Kiitoksia palautteesta ja uskollisuudesta,
Nappeli! Hauskaa, että pidit kohdasta "palmurantoja. Äitiä", tunnen itse suurta hellyyttä sitä kohtaan. :)
A/N: Tämä on nyt viimeinen osa. Voimaharjoittelua on hyvin erilainen ficci kuin mikään aikaisempani, tämän piti alunperin olla one-shotti, ja tämä ei omasta mielestäni ole erityisen hyvä rakenteellisesti ja juonellisesti. Olin hyvin epävarma julkaistessani ensimmäisen osan, ja toivoin että lukijoiden kommentit auttaisivat minua näkemään, missä mahdollisesti on vikaa. Jos olet pysynyt mukana tänne asti, olisin todella kiitollinen jos jaksaisit sanoa mielipiteesi, täällä tai vuotiksessa tai vaikka Lupiineissa jos ei jaksa sanoa mitään järkevää (Mustiin Lupiineihin saa rauhassa jättää epäjärkeviäkin kommentteja :)).
Vaikka tämä ei ole mitenkään kyyneliin asti koskettava, tässä on silti paljon sellaista, mistä pidän, joten en kuitenkaan liikaa dissaile omaa tuotostani. :)
Niin, ja Narcissan ja Reguluksen viimeinen tapaaminen löytyy lyhyestä dialogihaasteficistä
Sateen jälkeen. Jos sen haluaa lukea, kannattaa lukea se ennen VH:n vikaa osaa. :)
Voimaharjoittelua
Viides osa
Regulus Musta ei tuoksu hyvältä. Hän käyttää liikaa liian hienoa partavettä, jolla hän yrittää peittää luultavasti alkoholin hajun, joka pistää nenään sopivalta etäisyydeltä. Kemikaalien muka raikas tuoksu ja olut, ja tavallisen, inhimillisen epämiellyttävä hien haju hänen tauotta hikoavissa kainaloissaan – itse asiassa hän tuoksuu laiminlyödyltä, ja jollain tapaa se tuo minua lähemmäs häntä – niin kuin minä voisin sittenkin auttaa häntä eikä toisinpäin. Makaan kosteankylmässä sängyssä vaikka tekisi mieli jo nousta ylös. Yritän sulkea silmät mutta päähän sattuu, ja ikkunaluukkujen raoista tulevien aamuauringon säteiden valossa jään, hiukan poissaolevana mutta samalla taas niin tavattoman läsnä nihkeissä lakanoissa ja päänsäryssäni, katsomaan hänen tummia tiheitä kainalokarvojaan kalpeaa ihoa vasten. Kainalokarvoja, ajattelen, kainalokarvoja. Toisen ihmisen kainalokarvat tuossa muutaman tuuman päässä, sehän on jotain valtavan intiimiä, kuin kuuntelisi oven takana tai lukisi salaisen kirjeen.
”Nukahdinko mä?” hän kysyy yhtäkkiä, hänen silmänsä rävähtävät auki ja hän tekee pakokauhuisen, keskenjäävän liikkeen päästäkseen ylös.
”Sä nukuit koko yön. Tulit tänne nukkumaan joskus kolmen maissa”, minä huomautan, ja hän katsoo ympärilleen väsyneenä.
”Nyt on aamu.”
”Niin on.”
”Minun pitää varmaan mennä tapaamaan Narcissaa. Minä nimittäin pöllin Luciukselta paidan.”
Hän istuu sängyllä tuijottaen eteensä. Hitaasti hän vie käden kaulalleen tarkistaakseen, että tiimalasi on paikoillaan. Sitten hän sulkee silmänsä ja asettuu takaisin makuulleen, aika lähelle minua. ”Voi jumalauta”, hän kuiskaa, ja toivon että hän ei tarkoita sitä, mitä yöllä tapahtui, lattialle valahtavaa paitaa, hengitysten tropiikkia, eräitä kosketuksia, korua joka onnistui aina olemaan välissä, pureutumassa ihoon kuin muistuttaakseen jostain. ”Severus...” hän sanoo. Suussani on ehkä litra sylkeä, jota yritän nieleskellä alas. Mutta hän kääntyy katsomaan minua, vakava ilme kasvoillaan, ja kysyy: ”Saanko mä asua täällä hetken?”
