisen hyvin.
"Joo, ovathan ne. Äitisikin oli valvojaoppilas ja silti päätyi yhteen kelmin kanssa", Sirius sanoi ja lähti, portaisiin.
Kuitenkin käännöksessä, joka hänen olisi kuulunut tehdä, jos mieli omaan huoneeseensa hän kääntyi päinvastaiseen suuntaan.
Kun mies oli päässyt päämääräänsä, hän koputti kolmesti tummanruskeaan oveen.
Koska vastausta ei kuulunut, Sirius otti vapauden mennä ovesta Hermionen ja Ginnyn makuuhuoneeseen.
Ginny istui makaavan Hermionen vieressä ja puhui hiljaisella äänellä, kunnes huomasi Siriuksen.
"Ilmeisesti minun on ikäväkseni tajuttava, ettei sinun päähäsi ole taottu tapaa olla tulematta huoneeseen ilman lupaa", Ginny sanoi. Hänen äänessään oli ripaus sarkasmia.
"Niin on päässyt käymään. Minulla olisi asiaa Hermionelle", Sirius vastasi.
"Jaa, no sitten", Ginny sanoi ja poistui, samalla kun Hermione nousi kyynärpäidensä varaan.
Kun Ginny oli sulkenut oven tuskallisen hitaasti, Sirius istui Hermionen sängyn jalkopäähän.
"Hei", hän sanoi.
"Hei", Hermione nyökkäsi.
Sitten tapahtui yleinen ongelma, molemmat aloittivat saman lauseen samaan aikaan.
“Meidän on puhuttava.”
"Hm. Luulen että tahdomme puhua samasta asiasta... tahdotko aloittaa?", Hermione kysyi, ruskeat silmät kiinnitettyinä Siriuksen melkein mustiin silmiin.
"Vain, jos sinä et tahdo aloittaa", Sirius vastasi tytön kysymykseen ja katseeseen.
Hermione ei vastannut, joten Siriuskin oli hiljaa.
Minuutteja kului, he vain katsoivat toisiaan. Hermione edelleen kyynärpäidensä varassa ja Sirius istui risti-istunnassa Hermionen sängyllä.
Kun Sirius alkoi vähitellen hivuttautumaan lähemmäksi, Hermione rikkoi hiljaisuuden.
"Mitä sinä oikeastaan haluat?" hän kysyi.
Sirius tajusi kysymyksen, muttei tajunnut mitä siihen tulisi vastata.
"Minä olen vasta viidentoista, ja sinä olet aikuinen mies. Sinulla on tarpeita mitä minä en voi täyttää. Onko tässä mitään mieltä?" Hermione jatkoi.
Sirius sulatteli tytön sanoja hetkisen ennen kuin vastasi.
"Ainoa tarpeeni, on se että saan olla lähelläsi".
"Mutta kuinka kauan kykenet tyytymään vain siihen", Hermione jatkoi jokseenkin syvällisiä kysymyksiään.
"Vaikka ikuisuuteen jos se on tarpeen", Sirius sanoi.
Hermione oli hetken hiljaa, kuin odottaen jatkoa Siriuksen lauseelle.
"Sinä et ole vastannut ensimmäiseen kysymykseeni. Mitä sinä haluat?" Hermione toisti.
"Sinut. Ja minulle riittää se että sinä vain olet siinä", Sirius vastasi mietittyään hetken sanojaan.
Hermione huokaisi ja nousi istualleen. Hän laittoi kätensä Siriuksen poskelle, muiskautti pusun Siriuksen huulille.
Mutta se loppui lyhyeen, aivan liian lyhyeen.
"Pystyisitkö sinä muka tyytymään vain tähän ikuisuuden ajan?" Hermione kysyi pitäen katseensa Siriuksen silmissä.
"Tietenkin. Minä olen sanani mittainen mies", Sirius sanoi ja laittoi oikean kätensä rinnalleen.
Hermione siirsi katseensa sivuun.
"Niin, mies... eli aikuinen..." hän henkäisi hiljaa.
"En minä aio pakottaa sinua mihinkään. Minä kyllä tiedän mitä sana 'ei' tarkoittaa. Saatoin joskus olla kelmi, ja saatan olla yhä, mutta kyllä minä tiedän tällaiset asiat".
Hermione siirsi katseensa takaisin Siriuksen päättäväisiin silmiin. Taas tuli hiljaista, ainoa ääni oli ulkoa tuleva kevyt tuulen vihellys.
Sitten Hermione heittäytyi kevyesti Siriuksen käsivarsille, halaamaan tätä.
"Minua pelottaa... en tiedä miksi, mutta minä pelkään että kadotan sinut", Hermione sanoi pää vasten Siriuksen vahvaa rintakehää.
Sirius laittoi toisen kätensä tytön ympärille, ja toisen kätensä silittämään tämän ruskeita kiharoita.
"Shh, ei sinun tarvitse pelätä, minä olen tässä enkä ole katoamassa mihinkään".
He vain pitivät toisistaan kiinni, eivät puhuneet, eivät tehneet mitään. Nyt heillä oli vain toisensa, vaikka olisi tullut maailmanloppu, he tuskin olisivat huomanneet sitä. Tuota rauhaa ei kyennyt rikkomaan mikään... paitsi ovelta kuuluva koputus ja oven avaus.
"Ghinny!", Hermione huudahti ja pyyhkäisi yhden kyyneleen silmäkulmastaan.
"Niin, ajattelin että voin tulla... ajattelin myös että te varmaan haluatte olla kahdestaan, eli tulin ilmoittamaan että menen nukkumaan huoneeseesi, Sirius. Sirius, sinä voit vaikka nukkua tuossa minun sängyssäni", Ginny selitti ja viimeiset kaksi sanaa hän painotti erilleen lauseesta.
"Selvä... kyllä se käy, siellä oikean puoleisessa kaapissa on liinavaatteita, jos tarvitset"
"Ja minun liinavaatteeni ovat tuossa kaapissa", Ginny sanoi ja osoitti huoneen vasemman puoleista kaappia.
"Toivottavasti, minun sänkyni kelpaa yösiaksi", Ginny sanoi.
Hänen ja Siriuksen keskustelua käytiin hienostuneella äänensävyllä, kuin he olisivat vinoilleet toisilleen siististi, jälkeäkään jättämättä.
"Tietenkin kelpaa, mikä olisikaan parempaa?" Sirius vastasi hymyillen.
Ginny katsahti vielä Hermioneen, jonka kasvot olivat ilmeettömät. Sitten hän lähti.
Kun ovi pamahti kiinni, Sirius nousi lukitsemaan oven. Hän tuli takasin Hermionen viereen ja oli hetken hiljaa, mutta sitten rupesi nauramaan omaa haukahtelevaa nauruaan.
"No, kannattaisi jo alkaa laittaa tuota petiäsi. Minä ainakin alan nukkumaan pian", Hermione sanoi.
Sirius lopetti nauramisen ja katsoi Hermionea säikähtäneen ja hämmentynein katsein.
"Se oli vitsi, Sirius", ja nyt oli Hermionen vuoro naurahtaa.
"Se nukkumis hommakin?" Sirius kysyi hymyillen kelmimäisesti.
Hermione vakavoitui.
"Sirius-"
"Rauhoitu pikkuinen", Sirius sanoi ja kietoi kätensä Hermionen ympärille.
"En voisi ikinä tehdä sinulle mitään pahaa", hän lisäsi.
