Title: "Kiitos kun opetit minut hengittämään"
Pairing: Sirius/Remus
Rating: S
Genre: romance, fluff, haikeus, angstiakin mahtuu
Summary: Sinä kesänä koulupäivät olivat jo muistoja, mutta yksikään pisara tulevaisuutta ei vielä myrkyttänyt heidän yhteistä untaan. He olivat, hetkessä.
Disclaimer: Rowling on mielikuvitellut Remuksen ja Siriuksen, ja minä olen mielikuvitellut heidän välilleen rakkaussuhteen, mistä hyvästä kukaan ei valitettavasti maksa minulle.
A/N: Hieman vaikutteita Brokeback Mountainista + haikea mieliala + kaipuu luontoon = tämä ficci.
*
Pitivät toista kesynä ja toista villinä. Ei kukaan osannut epäillä, että kumpaakin jäyti sama sitkeä kaipuu, joka sai täyttymyksensä vain toisesta. He avasivat toistensa kahleita, yksi katsekin riitti siihen. Eikä kumpikaan kysellyt: Mitä tämä on?, sillä he tiesivät kyllä, mitä se oli: heidän Taivaansa - harmonia, joka syntyy kun kaksi erilaista löytävät toisesta kaiken puuttuvansa.
Sinä kesänä koulupäivät olivat jo muistoja, mutta yksikään pisara tulevaisuutta ei vielä myrkyttänyt heidän yhteistä untaan. He olivat, hetkessä. Kummallakin oli vielä pojansydän. He eivät olleet enää Kelmejä, he olivat Remus ja Sirius, jotka kutsuivat toisiaan oikeilla nimillään ja nauroivat kun tajusivat tekevänsä niin. Niin pitkälle sopi kasvaa, mutta sen edemmäs aikuisuuteen ei vielä haparoitu. Kumpikaan ei halunnut unohtaa, mitä oli ollut, noita pitkiä, huolista vapaita päiviä kivisessä linnassa, aurinkoraitoja seinillä ja haaveita jokaiselle päivälle. Tulevaisuutta ei tapahdu. Aika ei liiku. Niin sovittiin.
Aika liikkui sopimuksesta huolimatta, mutta tuona kesänä kumpikaan ei sitä huomannut. He halusivat löytää ne loputtomat maailmat, jotka kaupunki ja arki kätkivät harmaiden verhojensa taa. Eläkööt muut perhe-elämää valkoisissa taloissaan! Me kuljemme vapauden sankareina, joita kukaan ei odota kotiin.
He suuntasivat luontoon. Halki usvaisten, kivireunaisten teiden, kukkivien laaksojen ja yksinäisten vuorten he vaelsivat, läpi metsien, joiden korkeissa lehvästöissä Aurinko leyhytteli säteileviä käsiään. Eksyivät autiuteen ja olivat vaiti. Auttoivat toisensa joen yli, loikkivat kiveltä kivelle ja olivat nuoria.
Vanhan tammen alla he katselivat sadetta, ja Sirius tarttui kuin huomaamattaan Remuksen käteen.
Ja ne pitkät yöt tähtien alla, kun Universumin valot valuivat hitaasti taivaankannella kohti valkeaa aamua. He nukkuivat taivasalla, ja kun viikot liihottivat elokuuhun, oli haettava lämpöä toisesta. Ja kun oli tarpeeksi monet yöt maannut kiinni toisessa, toisen raukeaa ääntä kuunnellen, ei enää pelottanut vain katsoa pitkään silmiin, ja vihdoinkin suudella. Se ei ollut unta, mutta tarpeeksi kaukana todellisuudesta, jossakin tähtimeren rannalla, heidän yhteisessä autiudessa.
Noina öinä Siriuksesta tuntui, että vasta nyt hän osasi hengittää. Rintakehän tavanomainen epätasainen, kiivas kohoilu oli laantunut, ja nyt ilma soljui loputtomana, puhtaana virtana, sisään ja ulos. Kuin hän olisi voinut hengittää sisäänsä koko maailman ja puhaltaa sen taas ulos, aivan kuten halusi. Ja välillä hänestä tuntui, kuin ei olisi tarvinnut hengittää lainkaan, kunhan vain Remus oli siinä.
"Remus."
Nouseva aurinko kultasi kaukaiset mäenharjat ja valoi utuista violettiaan horisontissa ajalehtiviin pilviin. Remuksen käsi hänen selällään oli pysähtynyt hetki sitten, ja nyt se aloitti taas paijaavan liikkeensä.
"Mitä? Et kai palele?" Unta Remuksen äänessä.
"En. Tai vähän", Sirius kiirehti sanomaan, sillä hän ei halunnut Remuksen lopettavan.
"Halusin vain sanoa... Kiitos kun opetit minut hengittämään."
Hän tunsi Remuksen hymyilevän hänen hiuksiinsa.
Mutta ensimmäinen lehti putosi, ja oli tultava takaisin. Kaupungin laidalla odottivat ne askeleet, joita heidänkin odotettiin ottavan. Oli opeteltava nukkumaan seinien sisällä, kulkemaan tuntemattomien kasvojen virrassa, unohdettava aamuöiset suudelmat.
Eikä kumpikaan kysynyt, miksi.
Kun Remus vuosia myöhemmin seisoi sillä paikalla, jossa he olivat katselleet sadetta, hänen kätensä tapaili toista kättä, vaikka hän tiesi sen olevan typerää. Ja silloin hän kysyi, miksi.
Eikä yksikään heidän yhteisen kulkunsa nähnyt puu tai vuoripolku osannut vastata.