”Sinä asut täällä
jo, minä vastaan.”
Hän nyökkää. ”Minä tuon muutamat kirjat tänne.”
Lisää opettajia kuolee, Regulus tuo kauniita vanhoja kirjoja pieneen huoneeseeni ja työttömäksi jäänyt voimaharjoittelukassi tuijottaa minua pöydän alta kun sekä minä että Regulus olemme nyt enemmän kuin pimeyden voimista innostuneita teinipoikia. Kun joskus olemme kotona, me luemme. Vaikka se tuntuu minusta koko ajan tyhmemmältä ja turhemmalta, minä yritän opiskella kaikesta huolimatta. Pänttään ja unohdan, ymmärrän ja muistan kaavoja joita kertaan päässäni kun minun pitää tehdä asioita joita en halua tehdä, tai tavallaan haluan, mutta aina hyödyllisyyden tuntu ja adrenaliini eivät lunasta syyllisyyden ja katumuksen kuiluja, joihin putoilen jälkeenpäin.
Joskus me menemme nukkumaan. Jos siis ei ole parempaa tekemistä. Ensin toinen meistä riisuu vaatteet ja kömpii peiton alle, sitten hetken päästä toinen sammuttaa valot ja tulee viereen, ja me totumme toisiimme; nukkumisasentoihin, ruumiin lämpötilaan. Eräänä tällaisena yönä hän tarttuu käsivarteeni, asettaa sen vatsalleen ja alkaa silitellä herkkää ohutta ihoa ranteen sisäpuolella, se on kummallista ja epänormaalia ja saa minut samalla herkäksi kaikkialta niin että tekee mieli itkeä. ”Severus...” hän sanoo, hän toistelee nimeäni niin usein että se voisi menettää merkityksensä ellei hän sanoisi sitä niin syvältä jostain lähteestä. ”Severus, haluaisitko sinä olla kuolematon?”
”En.”
”Rajattomasti aikaa.”
”Rajattomuus on pelottavaa.”
Regulus nyökkää. ”Luonnotonta.” Käsi, joka silittää rannettani, siirtyy hetkeksi pois, hän vie sen rintakehälleen ja hipaisee koruaan, mutta kun hän jälleen koskettaa minua, hänen otteensa on vahva ja varma, ja hän liu’uttaa kätensä hitaasti käsivarttani pitkin ja jättää sen lepäämään hauikselleni. ”Oletko ehtinyt treenata?”
”En.”
Regulus huokaisee, kääntyy kyljelleen ja kietoo käsivartensa ympärilleni. ”En mäkään.” Hän asettautuu nukkumaan, kasvot niin lähellä, vartalo täysin omaani vasten, ja tuntuu että pitäisi haukkoa henkeä. Korkeanpaikankammo, ajattelen, putoamisen tunne. Ja kuitenkin kaiken hataran ilmassaroikkumisen takana hellyys, joka tuntuu väkivaltaiselta koska se yllättää minut. Sängyssä kuin rakastavaiset.
Kuin!“Ai niin. Severus Kalkaros. Minä en luultavasti elä kovin vanhaksi.”
”Et sinä voi tietää.”
”Niin, siis, koska minä en luultavasti elä kovin vanhaksi, niin ihan että tietäisit: saat pitää kirjat.”
”Älä nyt viitsi...”
”Ei, Severus, tämä on tärkeää. Älä vie niitä takaisin meille. Anna ne Siriukselle. Vittu. Lue ne.”
”Miten vaan.”
Me emme tee mitään, mitä saattaisimme joskus katua, mutta aika tuntuu tihenevän ja kun kävelen huoneeseeni ankeaa käytävää pitkin, minua ikään kuin jännittää ja sydämeni tuntuu samalla hirvittävän raskaalta ja niin kevyeltä että minun on pidettävä siitä kiinni ettei se lentäisi tuulen mukana. Vaihteleva määrä tiivistä, lämmintä Regulus-materiaa tuntuu aina olevan ympärilläni, ohimennen silittävänä kätenä selässä, turvallisena käsivarsikoukkuna vyötäröllä tai vatsan ympärillä, ja minä yritän tehdä jotain samanlaista mutta en osaa yhtä hyvin.