Hermione tyytyi vain hymähtämään.
"Ehkä pitäisi ihan oikeasti alkaa nukkumaan, sinun pitää herätä aikaisin", Sirius huolehti ja sammutti huoneen valon.
Kun lapsi seisoo kaupassa, suuren leluhyllyn edessä miettimässä pyytääkö vanhemmiltaan keltaisen, vaiko punaisen kuormurin, on päätös hankala.
Keltainen on upea väri ja se sopisi hyvin lapsen muiden lelujen joukkoon. Keltainen olisi turvallinen valinta.
Mutta myös punainen on erittäin mukava väri.
Se toisi vaihtelua lapsen lelulaatikkoon ja piristäisi varmasti.
Kumpi siis on parempi? Punainen vai keltainen?
Lapsi on tottunut keltaiseen, mutta ottaisiko hän riskin ja valitsisi punaisen?
Molempia ei hän voi saada, se olisi kohtuutonta.
Sama oli Hermionen tilanne.
No, ei Hermione tietenkään seisonut marketin leluosastolla valitsemassa kuormuria, mutta vertauskuvallisesti, se oli hänen tilanteensa.
Hermionen valinta on paljon vaikeampi, tärkeämpi ja henkilökohtaisempi.
Koulu oli keltainen kuormuri, ja Sirius oli punainen kuormuri.
Tietenkin oli selvää, että Hermione lähtee kouluun. Mutta jaksaisiko hän odottaa? Jaksaisiko Sirius odottaa?
Kestäisivätkö he sen kylmyyden ja tyhjyyden tunteen, mikä heille tulisi kun he olisivat erossa?
Nyt Hermionen oli valittava. Hänen oli valittava asia, jota ei koskaan uskonut valitsevansa.
Se oli jännittävää, mutta myös todella pelottavaa. Entä jos Hermione valitsee väärin?
Jos hän valitsee tien ilman Siriusta kykeneekö hän keskittymään koulussa? Jos hän valitsee tien Siriuksen kanssa, kauanko Sirius jaksaa leikkiä perhettä teinitytön kanssa?
Perhettä? Hermionella ei todellakaan ollut aavistustakaan koska tuon sana oli luikerrellut hänen mieleensä.
Entä jos hän on vain leikki tai jokin peli Siriukselle.
Entä jos... entä jos...kaikki tytön päässä pyörivät mietteet alkoivat noilla sanoilla. Entä jos.
Tilanne ahdisti Hermionea.
Yksi kysymys. Monta vastausta, joista ei välttämättä ole yksikään oikea.
Kirjoista ei ole apua. Hermionen oli selvittävä yksin.
Ahdistavaa.
Tytöllä ei ollut ketään jolle puhua. Siriukselle hän ei missään tapauksessa kertoisi. Se olisi täysin väärä valinta.
Ginny? Äh, Ginnystä oli tullut jotenkin etäinen ja aivan liian sarkastinen.
Harry? Ron? Turha edes miettiä miksi ei.
Muut talon asukkaat? Ei. He vain tuomitsisivat Hermionen.
Hermione oli loukussa. Silti hän ei voinut olla hymyilemättä vieressään makaavalle miehelle.
Hän ei voinut olla nauramatta tämän jutuille.
Eikä hän todellakaan voinut lakata rakastamatta tuota nappisilmäistä miestä. Oli hän sitten kuinka kelmi tahansa.
Ehkä juuri se, kelmeys, sai hänestä noin ihanan.
Tai sitten se oli vain sitä naisten pakonomaista tarvetta rakastua renttuihin.
Mutta ei Sirius ole renttu. Hän on ihan hyvä mies.
Ha! Millainen hyvä mies iskee silmänsä teinityttöön? Vastaus on renttu. Vain renttu lääppii tyttöä joka voisi helposti olla hänen oma tyttärensä.
“Lopettakaa!” Hermione huudahti mielelleen. Jo jonkun aikaa oli tytöstä tuntunut siltä, että hän olisi jakautunut. Hänen mielipiteensä olivat jakaantuneet, saaden hänet itsensäkin jakaantumaan.
"Ketkä lopettavat ja mitä lopettavat?" unisen miehen karhea ääni käänsi Hermionen kasvot takaisin todellisuuteen.
"Ei mitään...Näin vain unta", Hermione valehteli sujuvasti ja hymyili Siriuksen unisille silmille.
"Njaah. No sitten, nukutaan taas. Tule tänne", Sirius mutisi ja otti Hermionen kainaloonsa. Eikä hetkeä kauempaa tarvinnut odottaa kun Siriuksen ote löystyi ja kuorsaus alkoi.
"Miehet", Hermione tuhahti, ja tutkaili Siriuksen oikeassa kädessä olevaa kelloa.
Hieman yli viisi. Jos nyt nousen, voin olla suihkussa kauemmin ilman häiriötä... kello! Hetkinen, mistä Sirius oli saanut toimivan jästikellon?
Hermione rypisti otsaansa. Ei jästikellojen kuulu toimia täällä. Liikaa taikuutta ilmassa.
´Kuka oli väittänyt sen olevan vain jästikello?´, Yksi Hermionen päässä asustelevista äänistä sanoi ivallisesti.
"Päät kiinni siellä!" Hermione murisi ja alkoi varovasti liukua irti Siriuksen löyhästä otteesta, joka hieman tiukkeni Hermionen noustessa istumaan, mutta löystyi taas uudelleen
Hermione hapuili hämärässä huoneessa kaapin ovea ja löysikin sen nopeasti. Kaapista hän kaivoi esiin vaaleanvihreän pyyhkeen jossa oli vihreän sävyisiä kukkia ja kiemuroita.
Yhdessä pyyhkeen reunassa oli tumma suttu. Mutta kun katsoi tarkemmin, se ei ollut suttu.
H-R-H, aina ystäviä.
Hermione hymähti tekstille ja muisti elävästi päivän, jolloin pyyhkeeseen oli kirjoitettu tuo teksti.
Hermione, Ron ja Harry olivat olleet rannalla ja Ron oli tavanomaisesti suututtanut Hermionen. Kun tyttö oli mököttänyt muutaman minuutin, oli Ron kirjoittanut tekstin Hermionen pyyhkeeseen.
Sen jälkeen Hermione oli motannut Ronia pyyhkeensä tärvelemisestä, mutta ei sen jälkeen kyllä mököttänytkään.
Hermione tassutteli pyyhe kainalossa hämärässä käytävässä, kohti suihkuhuonetta.
Kaikki olivat vielä nukkumassa. Paitsi hänen lisäkseen Molly, joka jo hääräsi keittiössä.
Hermione astui suihkuhuoneeseen ja asetti pyyhkeen sille varattuun naulakkoon.
Hän antoi veden valua hetken ennen kuin astui itse lämpimän veden ja viemärin väliin.
**
Koukkujalka livahti raollaan olevasta ovesta emäntänsä ja emäntänsä ystävän huoneeseen.
Kissa kierteli huoneessa kunnes huomasi ettei emäntänsä sängyssä nukkunutkaan oikea henkilö.
Se loikkasi vauhdilla tummahiuksisen miehen vatsalle, saaden miehen keuhkoissa olleet ilmat ulos, ja miehen pomppaamaan puolimetriä ylemmäs.
Koukkujalka sai olla ylpeä itsestään vain hetken.
"Samperin katti! Kuka sinulle tuollaista on opettanut. Hitto", Sirius kirosi kovaäänisesti ja huiskautti oranssin karvapallon lattialle, josta se sitten mulkoili Siriusta pahaenteisesti.
