Kirjoittaja Aihe: Voimaharjoittelua, 5/5, K11 (slash SS/RB, het NM/RB, SS/LP),  (Luettu 12010 kertaa)

alchimiste

  • ***
  • Viestejä: 11
Voimaharjoittelua
Kirjoittanut Afrikan kuningas/alchimiste
Paritukset: Severus/Regulus, Severus/Lily, Regulus/Narcissa
Ikäraja: K-11 //zougati muokkasi ikärajan vastaamaan uusia ohjeita
Genre: Drama, romance
Summary: Ihmisessä on kohtia, jotka pitää treenata vahvoksi ajoissa. Nuori Severus oppii tämän kun hänen kämppäänsä pesiytyy valpaskatseinen, oudoista asioista puhuva Pikku Lordi Musta. Viisi lukua hauiksia, pakaroita, pimeyden voimia ja viinitahraisia huulia.

A/N: Eka kerta kun kirjoitan Severusta, ja olen kirjoittanut Regulustakin aika vähän, joten rakenne on hiukan kaoottinen, mitä pahoittelen. :) En ollut aloittaessani varma, mihin päätyisin, vaikka yleensä minulla on kokonaisuus kypsänä mielessä. Toivottavasti tämä on silti lukukelpoinen! (tykkään itse severuksen kertojanäänestä, mutta tosiaan, rakennetta voisi kuvata "random things in a row"...)
Alku on kirjoitettu ennen DH:n ilmestymistä, mutta tämä päätyi tänne koska tässä on joitain DH-yksityiskohtia.
---


Myöhemmin laitoin sen saman kuoreen erään toisen valokuvan kanssa, erään omituisen otoksen jonka löysin Tylypahkasta siellä opettaessani. Luulen, vaikka en voi koskaan olla varma, että se jäi luokkaani Severukselta kun hän sijaisti tuntejani täydenkuun aikaan, mutta miksi – miksi ihmeessä hänellä olisi sellainen. Siinä on Siriuksen pikkuveli, luultavasti vähän ennen kuolemaansa, sotkuisessa opiskelija-asuntolamaisessa huoneessa. Hänellä on yllään mustat, värikkäästi kirjaillut housut, ja hänen paljasta rintaansa vasten roikkuu nätissä ketjussa koru, joka on ilmiselvästi ajankääntäjä, vaikka sirompi ja hienostuneempi kuin se, jota Hermione Granger käytti koulussa. Käden asennosta päätellen hän on ottanut kuvan itse. Se valokuva on askarruttanut minua (hänen tietäväinen virneensä, jotain älykästä peluria), minä en edes yrittänyt palauttaa sitä omistajalleen.
(Remus ficissä Osterisydän)


Ensimmäinen osa


”Voimaharjoittelua. Hauiksia, pakaroita.”
Se oli Rabastan Lestrange, ja minä, yhdeksäntoista, melkein kersa, vedin mustan kaavun (hyvin samanlaisen kuin koulukaapumme) laihojen käsivarsieni peitoksi.
”Lihastyötä, sarjoja, kunnes tekee kipeää. Ja muista syödä hyvin.” Hän paistatteli pitkään nuoren ompelijaharjoittelijan ihailevan katseen valokeilassa, kaikki pienet vinot lihakset muljahdellen ja värähdellen hänen tiiviissä kropassaan niin kuin hänellä ei olisi minkäänlaista rasvakerrosta ihon alla. Rabastan piti sovituskoppini ovea auki ja keikkui siinä tahdittomasti, välittämättä siitä että minä olin puolipukeissa ja sentään melko näkyvästi nolostunut. Käytävässä, johon kopit oli sijoitettu, oli laatikoita täynnä kankaita ja lankoja, nappirasioita ja kaavoja, ja näkyvyys suoraan kassalle, jonka luona nuori harjoittelija viikkasi kaapuja ja pakkasi hattuja ojentaakseen ne asiakkaille siisteissä nelikulmaisissa paperikasseissa ja värikkäissä, tekosatiinipintaisissa hatturasioissa.
   
Solmin viittani ja odotin että Rabastan astuisi pois tieltä. Hän silmäili minua kuin olisin ollut hänen vallassaan, kuin hän tietäisi niin paljon enemmän kuin minä. ”Se pitää tehdä nyt”, hän sanoi. ”Lihakset ja luusto pitää täydellistää viimeistään sun iässä että kestää. Se on jotain, minkä kanssa taikuudella ei ole mitään tekemistä. Ne on soluja.” Sitkein, hitain liikkein hän sulki sovituskoppinsa oven ja vilkaisi minua vielä sen yli kun kävelin laatikkokäytävästä takaisin liikkeeseen. ”Ruipelo.”