”Mikä se seremoniamestarijuttu on? Se josta puhut humalassa?”
”En minä muista”, hän valehtelee, ja kun en irrota katsettani hänestä, hän jännittää hartioitaan vaivaantuneena ja lisää: ”Ei siitä puhuta selvinpäin.”
Minulle tulee taas se ilmassaleijumistunne, ja minun on painettava huuleni keskelle hänen paljasta rintakehäänsä kovaan luiseen kohtaan. Hän ensin rapsuttaa niskaani vähän tyhmästi, mutta sitten hän myös piirtelee yläselkääni niin kevyesti että minulle tulee kylmiä väreitä. Käännän päätäni niin että poskeni on hänen rintaansa vasten, ja samassa tunnen terävän kivun ja kuulen Reguluksenkin huudahtavan: ”Au!”
Hän vetää tiimalasikorun välistämme, sen reuna on jättänyt pienen punaisen jäljen hänen ihoonsa ja luultavasti minun poskeeni. ”Se on aina tiellä”, hän mutisee. ”Aion kyllä luopua siitä”, hän lisää, ”monista syistä. Liikaa filosofiaa ja moraalia. Minä en jaksa ajatella niin paljon.” En oikeastaan kuuntele häntä enää, vaihdan asentoa niin että kasvomme ovat samalla tasolla ja sen enempää asiaa ajattelematta suutelen hänen sademetsähuuliaan, ja hän vastaa suudelmaan hyvin, hmm, trooppisen kosteasti, ja pitää toista kättä niskassani ja toisessa hän puristaa tiimalasia ettei se tällä kertaa tulisi väliin, ja minä mietin ihmeissäni miten tämä voi kuulua niihin asioihin, joita myöhemmin kadutaan.
Seremoniamestari, minä ajattelen ja laitan käteni siihen, mihin kaulakoru äsken jätti jäljen. Pikku kuninkaan kipeät kohdat.
Mutta Seremoniamestari Sirius Musta rikkoo veljensä kameran, ja se on ensimmäinen askel kohti elämän sammumista maapallolla.
”Sirius rikkoi minun kamerani.” Hän pitelee kappaleita käsissään, tuijottaa niitä poissaolevan näköisenä eikä kuulosta ollenkaan surulliselta, vaan siltä kuin hän ihmettelisi jotain käsittämätöntä luonnonilmiötä.
”Miksi?” minä kysyn.
”En minä tiedä. En minä tiedä, miksi hän ei halua että minä otan kuvia.” Ja tuota hän jäi toistelemaan, puoliksi hymyillen ihmeissään, ”minä en todellakaan tiedä, miksi Sirius ei haluaisi että minä otan kuvia”, ”minun pitää ottaa kuvia että jähmettyisin sellaisiin asentoihin joista pidän”. Ja myöhemmin, melkein hyvin hellästi ja rakastavasti nauraen: ”Sirius on kyllä
luuytimiin asti lutka. Luu
ytimeen. Mutta eikö se veljillä...” Hän nauroi lisää ja katsoi minua syvälle silmiin niin kuin minun olisi pitänyt ymmärtää, ja minä tuijotin takaisin ja ajattelin että olisi ehkä hyvä hetki murjottaa, mutta kai hän on vain hullu. ”Paskiainen”, hän sanoi hymyillen. ”Paskiainen seremoniamestari Sirius. Hah. Vittu. Minä suorastaan
inhoan Siriusta joskus.”
”Hah. Vittu.”
Hän varmaan
kuollessaankin sanoi niin.