Tosin, ei kissa ehtinyt hetkeä pidempään mulkoilemaan ihmistä.
Sirius muuttui koiraksi ja rähjäsi Koukkujalalle saaden kissalle jalat alle.
Takaisin ihmiseksi päästyään Sirius haroi hiuksiaan, aivan kuten Jamesilla oli tapana tehdä.
Hän asteli kaapille ja etsi sieltä itselleen tummansinisen pyyhkeen, heitti sen harteilleen ja lähti suihkuhuoneelle päin.
Suihku huoneen ovi oli lukitsematon joten Sirius asteli sisään.
Lukittuaan oven hän heitti pyyhkeen nurkkaan ja lähestyi suihkukoppia.
Hän ajatteli laittaa veden valmiiksi ennen riisumista.
Sirius avasi oven ja sai melkein sydänhalvauksen.
Hermione kopin lattialla pää polvien päällä ja kädet kiedottuina jalkojensa ympärille.
Hermione kirkaisi huomatessaan kaapin aukaisijan ja Sirius kääntyi nopeasti ympäri, läimäisi kädet silmilleen.
"Hermione, anteeksi, minun mokani. En tiennyt sinun olevan täällä", Sirius huudahti ja Hermione lopetti kiljumisen.
Vaikkei Sirius nähnyt, hän tiesi Hermionen olevan punainen.
Hän sai itsensä pysymään paikoillaan vain vaivoin, hänen olisi niin tehnyt mieli kääntyä, muttei se sopinut.
"Antaisitko sen pyyhkeen minulle. Siitä naulakosta", Hermione sanoi jo rauhallisella äänellä.
Sirius hapuili toisella kädellään naulakoille, sillä hän piti toisen kätensä tiukasti silmillään, ettei vahingossakaan katsoisi Hermionea.
Hän sai otteen pyyhkeestä ja asteli takaperin takaisin kaapin luokse ja ojensi pyyhkeen umpimähkään Hermionen käteen.
Pyyhettä antaessaan hän tunsi Hermionen kylmän käden joka ilmiselvästi värisi.
"Noniin. Voit ottaa kätesi silmiltäsi", Hermione ilmoitti ja Sirius totteli kääntyen Hermioneen päin.
"Anteeksi..." Sirius sanoi katsellen Hermionen puolimärkiä kiharoita jotka valuivat tytön paljaille olkapäille.
"Ei mitään. Minun mokani... itse jätin oven auki..." Hermione sanoi.
Sirius nyökkäsi ja Hermione siirtyi ovelle.
"Mitä sinä muuten teit? Miksi istuit kylmällä lattialla... ilman suihkua?" Sirius uteli.
Hermione kohautti olkiaan.
"Mietin vain", hän sanoi ja lähti ovesta.
Sirius riisui vaatteensa ja astui suihkukoppiin.
"Naiset ja heidän hormoninsa."
Hermione käveli jonkun matkaa eteenpäin kunnes pysähtyi äkisti.
Hetken tyttö seisoi paikoillaan kunnes kääntyi takaisin suihkuhuoneille päin.
"Sirius, ulos sieltä minulla on asiaa. Nyt heti", Hermione puhisi suihkuhuoneen oven takana.
"Öh, Hermione? Tulen aivan pian. Odota hetki. Oikeastaan odota hieman isompi hetki. Mene vaikka keittiöön, tulen hakemaan sinut sieltä sitten", kuului hämääntyneen miehen ääni suihkun vesi-äänien lomasta.
Molly oli hävinnyt keittiöstä. Mitä luultavimmin hän oli mennyt herättämään talon muita nuoria.
Tuskin Hermione oli ehtinyt istuutumaan kun Sirius jo ilmaantui ovelle, vinkaten Hermionea mukaansa.
Sirius vei Hermionen yhtä ylempänä sijaitsevalle taulu-käytävälle ja seisahtui pienen pokaali patsaan läheisyyteen, katsoen Hermionea odottaen.
Hermionella meni hetki ennen kuin kykeni aloittamaan. Sillä Siriuksella sattui olemaan suihkun jäljiltä päällään vain pyyhe lanteillaan. Hermione jostakin syystä nieleksi hetken.
"Tämä on tavattoman lapsellista, Sirius. Me olemme suudelleet, nukkuneet samassa sängyssä... Ja ties mitä", Hermione sanoi. "Mutta ei sentään sitä..." hän jatkoi kun Sirius virnisti.
"...Ja silti puhumme toisillemme kuin puolitutut ja tuskin tervehdimme toisiamme kun kävelemme toistemme ohi käytävillä", Hermione jatkoi.
"Toisin sanoen sinulla ei ole hajuakaan mikä meidän suhteemme tilanne on?" Sirius oikaisi.
"Niin. Tarkoitan, olemmeko me ystäviä? En usko, sillä minä olen Harryn ja Roninkin ystävä, enkä pelehdi heidän kanssaan. Mutta me emme ole oikea parikaan", Hermione sanoi.
"Emmekö?" Sirius kysyi tyynesti nostaen kätensä löyhään puuskaan.
"Mit-? Emme minun tietääkseni... Tämä on mennyt jotenkin vaikeaksi, silloin kun menin menneisyyteen asiat olivat helpompia. Sinä olet nyt aikuinen", Hermione puuskahti.
"Luulin että 'aikuinen' - keskustelu keskusteltiin jo eilen. Mutta, kerro mitä seurustelevat ihmiset tekevät? Mitä eroa sillä on meihin?" Sirius kysyi.
"Tuota... Ikäero", Hermione sanoi. Vaikkei tuo, ainoa syy, häntä mitenkään häirinnyt.
"Se käsiteltiin jo viime kerralla", Sirius totesi.
"Se ei tarkoita, etteikö siitä voisi puhua toisellakin kertaa", Hermione tuhahti.
"Minä se sanoin jo aikojen alussa että ajankääntimet ovat huonoakin huonompi keksintö. Ne olisivat pitäneet tuhota heti, ja niiden luoja, Delegus Norman, polttaa roviolla", sanoi erään seinälle ripustetun taulun koppavan näköinen nainen.
"Sinä se et koskaan osaa pitää suutasi kiinni. Tästä on kehkeytymässä vuosisadan romanssi. Voi sentään, pianhan tässä tulee tippa linssiin kun muistelee omaa nuoruuttaan ja rakkauttaan..." koppavan naisen taulun viereisen taulun pyylevä mies pälätti. Ja olisi varmastikin jatkanut, ellei Sirius olisi ottanut Hermionea ranteesta ja vetänyt tätä taulujen äänien kantamattomiin läheiseen huoneeseen.
Hermione kuuli, kuinka taulujen henkilöt rupesivat väittelemään, ennen kuin huoneen ovi pamahti kiinni.
"Taulut... Siis sinulla on enää pari tuntia aikaa, enkä minä suostu kinastelemaan sitä aikaa kanssasi. Joten kysyn suoraan, oletko sinä minun tyttöystäväni, Hermione?” Sirius kysyi.
Hermione esti itseään nauramasta 'oletko sinä minun tyttöystäväni?', lause kuulosti niin koomiselta aikuisen Siriuksen suusta. Lause oli kylläkin kaikkea muuta kuin koominen.
Sirius haroi kosteita hiuksiaan levottomana. Kun taas Hermione katsoi jonnekin alaviistoon.