”Voimaharjoittelua”, hän sanoi sen vastauksena epäuskoiseen tuhahdukseeni: me tervehdimme vaikka tunsimme vain hatarasti näöltä, ja hän kumartui puoleeni – ei mitenkään huomaamattomasti – ja kuiskasi lujaa: harjoittelijatyttö tsekkailee sinua. Siihen minä vastasin päästämällä epämääräisen äänen, sanoakseni ”ai minua vai no ihmettelisin”, ja hän teki sen ilmeen ja siirtyi hiplaamaan tangossa riippuvia juhlakaapuja, ja myöhemmin – kun rouva Nutmeg, jonka liike sittemmin meni konkurssiin koska hän ei ymmärtänyt kahdeksankymmentälukua, oli höösännyt meidän ympärillämme ja pelästynyt Rabastanin tiukkaa käskyä jättää hänet rauhaan – myöhemmin Rabastan ilmestyi siihen oveani vasten keinumaan, vetkuttelemaan täydellistä vartaloaan ja puhumaan lihaksista, soluista, pakaroista. Niin kuin olisin kommentoinut omiani. Niin kuin olisin ylipäätään sanonut yhtään mitään.

   Regulus Musta, pikku kuningas, ostaa vaatteensa eri puolelta Lontoota, ei siitä uudesta puodista tekosatiinilaatikoineen, siitä joka ei kestäisi 80-lukua, vaan sellaisesta jolla on outo B:llä alkava nimi, jotain Bonzon tai Banzain tapaista. ”Hihat, ne on tällaiset nyt.” Hänen silmissään on hämmentävän kirkas katse kun hän kertoo kaavuistaan, keskittyneenä ja kiihkeänä aivan kuin hän todella luulisi, että kuulijaa kiinnostaa. ”Näetkö? Avautuu tällä tavalla. Mä tiesin jo vuosi sitten että ne oli tulossa. Ja nämähän on nyt kaikkialla.” Hän viittaa kaiketi räikeisiin, irvokkaisiin kirjailuihin kaapunsa helmassa, mutta en ole aivan varma. Hän on leikannut tumman tukkansa muodinmukaisesta pehkosta lyhyemmäksi, ja hänen kulmakarvansa – nyt näkyvillä - kaartuvat silmien ylle niin voimakkaina ja elävinä että hänen ilmeensä näyttää jatkuvasti äärimmäisen valppaalta.
   
”Severus Kalkaros”, hän saattaa sanoa yhtäkkiä, ”se on hyvä nimi. Oletko koskaan maistanut leprekaunidrinkkiä? Severus Kalkaros. Todella hyvä nimi.” Hän on juuri päässyt koulusta hyvin arvosanoin, ja törmään hänen valoisiin silmiinsä milloin missäkin – yleensä baaritiskeillä tai entisten luihuisten ryyppyporukoissa. Hän löytää aina jostain pullon, tuopin, taskumatin, imee uskomattomat määrät alkoholia eikä silti näytä olevan koskaan humalassa. Hän kantaa juotavaa mukanaan samalla tavalla kuin jotkut tytöt kanniskelevat vesipulloja (ne toimeliaat tytöt, ne vastuulliset ja älykkäät). Ohut, tuskin tunnistettava viinan haju leijuu hänen perässään uskollisena varjona, mutta hänen silmänsä ovat kirkkaat eikä olut kerry hänen vyötärönsä ympärille, hän nousee usein pöydästä tai katoaa seurasta ja sanoo asiallisesti ja reippaasti: ”nyt on pakko mennä kuselle.” Ihmettelin joskus, miten hän pysyy niin hoikassa kunnossa, ja silloin hän hymyili hajamielisesti, puki paidan päälleen ja sanoi: treenaamalla.
Niinpä tietysti.
   
   Minä olen yhdeksäntoista, melkein kersa, pimeän taikuuden kauniin mystiikan lumoissa, ja Regulus Mustan (komean viinanhajuisen pikku kuninkaan) juhlissa Kalmahanaukiolla joku sanoo ääneen: Voldemort. Eikä siinä mitään ihmeellistä ole, että hän sanoo sen, sillä tiedämmehän me kaikenlaista, vaan siinä miten hän sen sanoo. Lordi Voldemort. Kuin puhuisi omaisuudestaan, jostain yksinoikeudesta, läheisestä ystävyydestä julkisuuden henkilöön. Se äänensävy, se jää kiemurtelemaan meidän nuorissa kurkuissamme sähköisenä ankeriaana, me pureskelemme kirjaimia kuin nahkiaisen sitkeää lihaa: Lordi Voldemort. Me opimme sen äänensävyn, mutta ennen kaikkea me opimme että sitä ei tule käyttää. Toiset meistä kiihkon vallassa, toiset meistä kiihkoa esittäen koska se tuntuu turvallisemmalta, jotkut rehellisinä, jokainen vuorollamme me ymmärrämme miltä sen pitää kuulostaa: mestari.

Mestari.

Mestari.