Minä kuulin myöhemmin – PALJON myöhemmin, Tylypahkassa,
Remus Lupinilta, että veljekset olivat törmänneet Iskunkiertokujalla ja riidelleet äänekkäästi, minkä päätteeksi Sirius osoitti veljeään taikasauvalla, ja Regulus seisoi ilman taikasauvaa kamera kädessä hänen edessään ja sanoi ettei halua tapella tosissaan, jolloin Sirius haukkui häntä pelkuriksi ja suuntasi loitsun Reguluksen rakkaaseen kameraan koska ei halunnut haavoittaa veljeään.
Joten Regulus sanoo ehkä kymmenen tuhatta kertaa erilaisissa tilanteissa:
”Minä ottaisin kuvan nyt, jos minulla olisi kamera. Harmi ettei ole.”
Kunnes kuolee.
Me saamme kuulla siitä Mestarilta, ja Narcissa kääntyy katsomaan minua liian nopeasti, minä katson suoraan eteenpäin koska se on vain Narcissan parhaaksi että kukaan ei katso häntä sillä hetkellä. Minä katson suoraan eteenpäin ja minun on vaikea ymmärtää miksi maailman asiat menevät niin kuin ne menevät, ja miksi minuun sattuu niin paljon vaikka en ole varma, olimmeko me edes ystäviä, mutta olihan sentään öitä
sängyssä kuin rakastavaiset, olihan sentään jotain kosteita lämpimiä suudelmantapaisia, joten ajattelen monia asioita, sarjoissa, se on voimaharjoittelua. Ohjeita ja kaavoja, kaukaisia ihmisiä, Lilyn pantaa, Kuhnukerhoa, palmurantoja. Ja uudestaan. Ohjeita ja kaavoja, kaukaisia ihmisiä, Lilyn pantaa, Kuhnukerhoa, palmurantoja.
Voimaharjoittelua. Hauiksia, pakaroita.
Pikku lordi. Hauiksia, pakaroita, peiton alla ja päällä.
Ja samalla kun teen sarjoja, minun lävitseni kulkee ajatus – niin pistävänä että melkein irvistän – siitä, miten typerää on vaihtaa puolta ja jäädä kiinni. Ei takinkääntämisessä mitään. Mutta jäädä kiinni. Ehkä sillä hetkellä, ehkä nostaessani mielessäni tuhansien tonnien painoa (Lilyn panta, Kuhnukerho...), minä päätin että jos minä ikinä vaihtaisin puolta ja ryhtyisin, sanotaanko, vakoojaksi, minä en
todellakaan jäisi kiinni. Minä kuolisin kunniatta mielummin kuin jäisin kiinni, sen me jäämme toisillemme velkaa, minä ja pikku lordi, punahilkka, aurinkokuningas, Regulus Musta, ja vaikka minun on tulevaisuudessa tosiaan melkein kuoltava lukuisia kertoja, minä muistan aina hänet ja puren hammasta, suljen mieleni ja nostan hiljaa sarjoja Regulusta: kymmenen pikku lordia, kymmenen punahilkkaa, kolmekymmentä rikkinäistä kameraa.
Narcissa Malfoyn minä tapaan heidän kartanossaan, ja ulkona puutarhassa hän katsoo minua kuin olisin hänen viimeinen pelastusrenkaansa.
”Kalkaros...” Hän puristaa huulensa yhteen. ”Minun on kysyttävä yhtä asiaa.”
Puutarhassa tuulee, kaikki penkit ovat vielä tummia aamun sateesta ja me seisomme vastakkain marmoriaskelmalla. Hänen nutturansa roikkuu puoliksi hajallaan niskassa ja hän joutuu jatkuvasti hosumaan siitä karanneita suortuvia pois kasvoilta. ”Tiedätko sinä... kävikö Regulus menneisyydessä ennen kuolemaansa?”
Tuijotan häntä. En ymmärrä mitä hän tarkoittaa.
”Kun hän tiesi, että kuolee kohta. Kävikö hän kertomassa sinulle?”
Pudistan hitaasti päätäni. En vieläkään ymmärrä.
”Etkö sinä tajua mistä minä puhun?” hän tivaa.
”En!”