Vastaus olisi täysin selvä, eihän Hermione voisi muuta Siriukselle vastata. Tapahtui sitten mitä tahansa, niin asioiden oli paras mennä.
"Kyllä Sirius, luulisin että olen sinun 'tyttöystäväsi'", Hermione sanoi hymyillen, yrittäen pitää äänensä suorana.
Sirius pysäytti kätensä, jonka oli mitä ilmeisemmin tarkoitus harottaa miehen tummia hiuksia.
"Oikeastiko?", Sirius varmisti, äänellä joka olisi voinut, ainakin melkein, tulla viisivuotiaan lapsen suusta, kun tämä oli saanut tietää, ettei joulupukkia olekaan olemassa.
Siriuksen ääni poikkesi siten lapsesta, ettei Sirius ollut surullisesti kysymystään kysynyt.
Hermione nyökkäsi ja kurotti kättään, pöyhäisi Siriuksen hiuksia, saaden miehen vaivalloisen haromisen 'siistin' tuloksen rikki.
Vaistomaisesti Sirius kurotti omaa kättään oikaistakseen hiuksensa, mutta Hermione tarttui miehen käteen.
"Älä, ne ovat ihan hyvin noinkin", Hermione hymyili.
Sirius katsoi hetken Hermionea, laski molemmat kätensä ja pöyhötti tytön hiuksia.
"Hei, älä. Lopeta. Nyt!" Hermione kiljahtaa ja yrittää saada otetta Siriuksen heiluvista käsistä.
Sirius nauraa Hermionen säälittäville estämisyrityksille.
"Lopeta itse tuo huitominen", Sirius naurahtaa lopettaen tytön kiusaamisen. "Älä, ne ovat ihan hyvin noin", Sirius sanoi, lainaten Hermionen sanoja, kun tyttö meinasi kesyttää hiuksiaan.
Hermione tuhahti ristien kätensä.
Hänen hiuksensa ovat kuin jättiläis-harakan pesä, hänen silmänsä katsovat Siriusta kulmien alta.
"Et ole koskaan ajatellut ryhtyä näyttelijäksi? Olisit täydellinen peikko", Sirius sanoo, koittaen pitää äänensä vakavana. Onnistuen huonosti.
Hermione läpsäisi oitis Siriusta rintaan.
"Sika. Idiootti!" Hermione puhisee läpsien Siriusta. Ei kuitenkaan satuttaminen tarkoituksenaan.
Sirius saa nopeasti otteet Hermionen käsistä ja kaikki menee hiljaiseksi.
Kapeahko huone, oikeastaan jokin maustehyllykkö-huone jossa he ovat, on hämärä ja heidän onnekseen tauluton.
Sirius pitää Hermionen käsiä löyhästi ranteista ja laskee päätään, samalla kun Hermione puolestaan nostaa päätään.
Ja, heidän huulensa kohtaavat taas kerran. Mutta tällä kertaa se tuntuu täysin erilaiselta.
Se suudelma oli kuin, uusi 'alku' ei-niin-lapselliselle-suhteelle.
Hermionen päästyä takaisin huoneeseensa hän näki ensimmäisenä Ginnyn, joka tutkiskeli sänkyään.
"Minä en usko Siriuksen osaavan pedata petiään täysin identtisesti minun kanssani, joten olen hieman vetänyt omia johtopäätöksiäni. Ja olen tullut tulokseen, joka ei itse asiassa yllätä minua kovinkaan paljon, Sirius ei ole nukkunut minun sängyssäni. Myönnätkö tämän syytöksen, neiti Granger?" Ginny sanoi ja elehti käteensä suurennuslasin, jolla tutki Hermionen kasvoja.
"Kyllä minun on myönnettävä neiti sala-aurori", Hermione sanoi ja meni penkomaan ruskean mokka-kankaasta valmistetun laukkunsa luokse.
Ginny lysähti pedatulle sängylleen ja katseli Hermionen touhuja.
"Mitä sinä etsit?", Ginny kysyi. Hän ei ilmeisesti jaksanut jatkaa puhetta Siriuksen nukkumispaikoista.
"Kysymyksen, johon sinä saat antaa erittäin selvän vastauksen."
Ginny kohotti kulmiaan kun Hermione kääntyi kädessään kultainen ajankäännin.
"Tuo ei ole kysymys. Se on ajankäännin.", Ginny sanoi osoittaen löysästi etusormellaan ajankäännintä kohti.
"Aivan, ajankäännin. Mutta miksi se on minun kädessäni, Ginny?", Hermione kysyi.
"Se on kädessäsi, koska sinä otit sen tuosta kassista?" Ginny vastaa, vältellen selkeää kysymystä.
Hermione huokaisi ja tuijotti Ginnyä silmiin.
Se, jos mikä oli Ginnyn heikko kohta. Kun katsoo tarpeeksi kauan silmiin, hän sortuu.
Ginny veti muutaman kerran syvään henkeä.
"Tuo, ainoastaan harmia aiheuttava medaljonki tippui meidän 'rakkaalta', koukkunenäiseltä liemiopettajaltamme, Kalkarokselta, kun tämä oli mennyt, minä otin korun parempaan talteen.” Ginny selitti osoittaen Hermionen kädestä roikkuvaa korua.
"Sinä otit Kalkarokselta tippuneen ajankääntimen?" Hermione toisti hitaasti. "Mitä hemmettiä Kalkaros on ajankääntimellä tehnyt?" Hermione jatkoi.
"Tuskin yllättää, mutta minä en todellakaan tiedä", Ginny sanoi.
"Miksi tämä kaikki vain mutkistuu mutkistumistaan? Ensin ajankäännin on Kalkaroksella ja hän on tehnyt sillä... No, jotakin. Sitten se ilmaantui sinulle, ja sinä kävit tulevaisuudessa..."
"Vain pikaisesti kurkistamassa", Ginny keskeytti.
"...'Vain pikaisesti kurkistamassa' Harrya. Ja sitten se tuli minulle", Hermione sanoi.
Ginny katsoi Hermionea odottaen, mutta koska jatkoa ei kuulunut, hän jatkoi itse.
"Ja sinä kävit rakastumassa Siriukseen... Ja sinä mainitsit kerran, että Kalkaros katsoi sinua oudosti? Eikö niin?" Ginny sanoi, hänen äänensä kirkastui loppua kohden.
"No, niin. Mutta vain siksi, että osasin häntä paremmin liemissä", Hermione puolusteli. Hän ei todellakaan myöntäisi itselleen Kalkaroksen katsetta. Jos se nyt oli mikään 'katse'.
"Väitinkö minä hänen katsettaan joksikin? Mutta minusta tuntuu että tämä kaikki on Kalkaroksen syytä", Ginny sanoi ja löi nyrkissä olevan kätensä avonaiseen käteensä.
"Ginny hei, mieti nyt? Eikö tuo ole hieman kaukaa haettua? Mikä Kalkaroksen motiivi olisi? Ja, tuota, minä en mielelläni syyttäisi tästä ketään. Ennemminkin kiittäisin", Hermione sanoi, äänensä tyyneys hieman rakoillen.
"Jaahas, taas niin umpirakastuneita, vai? En minä voi tietää mitä sen limakiehkuran päässä liikkuu, mutta se tuntuisi järkevältä. Kalkaros tiputti tahallaan ajankääntimen, tietäen että minä löydän sen", Ginny sanoi.
"Miksi juuri sinä?" Hermione tivasi.