“Seremoniamestari!”, pikku kuningas sanoo ja tarttuu vanhemman serkkunsa käteen, sen kauniin vaalean joka on naimisissa Lucius Malfoyn kanssa. ”Eikö niin? Muistatko?” Serkku hymyilee, aika hillitysti, katsoo poispäin ja sanoo: ”Muistan.”
”Sirius.” Regulus juo punaviinilasinsa tyhjäksi ja yskähtää. ”Seremoniamestari Sirius, kaksitoista vuotta. Saa nyt mestaroida ihan omat –”
”REGULUS!”
Luihuisia hänen vuosiluokaltaan – yhdellä heistä on kädessä suonvärinen, samea juoma, ja heidän huomionsa on jakautumattomasti Regulus Mustassa, hänen valovoimassaan ja karismassaan. ”Laita kotitonttu juomaan tämä. Me halutaan nähdä, miten se vaikuttaa.”
”Mitä siinä on?”
”Tuliviskiä blandattuna kaikella mitä teidän faijan kaapista löytyi.”
Regulus näyttää enemmänkin närkästyneeltä, mutta hän naurahtaa, nuuhkaisee nestettä ja irvistää. ”Se kuolee tähän.”
”Niin, entä sitten?” Poika, joka on kammannut kirkkaanpunaisen tukkansa geelillä rajulle kampaukselle, virnistää alkoholihuuruisesti. Viinanhajuinen pikku kuningas kurtistaa kulmiaan, ja hänen kaverinsa vilkuilevat toisiaan.
”Come on. Se on vaan kotitonttu.”
”Okei”, Regulus sanoo, koska hänellä ei ole vaihtoehtoja. Hän katoaa näkökentästäni väkijoukkoon, ja katseeni kohtaa hetkeksi hänen serkkunsa katseen – arvioivan ja samalla hellän. Hän on tupeerannut hiuksensa kuin teinityttö, vaikka hän on jo yli kolmenkymmenen, ja hänen silmänsä ovat tummalla rajatut... mikä kaunotar. Kuivissa huulissa tummanpunaiset viininjäljet. En kuollaksenikaan uskaltaisi mennä puhumaan hänelle.

   Mutta hän tulee minun luokseni, ja äkkiä on kovin kuuma.
   Lisää viiniä viinihuulille. Niitä hän nuoleskelee ja pureskelee fanaattisesti, hän tietää että niihin jää tummia tahroja ja se häiritsee häntä. ”Lucius sanoo että se on alkemisti.” Hän sormeilee kaulassaan olevaa silkkihuivia ja pitää samalla kättään vähän suun edessä luullen että siten en kiinnitä huomiota hänen huuliinsa, ja katsoo minua vähän epäröiden. ”Lordi Voldemort.” (Hänellä ei ole sitä äänensävyä) ”Että kukaan ei hallitse mustaa magiaa niin kuin... se. Hän. Että se on syvempää, kauniimpaa hän sanoo, kuin...” hänen lauseensa jää kesken, mutta hän ei yritäkään jatkaa sitä vaan tuijottaa kysyvin, vaativin silmin. Minun kuuluisi sanoa mielipiteeni. Mutta minä olen liian nuori, minä en vielä osaa sanoa sitä: että jotkut meistä seurasivat Pimeyden lordia koska toinen vaihtoehto, seuraamatta jättäminen, ei yksinkertaisesti ollut meidän ulottuvissamme. Meillä oli sydämessä velvollisuus filosofiaa ja alkemiaa kohtaan, jano ja uteliaisuus joita hänen mystiset temppunsa vähän kerrallaan sammuttaisivat, kunnes tajuaisimme mistä hänen ajattelussaan todella on kyse. Ja silloin meillä olisi pelissä jo elämä ja joillain meistä rakkaus, silloin me olisimme todella nalkissa. Mutta minä en tiedä sitä vielä. Minä olen yhdeksäntoista, melkein kersa, ja uskon Lordi Voldemortin salaperäisiin voimiin.
Narcissa Malfoy tuijottaa minua huivia näpräävän käden takaa ja odottaa vastausta. Katseeni nauliutuu hänen viinitahraisiin rohtuneisiin huuliinsa. Voi kaikki jumalat kuinka kaunis hän on.

   ”Minä opiskelen liemiä”, minä möläytän hämmentyneenä ennen kuin edes tajuan puhuvani.



---
« Viimeksi muokattu: 14.11.2014 19:33:36 kirjoittanut zougati »
There is a crack in everything... that's how the life gets in.
Avatar by marauderthesn

Nappeli

  • Vieras
Hoo, tämä voi olla nyt vähän turha viesti, kun syväanalyysiä minulta ei missään tapauksessa irtoa ja tämä kyllä tuntuu juuri sellaiselta tekstiltä, johon syväanalyysi ehdottomasti kuuluisi. Siitä huolimatta on aivan pakko tulla sanomaan, että pidän valtavasti tämän ficin hämmentävästä kerrontatyylistä, joka loihtii nätisti mielikuvat suoraan verkkokalvoille. Kaikkein omituisinta on, ettei tässä ollut mitään häiritseviä elementtejä, tai oikeastaan tässä oli, mutta niitä oli käsitelty niin taitavasti, etteivät ne häirinneet. Hienoa! Jatkoa odotan.

alchimiste

  • ***
  • Viestejä: 11
Kiitos kommentista, Nappeli. Osaatko eritellä niitä häiritseviä elementtejä ollenkaan? :) Tai siis, hyvä jos ne eivät sitten häirinneetkään, mutta kirjoittajana on aina mielenkiintoista tietää.

Joka tapauksessa...

(A/N: Tämäkin on kirjoitettu ennen DH:n ilmestymistä, ja olin aika delighted kun luin Kreacher's tale -lukua. Olen aika lailla sekoittanut puhe- ja kirjakieltä, toivottavasti ei häiritsevissä määrin.)


Voimaharjoittelua,
Toinen osa



”SEVERUS KALKAROS!” hän oli huutanut. ”SEVERUS KALKAROS! PELASTA SE!”