Äkkiä hänen olkapäänsä vavahtavat ja hän murahtaa hampaidensa välistä ja peittää kasvonsa käsillään, ja kun hän laskee kätensä, hän näyttää hirveän surulliselta ja vihaiselta, hänen silmänsä ja poskensa punertavat.
”Idiootti! Minä ajattelin että sinä tietäisit! Reguluksella oli ajankääntäjä!”
Au. Se on aina tiellä.
Sinä saat pitää kirjat.
Miten vaan.”Totta kai”, minä sanon enemmänkin itselleni tai ei kenellekään, ja Narcissa laskee tuskastuneena kätensä aivan veltoiksi sivuilleen.
”Totta kai”, hän toistaa. ”Hän hyvästeli minut, ja minä en ikinä saa rauhaa siltä että en tiedä, tiesikö hän että kuolisi.”
Minä aina ajattelin sitä symbolisena. En minä kuvitellut, että se on oikea. Toisinaan
on ajateltava symbolisesti.
”Siksi sillä oli se kamerakin. Se otti kuvia ja jätti niitä lojumaan, sillä oli vilkas sosiaalinen elämä ja aina alibi.”
Minulle tulee mieleen vain häiritsevän kaunokirjallinen lause -
”meidän rakkautemme oli alibi pahoille teoille”, enkä tietenkään sano sitä ääneen, mutta se jää soimaan päähäni ja muistan sen aina melodramaattisina katkeruuden hetkinä tai kun valokuvien kummitukset hyökkäävät silmilleni:
Meidän rakkautemme oli alibi pahoille teoille!(Ja sivumennen sanoen, se että en ollut tajunnut, iski minuun niin kovaa että sinä päivänä minä riuhdoin raivoissani pois kaikki hämmentävät sumuverhot ja minusta tuli
mielettömän skarppi, niin skarppi että sellaista ei olekaan, symboliikan siivosin pois ja otin varmuuden vuoksi hyvin tosissani sellaisetkin asiat kuin salakuunnellut ennustukset. Mutta puutarhassa: )
Narcissa katsoo minua muutaman pitkän sekunnin ajan itkuisilla silmillään, naurahtaa ärtyneesti ja kääntää katseensa pois. Hänen suupielensä nykivät alaspäin ja hänen poskilleen virtaa hiljaisia kyyneleitä, joihin hänen hiuksensa liimautuvat. Kahdeksan minuuttia. Yritän keksiä jotain sanottavaa. Kahdeksan minuuttia ei ole kovin pitkä aika.
Ja niin siinä käy:
Aurinko sammuu.
Regulus kuolee meidän välistämme, hetki, jolloin olisin voinut ottaa Narcissa Malfoyn mukaan salaisuuteen – tai hän minut - menee ohi, eikä meistä koskaan tule niin läheisiä kuin olisi voinut tulla, meille jää muutamia kipeitä hetkiä kun katseemme kohtaavat ihmisjoukoissa, mutta pohjimmiltaan se on liian suuri, se yhdistävä tekijä jonka me kätkemme, joka meidät omistaa. Pian Narcissassa alkaa uusi aikakausi, hän pukee ylleen kolean ylpeän hunnun joka ei sovi hänelle ja synnyttää pojan jonka kummisetä Regulus olisi luultavasti ollut.
Malfoyn kartanon puutarhassa minä vielä tunnen kerran sen varpaita nipistelevän leijumistunteen. Samalla tuore, vielä surematon suru laskeutuu kipeästi paisuvaksi möykyksi rintakehääni.
”Mitä Regulus sanoi?” minä kysyn. ”Mitä se sanoi kun se hyvästeli sinut?”
Hän työntää kyynelistä tahmaiset hiuksensa pois kasvoilta, hymähtää hyisesti ja vastaa, katsomatta minua:
”Käski kytätä sateenkaaria. Ja kultaruukkuja niiden toisessa päässä.”
Narcissa asettelee viitanhupun päähänsä ja yskii käteensä, kuin katkonaisesti naurahdellen. Hän pyyhkii kostean käden viittaansa ja maiskauttaa kerran huuliaan. ”Hah. Mitä paskaa.”
Ja siitä alkaa jääkausi.