"Koska... koska vain tiesi. Ja sitten koska me olemme ystäviä, hän oletti minun näyttävän käännintä sinulle, ja sinun menevän menneisyyteen."
"Ginny, miksi? Tuossa ei ole järkeä", Hermione tuskasteli.
"On. Siinä on järkeä, khrm, ainakin vähän. Hän jotenkin järjesti sinut ja Siriuksen yht - Ei voi olla totta! Onko tuo se mitä minä sen luulen olevan?", Ginny huudahti ja katsoi ovelle.
Hermione käänsi automaattisesti katseensa oven suuntaan. Oven alla olevasta raosta pilkisti kaksi kaukokorvaa, joita vedettiin vinhaan takaisin, mutta koska ne olivat juuttuneet paikoilleen oven väliin, ei niitä saatu pois.
Tytöt ryntäsivät ovelle ja näkivät kaksi ihmistä joita ei kumpikaan, varsinkaan Hermione, halunnut nähdä tuossa tilanteessa.
Harry ja Ron, kaukokorvien harmaiden narujen toiset päät käsissään.
Ronin korvat olivat punaiset ja Harry katsoi Hermionea tyhjin silmin.
Ginny mottasi oikopäätä molempia poikia avokämmenellä poskille.
"Te senkin... Senkin siat!" Ginny sihisi hampaidensa välistä punaiset hiukset otsalle valuen.
"Sirius?" Harry sokelsi ja tuijotti Hermionea.
"Päät kiinni, älypäät! Sisälle, minä tahdon puhua teoriani loppuun, sitten saatte puolestani sotia tunteidenne kanssa vaikka kuinka paljon", Ginny tuhahti repien Ronin sisään pojan paidan kauluksista.
Harry pääsi sisään omin avuin.
"Siis, mihin jäinkään?" Ginny aloitti kun kaikki olivat päässeet istumaan. Hermione vältteli poikien katseita, katsellen itse tiiviisti ikkunasta ulos.
"Niin, niin. Kalkaros on tämän takana. Aivan varmasti..." Ginny aloitti, ennen kuin hänet keskeytettiin tuhahduksella.
"Mitä jos puhuisimme asiat aikajärjestyksessä. Ginny, sinä siis aloitat ensin, kertomalla missä olet seikkaillut", Hermione sanoi jyrkästi.
"Et ole tosissasi!" Ginny huudahtaa heilauttaen käsiään kattoa kohti.
"Jos minulta kysytään, minua kiinnostaisi enemmän tämä Hermionen ja Siriuksen juttu. Harry on varmasti samaa mieltä", Ron sanoi, katsoen Hermionea tylysti ja osaksi hämmentyneenä.
Harry nyökkäsi pienesti.
Hermione huokaisi syvään, laittoi kätensä silmilleen ja aloitti koko jutun alusta alkaen, loppuun asti. Tietenkin jättäen tiettyjä henkilökohtaisia asioita pois stooristansa.
"Ja Ginny, jätetään se Kalkaros -teoria. En usko että Kalkaroksella on mitään maustetta tähän soppaan", Hermione sanoi.
Ginny tuhahti pahamaisesti.
Ron ei saanut sanottua tai elehdittyä mitään. Tieto oli pojalle aivan liikaa.
"Entäs Pikku Viki?", Ron sanoi niin ivallisesti kuin kykeni, tarkoittaen Vikillä Viktoria, noin viiden minuutin hiljaisuuden jälkeen.
Hermione ei ehtinyt vastaamaan mitenkään, koska Ginny teki Ronille erityisen selväksi, että tämän kommentti oli tyhmä ja älytön, motaten poikaa keskelle naamataulua.
Ron pysyikin hiljaa. Ehkä siksi ettei viitsinyt kinata, vaan keskittyi mieluummin naamansa hieromiseen.
"Harry?" Hermione aloitti varovaisesti.
Harry oli taas hetken hiljaa, katsellen muita epäuskoisena.
Pian Harry kuitenkin rupesi hervottomaan nauruun.
"Älkää viitsikö!", Harry huohottaa naurunsa lomasta. Ron ei näytä tietävän miten reagoida.
Hermione nousi nopeasti ylös lähtien huoneesta.
"Mikä Hermionelle tuli?", Ron kysyi huolissaan nauravalta Harrylta ja totiselta Ginnyltä.
"Ei mikään sellainen, mikä oikeuttaisi sinut seuraamaan häntä", Ginny tuhahti.
"Mikä on?" Sirius kysyy nähdessään Hermionen huolestuneet kasvot.
"Minä ja Ginny juteltiin. Ja no, Ron ja Harry...",Hermione sanoi.
Sirius pomppasi ylös.
"He tietävät kaiken?" Sirius kysyi.
"Suunnilleen niin", Hermione sanoi luoden katseensa maahan.
"Hei pikkuinen, ei se sinun syysi ole", Sirius sanoo pussaten Hermionen, edelleenkin sotkuiselle, päälaelle.
"Kai... Mutta Harry luulee tämän olevan vitsi", Hermione sanoi kun he olivat lähteneet etenemään tyttöjen huoneeseen.
"Emme silti voi yhtyä hänen luuloonsa. Tämä olisi selvinnyt joka tapauksessa", Sirius sanoi, katsoen sivullaan kävelevää tyttöä.
"Joo... Mutta olisi ollut, tuota, hauskempaa jos tämä kaikki olisi ollut vain meidän kahden juttu", Hermione sanoi.
"Ai, neiti tykkää salailun riskeistä", Sirius naurahti silittäen Hermionen hiuksia.
"Ehkä", Hermione virnisti
**
"Harry, lopeta. Tämä ei ole vitsi", Sirius huudahti, kun hän ja Hermione olivat päässeet muiden luokse.
Harryn nauru tyrehtyi vähitellen, kun tämä katsoo Siriuksen vakavaa ilmettä ja miehen takana orpona seisovaa tyttöä, Hermionea.
"ON!" Harry huudahtaa. "Pakko olla. Minä en suostu! En, en, en ja vielä kerran, en suostu! Tämän on PAKKO olla vitsi! PAKKO, Sirius, pakko."
"Ikävä kyllä, en voi sanoa sinulle että olen pahoillani, ettei tämä ole vitsi", Sirius sanoo tyynesti, katsoen kummipoikansa smaragdin virheisiin silmiin.
Ginny ja Ron olivat häädetty huoneesta, joten Harry ei saanut heistä, siis Ronista, tukea tässä asiassa.
"Mu-mutta sinä olet... Sirius", Harry takelteli.
"Niin olen."
"Sinä olet aikuinen."
"Niin olen."
"Perhana, lopeta!" Harry karjaisee.
"Harry", Hermione yritti rauhoitella yliaggressiivista poikaa.
"Miten, milloin ja MIKSI TE?"
"Se vain meni niin..." Hermione selitti posket punertavana.
Sirius vilkaisi takanaan seisovaa tyttöä nopeasti, ja käänsi katseensa takaisin Harryyn.
"...Me vain, vain.. Rakastuimme", Hermione jatkaa posket hieman punertavimmaksi menneenä.
Sirius katsahtaa taas yllättyneenä Hermionea joka hymyili pienesti, mutta kääntää katseensa uudelleen Harryyn.
"Ketkä tietävät?" Harry kysyi.
"Sinä, Ron, Ginny Ja Remus... Me tietenkin myös", Sirius sanoi.
"Remus?" Harry toisti.