Hänen äänensä sai kimeästi särähtävän itkuisen sävyn, hän tuuppi tiensä väkijoukossa hätäisesti minun luokseni ja veti – veti minua hihasta. Narcissa Malfoy vilkaisi minua pelästyneenä, huivinkulma suussa, ja minä nousin jaloilleni mitään ajattelematta ja lähdin kompuroimaan siihen suuntaan, minne Regulus Musta kiskoi minua, sinnikkäästi kuin lapsi.
”Äiti tappaa mut jos se kuolee!” hän huusi, aivan kuin ei pystyisi hallitsemaan äänensä voimakkuutta. ”Älä anna sen kuolla!”
   
Minä tuijotin keittiön sotkuisella pöydällä lähes alkoholimyrkytyksen kourissa makaavaa rumaa, Mustan suvun vaakunalla somistettuun keittiöpyyhkeeseen pukeutunutta kotitonttua, enkä todellakaan tiennyt, mitä tehdä. ”Eka se oli vain kännissä... sitten se sammui... ja mä pelkään että... voi vittu...” Regulus kirosi, leukalihakset jännittyneinä niin kuin hän olisi yrittänyt olla itkemättä. ”Mitä siinä oli?” minä kysyin. Regulus kääntyi tiukalla liikkeellä punatukkaisen pojan puoleen ja tivasi (ja hänestä todella kuuli että hän on tottunut käskyttämään): ”Mitä siinä oli?! MITÄ siinä oli?”
”Öö – tuliviskiä ja näitä.” Poika huitaisi epämääräisesti värikkään pullovalikoiman suuntaan. ”Osaatko sä tehdä jotain?” hän sitten kysyi minulta kalpeana.
”Ääliö, se oli Kuhnusarvion lellikki ja opiskelee liemiä! Totta kai se osaa tehdä jotain!” Regulus tiukkaisi.
”Hei, oikeasti, se on vain kotitonttu. Hankitte uuden”, roteva vaalea poika hänen takanaan yritti sanoa, mutta Regulus vain äännähti turhautuneena. ”Tee jotain, Severus Kalkaros. Pliis.”
Ja minä tein.

***

Regulus Musta, pikku kuningas, avaa siistin huoneen ikkunan, kumartuu ulos yöhön ja vetää syvään henkeä.
”Voi helvetti.” Hän kääntyy takaisin kohti sänkyä, jolla kotitonttu makaa tokkuraisena. ”Onko nyt hyvä?”
”Oljon nuori isäntä on aivan liian hyvä. Oljo tekee mitä vain nuori isäntä käskee, vaikka kuolisi siihen.”
Regulus nyrpistää nenäänsä pakkoliikkeenomaisesti (hätkähdän, hänen veljensä tekee aivan samaa). ”Miten vaan.” Minulle hän sanoo, aivan kuin kotitonttu ei olisi edes paikalla: ”Mä sanoin että mun äiti tappaa mut jos tolle sattuu jotain. Toi nimittäin jumaloi äitiä. Mutta... äh. Toi saatanan ruma vänkyräotus on kasvattanut mut. Tosiasiassa – ei mun äiti siitä välitä paskaakaan, siinä suhteessa on kyse yksipuolisesta rakkaudesta.” Hän katsoo minua rennosti, kuin luottaen siihen, että voi olla minun seurassani heikompi tai haavoittuvaisempi. ”Jos totta puhutaan, niin mä pelästyin ihan helvetisti. Merlin.” Hän matkii puistatusta. ”Tai siis olisihan se aika turha tapa kuolla. Mä sanoin että mun äiti tappaisi mut. Mutta oikeasti mä tappaisin mut. Mä sanoin – toi on kasvattanut mut. Toi on mun lapsuus. Eikä lapsuutta vaan pysty...” Hän sulkee ikkunan, väkivaltaisesti riuhtoen lukot paikoilleen. ”... ei pysty noin vaan tappamaan.”

   Regulus suoristaa selkänsä ja katsoo ympärilleen. ”Voisi hakea jotain juotavaa. Oljo, et sitten kerro äidille.”
”Oljo ei kerro emännälle, että nuori isäntä myrkytti ja lahtasi sen. Oljo pitää suunsa kiinni niin kuin kuolleet tekevät”, kotitonttu vastaa kuin kunnon marttyyri.
”Oljo, et sä ole kuollut”, Regulus sanoo tuskastuneena ja poistuu huoneesta. Seuraan häntä, ja ennen kuin suljen oven, kuulen narisevan vastauksen:
”Ihan miten nuori herra tahtoo.”