"Jep. Hän muisti Hermionen. Ainakin melkein", Sirius sanoi, mutisten viimeisen lauseen itselleen.
"Luulisi että sinä tiedät mitä ajan kanssa leikkimisestä voi seurata", Harry sanoi katsoen uhmakkaasti Siriuksen ohi Hermioneen.
Tyttö avasi suutaan, mutta Sirius jatkoi tämän puolesta.
"Älä sinä ala Hermionea syyllistämään!" Sirius tiuskaisi vihaisesti.
"Minä haluan puhua Hermionen kanssa. Kaksin", Harry sanoo suhteellisen rauhallisesti.
Sirius kääntyy Hermioneen päin, joka nyökkää hyväksyvästi.
"Muista että isäsi ei koskaan olisi huutanut naisille", Sirius mumisi Harrylle ja poistui, silmäten huonetta ennen oven kiinni laittoa.
"Sinä tapasit vanhempani. Koska sinä olisit kertonut?" Harry kysyi Siriuksen mentyä.
"Harry, minä en voinut kertoa. Ihan totta, olisin halunnut... Mutta asiat eivät menneet niin kuin suunnittelin..." Hermione sanoi epätoivoisena.
"Hm, minä taas luulen että ne menivät juuri niin kuin sinä suunnittelit. Tajuatko sinä miltä minusta tuntuu? Minä en koskaan saanut tavata vanhempiani, mutta sinä olet saanut. Mistä sinä sitä paitsi sait tuon... Kääntimen?" Harry sähisi.
"Tietenkin tajuan. Löysin kääntimen Ginnyn sängyn alta.", Hermione vastasi.
"Ginnyn? Miten hän tähän liittyy?" Harry kysyi hämääntyneenä.
"Etkö sinä kuunnellut yhtään? Siitähän me Ginnyn kanssa puhuimme, kunnes te keskeytitte", Hermione sanoi.
"No en kuunnellut! Minä järkytyin jostakin aivan toisesta tiedosta. Siis, miten Ginny tähän liittyy?" Harry sanoi sarkastisesti.
"Ginny kävi tulevaisuudessa", Hermione sanoi hitaasti, varmistaen että Harry pysyy kärryillä.
"GINNY!" Harry karjaisi. Huoneen ovi avautui ja Ginny astui sisään.
"Ihan pikaisesti vain", Ginny puolustautui heti.
"Mitä sinä näit? Ei kun, älä kerro.. Tai kerro..." Harry tuhisi itsekseen.
"Älä kerro", Hermione sanoi päättäväisesti.
"Nytkö sinäkin muistat ajankääntimen väärinkäyttö säädökset, neiti Menneisyys", Ginny puhahti.
"Ahaa, alatko sinäkin nyt minua vastaan? Mitä?" Hermione tuhahti ristien kätensä puuskaan.
Ginnyn ilme oli paljon puhuva. Minä-olen-viaton-syytön-ja-täysin-ymmälläni-miksi-minä-edes-olen-tässä-ilme loisteli hänen naamallaan.
Harry yritti sisällyttää kaiken kuulemansa aivoihinsa asti, joten tytöt pysyvät hiljaa.
"Mikä sinun ja Siriuksen suhde on tällä hetkellä?" Harry kysyi Hermionelta.
Hermione, joka ei ollut odottanut, ainakaan tiedostaen sitä, tuota kysymystä, hätkähtää ja puraisee huultaan.
"Tuota..." Hermione aloitti.
"Ei valheita. Sano suoraan, niin kuin asiat ovat", Harry keskeytti.
Hermione huokaisi syvään.
Noniin, se on menoa nyt.
"Me seurustelemme", Hermione sanoi nopeasti.
Harryn suu revähti auki.
"Se oli viimeinen pisara. Minä en suostu. En todellakaan, ei tule mitään. Se on loppu! Lopeta se nyt heti!" Harry tuhahti heti.
"Niin kuin se olisi sinun päätettävissäsi", Hermione tulistui.
"Kaikki ei liiku tasan sinun ympärilläsi, Harry. Me rakastamme toisiamme. Tajuatko? Ei, et sinä voi tietenkään tajuta. Itse olet niin likinäköinen, ettet näkisi vaikka elämäsi rakkaus istuisi vieressäsi! Niin kuin itse asiassa istuukin. Etkä sinä osaa myöntää tunteitasi. Sinä peität pienetkin rakkauden tai ihastumisen tunteet kaiken masennuksen ja surun alle. Sinä et ole tässä maailmassa hemmetti soikoon ainoa, jolla saa olla elämä. Sinulla on paha ongelma, Harry!" Hermione raivosi.
Hetken tyttö vain seisoo paikoillaan kädet nyrkkiin puristettuna ja sitten säntää ulos ovesta jättäen punastuneen Ginnyn ja lievästi, tai hieman enemmän kuin lievästi, hämääntyneen Harryn huoneeseen.
"Hermione, minä haluan puhua kanssasi", oven takana ollut Ron huudahti juoksevalle tytölle.
Hermione juoksi eteisaulasta ulko-ovelle ja siitä ulos.
Ulkona on hieman kylmähkö ilma, mutta takiton Hermione ei huomaa sitä. Hän juoksee vielä vähän matkaa, lysähtäen sitten lumeen pureskelemaan huultaan ja taistelemaan itkua vastaan.
Hermione ei kuitenkaan kauaa voinut istua, yksin ainakaan, sillä talo numero 12 ilmestyi tyhjästä esiin ja sen ovesta ilmestyi Hermionen takkia kantava, leiskuvan punaiset hiukset omaava nuorimies.
"Tulitko nyt sinäkin syyllistämään minua", Hermione töksäytti pojan ojentaessa Hermionen takkia hänelle.
"En. Minähän sanoin että haluan puhua kanssasi, koska olen hieman miettinyt...", Ron vastasi.
"Jep. Sitä sinä teet varmaan koko ajan? Olenko oikeassa?"
"Ensinnäkin, minä en suostu tappelemaan tästäkin asiasta kanssasi. Tahdon mieluummin olla ystäväsi", Ron sanoi hieman punertavana, tosin punaisuus saattoi tulla kirpeästä ilmastakin.
Hermione katsoi Ronia epäuskoisena.
"Sinä et suostu tappelemaan kanssani? Ja tahdot mieluummin olla ystäväni? Etkö halua heivata minua lähimpään kaivoon... Löitkö kenties pääsi?" Hermione tuhisi.
"Hm? Mihin kysymykseen minä vastaan ensin? Ja milloin sinusta on tullut noin, öh, teräväsanainen?" Ron kysyi.
"Ja niin, mieluummin pidän sinut ystäväni kuin vihollisenani. Pidän sinusta liikaa tapellakseni kanssasi", hän jatkoi.
"Ron, kyllä minäkin sinusta pidän. Mutta ystävänä", Hermione sanoi varovaisesti.
"Tiedän", Ron sanoi hymyillen.
"Ystäviä?" Ron jatkoi.
"Ystäviä", Hermione vastasi.
Hetken hiljaisuuden kuluttua Ron nousi ylös.
"Mennään sisälle, täällä jäätyy", hän sanoi.
Hermione nyökkäsi ja he kävelivät talojen 11 ja 13 väliin.
"Hemmetti, unohdin ottaa Dumbledoren lapun mukaani", Ron kirosi kaivellen taskujaan.
"Kyllä joku kohta huomaa meidän poissa olomme", Hermione naurahti Ronin tuskastuneelle ilmeelle.