”Siinä on kyse mystiikasta ja ylpeydestä. Tiedätkö. Maaginen energia, joka ulottuu vuosituhansien päähän... ne juuret. Se paikka jossa meidän juuret on. Pimeyden lordi etsii sitä paikkaa. Sitä ydintä, kun velho oli velho ja, hemmetti, puhtaasti vaan taikuutta. Se ydin.” Regulus keskeyttää puhetulvansa, ja hänen silmiensä eteen ilmestyy yhtäkkiä outo sumea kalvo. ”Ydinluu”, hän mutisee ja naurahtaa omituisesti.
Regulus Musta on omituinen.
”Oletko sinä juonut tarpeeksi viiniä, Severus Kalkaros? Viiniä ei voi koskaan juoda liikaa. Tämä on hyvä viini, jää kiertelemään suussa lämpimänä, elävän makuinen.”
”Olen minä maistanut.”
Narcissa Malfoy hymyilee varpailleen ja sanoo: ”Niin tietysti. Sinähän opiskelet liemiä”, ja minulle tulee tyhmä olo.
”Mutta mikä susta tulee, Severus Kalkaros? Liemimestari? Hah hah. Muistatko Narcissa. Seremoniamestari Sirius Musta, kaksitoista vuotta. Se oli mahtava hetki.”
”Sinä muistat sen aina humalassa”, Narcissa-serkku huomauttaa huvittuneena. Hän mutristaa hiukan huuliaan. ”Muuten siitä ei sitten juurikaan puhuta.”
Heissä on jotain ihmeellisen kiehtovaa – omituisissa Mustan serkuksissa, ehkä siinä kuinka heillä näyttää olevan samanlainen ohuimmissa hiussuonissa jyskyttävä voima, samanlainen luonnekin, mutta Reguluksella ei mitään rajoja, ja Narcissa Malfoylla sievä hillitty kuori kaiken sen päällä. ”Hei – Severus!” Regulus huudahtaa äkkiä. ”Malja Kuhnukerholle!”
”Totta tosiaan.” Kohotan lasiani.

 Professori Kuhnusarvio aina piti kovasti minusta ja Reguluksesta, mutta me molemmat lakkasimme käymästä hänen illanvietoissaan jossain vaiheessa, kuin yhteisestä sopimuksesta, ja luulen että se johtui ainakin osittain siitä, että Sirius Musta, James Potter ja Lily Evans eivät käyneet, siitä huolimatta että heidät aina kutsuttiin. He yksinkertaisesti tiesivät olevansa liian hyviä siihen – sen hurmaavan opportunistin saaliiksi. Sitä ainaista sietämätöntä kusipäisyttähän siinä on, mutta meille tuli kai samanlainen tunne, minulle ja Regulukselle, emmekä me halunneet kuulla Sirius Mustalta ja James Potterilta sanaakaan siitä että me kuulumme Kuhnukerhoon. Ja niinpä meille ilmaantui parempaa tekemistä; läksyjä, ihmissuhteita, projekteja, jännittävämpien ihmisten seuraa (Reguluksen serkut Tylyahoviikonloppuina Sianpäässä, minähän en kuulunut porukkaan mutta norkoilin siellä kavereiden kanssa ja kuuntelin heidän keskustelujaan), ja me lakkasimme käymästä Kuhnusarvion juhlissa, eikä hän lopulta enää kysynyt miksi, mutta Regulus sai kutsuja vielä sen jälkeen kun minä sain viimeiseni, jonka heitin vanhojen paperiroskien seassa takkaan ja petyin salaa kun seuraavaa ei tullut.
”Miksi me lakattiin käymästä siellä juhlissa? Siellä oli kivaa”, Regulus sanoo, sillä tavalla humalaisen surullisesti että Narcissa purskahtaa nauruun.
”Me oltiin liian hyviä sen hurmaavan opportunistin saaliiksi”, minä vastaan. Hän yrittää tarkentaa katsettaan minuun, virnistäen.
”Niin oltiin.”
”Sitä varmaan harmitti.”
”Mä muistan. Me saatiin tarpeeksemme ihan samaan aikaan. Suunnilleen samaan aikaan. Ei me koskaan kamalan paljon puhuttu toisillemme siellä juhlissa.” Ei tietenkään, ajattelen, sinä olit vuosiluokkasi suosituin poika ja minä siellä aivan toisessa päässä julmaa kouluhierarkiaa. ”Ja joskus kun me oltiin saatu kutsut mutta ei menty... mä muistan kerran... muut oli siellä juhlissa... ja me törmättiin toisiimme jossain to-del-la sattumanvaraisessa paikassa... ja tiedettiin että molemmat on skipannu ihan vaan skippaamisen vuoksi, ja mä hymyilin sinulle ja sinä ihan vähän – näin vähän – niin että jos ei olisi ollut tällaiset to-del-la tarkat silmät, sitä ei olisi huomannut.”

Regulus Musta, viinanhajuinen pikku kuningas.
Outo, siis todella outo pikku kuningas, ja minä en saa silmiäni irti hänestä, odotan jotain uutta käännettä, jään koukkuun hänen sanojensa ja eleidensä hienovaraiseen dramaturgiaan.
”Jää tänne yöksi”, Regulus sanoo. ”Voit nukkua Siriuksen huoneessa.”
”Siriuksen huoneessa!” minä huudahdan, ja me kaikki nauramme, Regulus hyvin uneliaasti, ja hän laskee päänsä polvia vasten ja hymisee jotain. ”Ei, kyllä tässä kotiin pitää mennä”, minä sanon kun puhumattomuus venyy. Regulus nostaa päänsä hyvin äkkiä.
”Cissa, jää tänne nukkumaan minun kanssa.”
Narcissa pudistaa päätään ja venyttelee. ”Ei tänään.”
”Jää tänne mun kainaloon. Nukutaan serkkuhuoneen parisängyssä.”
”Ei nyt.”
”Lucius ei ole kotona, Cissa. Ei sua kukaan siellä odota. Ei ole lapsiakaan jotka huolestuisi.”
Narcissa nousee seisomaan hiukan liian nopeasti, ja hänen äänensä kuulostaa kummalliselta – tukahdutetulta, kireältä. ”Kiitos kun muistutit.”
”Ei! Anteeksi! Cissa.” Narcissa Malfoy yrittää olla katsomatta häntä silmiin, mutta ei pysty, ja kun hän kääntyy kohti nuorta serkkuaan, heidän välillään väreilee jotain suunnattoman hellää. ”Tiedäthän sinä... että en mä sillä tavalla.”
”Tiedän.”
”Mä rakastan sua.”
”Minäkin sinua.” Narcissa pukee hitaasti villatakkia ylleen. ”Mutta tiedäthän.”
Regulus nyökkää. ”Paremmin kuin kukaan.”
Ovella Regulus pakottaa minut ottamaan mukaan yhden avaamattoman viinipullon, sellaisen johon minulla ei olisi ikinä varaa, ja hän viivyttelee ovensuussa kuin yrittäen keksiä, miten saisi meidät vielä jäämään, ja tavallaan minä silloin jo tajuan, kuinka yksinäinen hän on.

Kävelen Narcissa Malfoyn kanssa vähän matkaa, ja hiukan ennen kuin katu päättyy, hän hyvästelee ja kaikkoontuu, ja minä kävelen kotiin, pitkän matkan, pimeitä kujia, valaistuja eläviä äänekkäitä katuja, siltojen yli ja ali, sitä matalaa muuria pitkin tasapainoillen, vielä vähän hehkuen Kalmahanaukion aatelisuutta, todellista romanttista rapistuvaa yksinäistä pikku lordin aatelisuutta.

Ja miksi tämä kaikki?
Miksi nämä alkoholihuuruiset, häiriöääniä täynnä olevat hetket, miksi nämä kuvat? Yhdet bileet, tuskin kovin erilaiset kuin mitkään toiset?
Yksinkertaisesti koska tuolloin asioilla alkoi olla merkitystä. Hiipivästi. Vaivihkaisesti. Valaisevasti.
Koska se oli yhdentekevyyden loppu.


---
There is a crack in everything... that's how the life gets in.
Avatar by marauderthesn

Nappeli

  • Vieras
Olen maailman huonoin erittelemään ajatuksiani ja tuntemuksiani, mutta yritetään nyt kerrankin. Elikkä ensimmäinen ärsyttävä seikka, joka siis ei tässä ficissä ärsytä (mistä taas päästään siihen, että mitä tahansa tyylikeinoa voi käyttää, jos osaa), on kersa. Slangi-ilmaukset Potter-maailmassa eivät tavallisesti istu ficceihin, mutta tässä on päinvastoin ja ne luovat vain mukavan säväyksen tekstiin. Toinen ärsyttämätön juttu on kuvailu, joka voisi nippeli-yksityiskohtineen olla ärsyttävää, mutta ei vain ole sitä, vaan todellakin onnistuu siinä, mihin monet vain pyrkivät, eli loihtimaan tunnelmaa ja mielikuvia. Pienet yksityiskohdat eivät ole tässä vain täytteenä, vaan luomassa toimivaa kokonaisuutta.

Pidän tästä siis edelleen paljon ja jotenkin vain tuo hauskasti ponnahteleva kerronta uppoaa minuun tällä hetkellä syvään.

Celeporn

  • Vieras
Ah, jee, on niin siistiä, että kirjoitat taas! Ihanaa lukea sun tekstiä, ja varsinkin kun tässä ei ollut mitään minua häiritseviä parituksia *reps*

En nyt ehtinyt lukemaan kuin ensimmäisen osan, enkä sitäkään kauhean huolellisesti, kun on sata asiaa odottamassa, että hoidan ne jotenkin pois päiväjärjestyksestä, mutta yritän nyt silti sanoa jotain siitä ekasta osasta. Erittäin rakenteetonta tästä kyllä tulee, kun olen vaan niin jeejee-hypetysfiiliksillä.
Pidän tyylistäsi edelleen aivan mielettömän paljon. Tykkään erityisesti siitä, että lukiessa joutuu vähän ns. pureskelemaan sitä tekstiä, mutta se ei silti ole mitenkään vaikeaselkoista, eikä tunnu joltain hemmetin koodikieleltä, joka pitää ratkaista saadakseen selville, mitä tässä nyt oikein tapahtui. Severuksen kertojanääni toimi hyvin, edes sana "kersa" ei häirinnyt, vaikka muuten minun onkin lähes mahdotonta kuulla sitä Severuksen sanomana.