Sirius istui olohuoneessa selaillen vanhaa jästilehteä. Siriuksesta tuntui perin kummalliselta katsoa liikkumattomia kuvia.
Hän käänteli sivuja tahtiin, jolla ilmaisi turhautuneensa lehden antamiin artikkeleihin.
Pian mies viskaisikin lehden lattialle, ja kohtalokkaasti se aukesi aukeamalta 29-30, ja aukeamalle oli painettu ihmissuhde-testi.
Sirius katsoi lehteä epäröiden, sitten hän salaisen agentin tyylillä vilkaisi ympärilleen. Nosti lehden varovaisesti kuin se voisi vahingoittaa Siriusta jotenkin, asetti sen polvilleen ja rupesi testailemaan.
Kun kohtaat ihastuksesi:
a) Punastut korviasi myöten?
b) Menet rohkeasti juttelemaan hänelle?
c)Punastut, ja menet sopertamaan lemmityllesi säästä?
Sirius tuhahti kuuluvasti ja niksautti päätään taaksepäin.
Näitä testejä ei todellakaan ole tehty entiselle kelmille.
Huolimatta testin älyttömistä, Siriuksen mukaan luusereille suunnatuista kysymyksistä Sirius teki naurettavan testin loppuun.
Sinulla on ihastus, johon pian rakastut. Muista kuitenkin varoa, joskus kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Eivätkä kaikki halut välttämättä ole todellisia. Katso pintaa syvemmälle...
"Ja lässyn lässyn", Sirius marisi heittäen lehden olkansa yli.
Kun Molly oli vihdoin päästänyt Ronin ja Hermionen sisälle, Hermione näki Siriuksen istuvan olohuoneessa. Joten hänkin hakeutui sinne.
"Hei", Hermione sanoi Siriukselle.
"Hei... Tuota, mietin tuossa että onko sinulla valokuvaa?" Sirius kysyi.
Hermione istui Siriuksen viereen.
"Valokuvaa? Mistä?"
"Sinusta tietenkin."
Hermione naurahti.
"Mihin sinä minun kuvaani tarvitset?" hän kysyi.
Sirius kietoi kätensä Hermionen ympärille.
"Mihin kuvia yleensä tarvitaan? Katsomiseen."
"Sinä olet ihan hullu", Hermione hymyili.
"Sinun syysi... Onko sinulla?" Sirius naurahti.
"Vain vanha jästikuva, et sinä sillä mitään tee", Hermione vastasi.
"Jästikuvat ovat mielenkiintoisia. Ja minä todella tahdon kuvan sinusta", Sirius sanoi.
"Jästikuvat eivät liiku, en tajua miten saat siitä mielenkiintoisen", Hermione tuhahti.
"Sen on pakko olla mielenkiintoinen jos sinä olet kameran edessä."
Hermione tönäisi Siriusta nauraen.
"Nauratko sinä minulle?" Sirius huudahti ja kaatoi Hermionen sohvalle.
Hermione ei kyennyt vastaamaan nauramiseltaan.
"Tuon sinä kyllä hyvität. Minulle ei naureta!" Sirius sanoi yrittäen kuulostaa vakavalta.
"En minä naura", Hermione puhisi.
"Ai. Mitä tuo sitten on? Itkua?" Sirius kysyi.
"Jotain sinne päin", Hermione pihersi.
"Aivan. Saat luvan antaa sen kuvan tai minä suutelen sinua", Sirius sanoi.
"Siinä tapauksessa pidän sen kuvan erittäin kaukana sinusta."
***
Hermione makasi valkealle pedillä, ylivalkoisessa sairas-huoneessa.
Hermionen mieleen palautui kuvia taistelusta ministeriössä... Siriuksen kaatumisesta. Mies satutti itsensä varmasti pahasti.
Hän ei muistanut enempää... Vain kun Sirius kaatui hymyillen maahan. Sitten oli vain mustaa.
Hän ei jaksanut avata silmiään, vaikka tunsi jonkun istuvan vierellään.
Sirius, Hermione ajatteli hymähtäen.
"Hermione?" kuului ei-niin-vieraan, mutta silti tunnistamaton ääni Hermionen vierestä.
"Remus?", Hermione kysyi hämmentyneenä. Ei kai Siriukselle ollut sattunut mitään vakavaa?
Remuksen kasvot olivat väsyneet ja surulliset.
"Remus? Missä Sirius on?" Hermione kysyi varovaisesti. Hänellä oli outo olo, jotenkin... Yksinäinen.
Remus nieleksi hetken. Hakien oikeita sanoja.
"Sirius on... poissa", Remus sanoi hiljakseen.
Hermionen kasvot olivat ilmeettömät.
"Ei. Lopeta, tuo ei ole yhtään hauskaa. Tämä on Siriuksen älytön vitsi? Eikö niin?" Hermione huudahti hädissään Remuksen pudistaessa päätään.
"Hän kaatui verhon taakse."
"S-sen mustan? Sen holvikaaren alla liehuneen verhon?", Hermione varmisti ja Remus nyökkäsi.
Hermione sulki silmänsä ja kyyneleet virtasivat hänen poskiaan.
"Ajattelin.. että ehkä haluaisit tämän", Remus sanoi ja ojensi pientä lipasta Hermionelle, joka oli avannut silmänsä ja nyt otti lippaan vastaan ja avasi sen.
Sen sisällä päällimmäisenä oli hopeinen sormus. Ei timantteja tai muita vimpuloita, vain yksinkertainen hopeinen rengas.
"Sirius puhui minulle, että antaisi tuon sinulle, muttei sitten kerinnytkään, joten etsin sen hänen huoneestaan", Remus sanoi surumielisesti.
Hermione sulki sormuksen nyrkkiinsä ja nyrkin asetti rinnalleen.
Hetken hiljaisen hetken Hermione pujotti sormuksen sormeensa.
Seuraavana Hermione onki lippaasta pitkän kultaisen nauhan omaavan kellon tapaisen korun. Liiankin tutuksi tulleen ajankääntimen.
"Joidenkin asioiden täytyy silti pysyä näin. Se on kaikille parasta", Remus sanoi, nousi ja poistui huoneesta.
Hermione pujotti ajankääntimen nauhan kaulaansa ja katseli sitä. Käänteli kämmenellään ja purskahti entistäkin lohduttomampaan itkuun.
Samaan aikaan jossakin nimettömässä.
Sirius ei ollut varma oliko hänen silmänsä auki, vai kiinni. Hän ei tiennyt oliko hän vai eikö hän ollut.
Ollut mitä? Ei, eihän tiennyt sitäkään. Mies oli täydellisessä menetyksen tilassa... Pahinta siinä mitä luultavimmin oli se ettei hän tiennyt mitä oli menettänyt.
Sirius ei tiennyt seisoiko, istuiko vai leijuiko.. Jos edes mitään näistä vaihtoehdoista.
Hän ei ollut missään.
Hän ei edes tiennyt minkä värinen paikka oli. Oliko menetys mustaa, valkoista vai punaista? Ei harmainta aavistustakaan.
Kauanko aikaa oli kulunut? Minuutti, tunti vai kuukausia?
Ei tietoa. Paikassa jossa hän oli, siis jos oli ylipäätään missään, ei ollut aikaa.
Ei sillä, että Sirius olisi sillä hetkellä edes osannut sitä kaivata.
Ainoa asia mistä Sirius oli täysin varma, oli se ettei hänen paikkansa ollut tämä.