Kaapukauppojen vertailut ihastuttivat suuresti, pidän todella paljon siitä, että velhomaailmaan kirjoitetaan tuollaisia arkipäiväisiä juttuja, kuten esim. millaisia vaatekauppoja on, miten ne eroavat toisistaan ja tietysti kuka asioi mieluiten missäkin. Severuksen nolostelut olivat ihania, ja tykkäsin aivan sairaasti Rabastanin heitosta "tsekkailusta". Muutenkin kieli oli jotenkin ihanan hersyvää, tosi herkullisen kuuloista, kuten esim. kohdassa vetkuttelemaan täydellistä vartaloaan. Tuollaisia ihan pieniä juttuja, yksittäisiä sanavalintoja, joita ei voinut kuin fanittaa, ja jotka tekivät tästä tekstistä niin sinun kuuloisesi.
Ja ah ja voi, Narcissan ulkonäön kuvailu <3<3<3<3

Joo, tykkäilin ihan sikana. Odotan innolla, että löydän jostain ylimääräistä aikaa, niin ehtisin lukemaan toisenkin osan.
(ja hitto muuten että repesin rouva Nutmegille - sehän ei ole canon-nimi, eihän...?)

alchimiste

  • ***
  • Viestejä: 11
Kiitos kun silti erittelit ajatuksiasi, Nappeli! :) Oho, en ole ollut edes tietoinen, että tekstissäni olisi niin paljon pieniä yksityiskohtia. Minulla on kai niin selkeä ajatus päässä siitä, miten asiat olivat, ja tuotan sen sellaisenaan. Inhimillisyys on tärkeää.

Oh mahtavaa että kommentoit, Celeporn, tulipa hyvä mieli! Kyllä Severuskin voi sanoa kersa, ja hah haa VIIDENNESSÄ LUVUSSA se melkein sanoo jotain sellasta ettei se itsekään kuvittele voivansa sanoa niin!! Mä tykkään ihan sairaasti kirjottaa noita vaatekauppajuttuja, siinä on niin paljon tilaa omalle mielikuvitukselle.
Lainaus
(ja hitto muuten että repesin rouva Nutmegille - sehän ei ole canon-nimi, eihän...?)
No tähän ei voi vastata muuta ku: "lol. Se on mun auroriopistohahmo!!!" :D :D :D Mimosa Nutmeg, joka seuccas Hannan Leon kanssa mut niille tuli bänät koska Nutmeg oli uskoton ja sen jälkeen hahmoa ei enää ikinä nähty. Heh pusui sulle! <3



A/N:
1) Kommentoin nyt tässäkin, kuten olen muissa julkaisupaikoissa kommentoinut, puhekieltä ja kirjakieltä. Olin fanfictionissa puhekielisen dialogin pioneereja, silloin kun julkaisin esimerkiksi Wertherin, sen puhekielinen drama-dialogi vielä yllätti ja jakoi mielipiteitä, ja sitä pidettiin eksoottisena. Nyt kun puhekielestä on tullut laaja muoti-ilmiö, olen itse liukumassa uuteen tyyliin, takaisin selkeään, modernin näytelmän tyyliseen yleiskieleen. Tämä ficci osuu pahasti saumaan, mistä johtuen jotkut yksittäiset repliikit ovat puhekielellä koska ne kuulostavat paremmalta niin, mutta kolmessa viimeisessä osassa dialogi on pääasiassa kirjakielellä.
2) Tää on aika lyhyt, mutta VIIDES OSA KORVAA KAIKEN TAMTAMTAA
3) Voisin tälleen söpösti mainita, liittyen erääseen asiaan seuraavassa luvussa, että olen itse nukahtanut monena yönä eräs miehen-, myskin- ja tupakantuoksuinen hiuslenksu ranteen ympärillä ja tietysti herännyt aamulla siihen, että siinä on jäljellä enää ällöttävä röökinhaju (mikä ei tosin vähentänyt rakkauteni määrää millään muotoa), mutta eipä siitä sen enempää, suhde oli vähän surullinen ja päättyi onnettomasti (celeporn: "onnettomasti. heh heh"). Joten:



Voimaharjoittelua,
Kolmas osa



Ruipelo.
Ruikuli.


Enhän minä halunnut. Joten tuskin oli muuta vaihtoehtoa kuin:
Voimaharjoittelua.
Hauiksia, pakaroita.
Ei Opiston tiloissa. Toisella puolella kaupunkia, siellä missä on myös se hippivaatekauppa, se jonka mallisto elää ajan hermolla kuten sanotaan, se B:llä alkava jossa Regulus Musta käy, ja koska asioilla vähitellen alkoi olla merkitystä, minä usein kiersin sen kadun kautta, varmuuden vuoksi.

Ei että siinä mitään sellaista olisi ollut.

Minä aina ihmettelin, miten hän oli ylipäätään löytänyt sen puodin. Mallinukeille näyteikkunassa oli kiinnitetty ilmapallot toimittamaan pään virkaa, surulliset keltaiset väriläiskät likaisen lasin takana. Useimmat vaatteet olivat järkyttäviä, ja niitä juuri Regulus Musta, viinanhajuinen pikku kuningas, käpälöi ihmeissään, värikkäitä paitoja ja kaapuja jotka olisivat näyttäneet hyvältä hänen päällään jos hän olisi edes vähän ruskettuneempi, epätavallisesti leikattuja housuja, puisia ja metallisia koruja (”koruissa on jotain niin kamalan PRIMITIIVISTÄ, tiedätkö, Severus Kalkaros, PRIMITIIVISTÄ”).
Minun käteni tuntuivat paksuilta ja hyödyttömiltä toimettomina roikkuessaan, minä voimaharjoittelukassini kanssa pienessä suitsukkeentuoksuisessa liikkeessä olin aina tiellä.  Minä olisin halunnut ostaa sieltä jotain.