Hän ei kuulunut tähän tyhjään paikkaan jossa ei ollut mitään...
Sirius oli se tyhjyys. Hänen oma mielensä oli hänen vankilansa... Kai.
Sirius oli paikoillaan, jos oli. Hänen päähänsä ilmestyi hämäriä kuvia ihmisistä... Mutta ei Sirius tiennyt millaisia ihmiset olivat. Eihän hän nähnyt edes itseään.
Kuvat selvenivät, ja Siriuksen olo kävi tukalaksi... Jos kävi.. Jos hän tunsi mitään.
Kuvia hahmoista...
"Sirius.”
Kuka on Sirius?
"Tämä ei ole sinun paikkasi."
Mikä?
"Sinun täytyy lähteä..."
KENEN?
"...täältä"
MISTÄ?
Mistä... Mistä?
Siriuksen kysymys kaikui miehen mielessä. Kuvat voimistuivat, outo ääni joka puhui Siriukselle, kävi suloisen lempeästä kammottavan kimeäksi.
"LÄHDE POIS, Sirius... Nyt."
Ääni järisytti Siriuksen mieltä.
Kuva ruskeista kiharoista... Kuva harmaahapsisesta vanhasta miehestä... Kuva salama-arpisesta pojasta... Kuva punahiuksisesta naisesta, tummahiuksisesta miehestä ja vauvasta... Kuva suuresta taulusta, jossa oli ylhäinen nainen kiljumassa... Kuva nuoresta naisesta, joka itki maassa kultakoru kädessään, hänen vierellään.
Kuva hänestä yksin punaisen sävyisessä huoneessa, tuijottamassa hämärää nurkkaa.
Tunne ikävästä ja paikotetusta vihasta viattomia kohtaan.
Tunne suolaisista kyyneleistä poskella.. Muisto turhista suhteista, joilla oli vain yksi tarkoitus. Unohtaa voimakkain suhde.
Muisto arasta kädestä hänen sänkisellä poskellaan. Muisto järkytyksestä ja uskomattomasta onnesta.
Muisto vihreästä valosta ja sen jälkeisestä tyhjyydestä.
Tämä ei ole minun paikkani... Minun paikkani on muualla.
"Päästäkää minut pois", Sirius kuiskasi heikosti. Totutellen karheaan, elämän kuluttamaan ääneen.
"Minä tiesin että sinä muistat."
"Kuka sinä olet?"
"Täsmälleen se joksi sinä minua luulet, ystäväni."
"Keneksi minä sinua luulen?"
"Et keneksikään."
Sirius leijui. Sirius tiesi leijuvansa. Hänen kasvojaan vasten puhalsi kylmä tuuli. Hänen mieltään vastaan puhalsi vapaus.
Sirius katsoi alas. Valkoista... Kylmää... Märkää.
Lunta.
Hän katsoi eteensä. Koskematonta lunta, puita... Jäätynyt järvi. Kivilinna.
Tylypahka?
"Mikä saa teidät kuvittelemaan, ettei ulkonaliikkumiskielto koske teitä, nuori herra?"
Sirius kääntyi kannoiltaan ja näki edessään tummanpuhuvan, koukkunenäisen miehen nyrpeän ilmeen.
"Musta?" mies kysyi ja peitteli äänestään kuuluvaa hämmästystä.
"K-Kalkaros", Sirius vastasi.
Kalkaros oli hetken hiljaa, luultavasti yritti toipua järkytyksestään.
***
"Sinä et siis suostu puhumaan paikasta jossa olit? Käsitinkö oikein?" kuului napakka kysymys.
Sirius nyökkäsi. Hän istui nyt pehmeässä tuolissa suuren kivilinnan sisällä. Kuulusteltavana.
"Sinä olet ollut kuolleena jo puolitoista vuotta... Voi olla hankalaa järjestellä sinut takaisin elävienkirjoille. Tiedäthän, kaikki se paperisotku ja julkisuus. Et saa hetken rauhaa lehdistöltä", sanoi tämä sama napakka ääninen nainen jonka edessä Sirius istui.
"Vihjaatko sinä että minun kannattaisi pysyä 'kuolleena', kuten te asian ilmaisitte?" Sirius kysyi ylitsevuotavan ystävällisesti.
Kun Kalkaros oli löytänyt hänet, mies oli heti paikalla riisunut päällys viittansa ja tyrkännyt sen Siriukselle. 'Se että minä kestän jotenkuten nähdä sinut ilkosillasi keskellä talvea, ei tarkoita että muut kestäisivät', oli mies sähissyt samalla kun oli retuuttanut Siriusta linnaan. Nyt häntä kuulusteli koppavan näköinen nainen ministeriöstä.
"Enhän toki..."
"Vaan? Tai ei, en halua tietää", Sirius suhahti naiselle. Hän oli vastaillut jo aivan tarpeeksi tyhmiin kysymyksiin. 'Missä olet ollut?', 'Kuinka sinä lähdit?', 'Etkö aio kertoa?' ja plaa plaa plaa.
Nyt riitti. Sirius nousi, käveli ovelle ja lähti ovet paukkuen huoneesta.
Hänellä oli edelleen Kalkaroksen viitta, mutta hän ei välittänyt.
Yksi viitta ei muuta hänen päämääräänsä suuntaan mihinkään.
Sirius juoksi, hengitti pinnallisesti ja hänen koko mielensä ja kehonsa oli jännittynyt.
Miten Hermione ottaisi hänet vastaan? Entä Harry.. .Ja kaikki muut.
Sirius pysähtyi kolmannessa kerroksessa hengähtämään. Hän näki itsensä haarniskan kyljestä epämuodostuneena, mutta selvästi.
Hänen sänkensä ei ollut enää sänki. Se oli parta. Hänen hiuksensa olivat kasvaneet roimasti, samoin kuin viiksetkin. Mutta kyllä hänet kaikkien niiden karvojenkin alta tunnistaisi. Hän tiesi sen-
"Sirius?" kuului arka ääni jostakin läheltä. Hän katsoi joka puolelle. Lopulta, vasemmalta päin käveli ruskea kiharainen tyttö.. .Nainen, nuori nainen.
Sirius tuijotti tyt- naista. Hermione.
Yhtäkkiä nainen sieppasi taikasauvansa taskustaan ja osoitti Siriusta sillä.
"Kuka sinä olet?" nainen kysyi kiivaasti.
"Täsmälleen se joksi sinä minua luulet."
"Et sinä voi olla Sirius. Sirius on kuollut! Tajuatko? KUOLLUT!" viimeisen sanan nainen huusi itkuisena ja tipautti sauvansa kivilattialle, jolla se piti kaikuvaa ääntä.
"Sinä olet harhaa. Sirius on kuollut. Hän on poissa. Sinä et ole mikään, enkä minä tunne sinua", Hermione vaikersi täristen.
Tyttö nosti päätään, ja kohtasi Siriuksen katseen.
"Sinua ei ole olemassa.. Enkä minä edes muista, mistä minä muistan sinut!"
Sirius käveli hitaasti naisen luo.
"Kyllä sinä muistat."
"Minä en halua muistaa. En halua rakastaa sinua taas, ja sitten taas kadottaa sinua", Hermione vaikersi.
"Kyllä sinä haluat."
Hermione nosti uudelleen kasvonsa. Sirius kietoi kätensä tytön ympärille.
"Minä en ole katoamassa minnekään."
Habby end
Jeps, nyt vihdoin valmis.
(Korjattu jotenkuten)