”Meillä on erilainen eleganssin taju, Severus Kalkaros.”
”Hmm.”
”Mauttomuus on taitolaji, Severus Kalkaros. Tule mukaan. Käydään vielä parissa paikassa, minä ostan isälle lahjan.”
Me kävelemme sivukatua pitkin, enkä minä tiedä, minne me olemme menossa. Me emme puhu paljon. Hän kommentoi välillä jotain reippaalla, huolettomalla äänellä kuin ilmaistakseen että häntä ei häiritse puhumattomuus. Hän on SINUT.
”Ahaa”, minä havahdun. ”Minä en ole koskaan tullut tänne tästä suunnasta.”
Iskunkiertokuja.
Hmm.

Regulus Musta näyttää tuntevan kaikki hämärimmät kauppiaat, pienet maailmat tuollaisten pölyisten, tahraisten näyteikkunoiden takana. Minä roikun mukana koska en keksi miten lähteä pois, hiljaa hänen vierellään katsellen hiukan vaivaantuneena kauppojen tavaroita kuin puolitutun kirjahyllyä, kassini kanssa, vähän kylmissäni odotellen että voimaharjoitteluhiki kuivuu.
”Mitä sinä harrastat?” Regulus kysyy, katse kassissani, ja minä otan paremman otteen kassista ja heilauttelen oudosti olkapäitäni, en tiedä miksi.
”Vähän kävin salilla.”
Kolme sekuntia hänen katsettaan. Viisi sekuntia hänen katsettaan. Omaani liikauttamattakaan. Voimaharjoittelua.
”Vai niin.”


”Mikä tämä on?”
Regulus loikoilee sängylläni kuin se olisi hänen omansa, täysin kotonaan pienessä sotkuisessa opiskelijaluolassani, ja sormeilee sängynpäätyyn sidottua valkoista joustavaa kangassuikaletta. ”En mä tiedä”, minä väitän. Hän irrottaa sen ja tutkii laiskasti ohutta valoa vasten.
”Hiuspanta.” Regulus nousee istumaan ja laittaa pannan päähänsä niin että hänen hiuksensa sojottavat hassusti. Hän katsoo ilmeettömänä suoraan eteenpäin, kuin kadoten taas jonnekin aivan muihin ulottuvuuksiin. Naurahdan väkinäisesti.
”Mitenköhän se on tänne päätynyt...”
”Hmm. Onko sinulla peiliä?”
”Kylppärissä.”
”Äh.” Regulus kurottaa laiskasti kohti kameraansa, jonka hän on jättänyt pöydälleni paperipinon päälle. ”Näinhän se käy. Ja hymyä...” Hän ojentaa kameran käsivarrenmitan päähän itsestään, poseeraa nostaen vähän kulmakarvojaan ja räpsäisee itsestään kuvan. Kamera sylkee ulos valokuvan, jota Regulus heiluttelee vähän liian väkivaltaisesti, tylsistyneen näköisenä ympärilleen katsoen. ”Oletko sinä käynyt koulussa?” hän kysyy.
Pudistan päätäni. ”En tällä viikolla.”
”Oletko sinä vakooja?” hän kysyy niin suoraan, että säpsähdän. En tiedä, mitä vastata, ja hän jatkaa: ”Eipä mitään. Eihän tuollaisia kysytä. Minä vain mietin että vakooja on todella kumma juttu. Vakoilija. Kuulostaa jotenkin lasten leikiltä, sellaiselta todella hyvältä. Että outoa kun niitä on oikeasti. Hommana vakoilu.”
Nyökkään valokuvan suuntaan. ”Se on kohta valmis.”
”Salakuunnella ja kannella. Hervoton juttu.” Hän lopettaa äkkinäisesti valokuvan löyhyttelyn ja katsoo sitä keskittyneesti. ”Pah”, hän sanoo. ”outo naama.”
”Näytä.”
Hän ojentaa valokuvan minulle, aidosti huolestuneen näköisenä. ”Näytänkö minä tuolta? Olenko minä oikeasti tuon näköinen?”
Valkoiseen pantaan somistautunut Regulus Musta (pikku lordi puhdasverinen) räpyttelee silmäripsiään valokuvassa, kulma on outo ja nenä oudolla tavalla korostunut.
”Et.”
Hän hymyilee, riisuu pannan ja kumartuu läimäyttämään minua käsivarrelle. ”Sitä minäkin.”
Kun hän lähtee, etsin peiton poimuista hiuspannan ja kiepautan sen ranteeni ympärille.
Sen tyttöinen tuoksu alkaa hälvetä, mutta kun sidon sen ranteeseeni ja pidän ennen nukahtamista kättä kasvojeni lähellä, haistan hyvin tarkasti hänen tuoksunsa, enkä saa päästäni kuinka kauniilta hän näytti valkoisessa kesämekossa ja valkoisessa pannassa joka oli hänen mielestään arkinen, ei tosin mitenkään häikäisevä vaan pehmeännäköinen hänen punaisia hiuksiaan vasten, ja hän näytti jotenkin nuoremmalta, lapsemmalta siinä lyhyessä väljässä mekossa, ikuisen ystävyyden valan aikaiselta, ja minun tekisi nyt mieli kirjoittaa hänelle kirje.

Mutta pikku lordi alkaa viettää aikaa minun huoneessani, nukahdella sängylleni päivisin, ja aina silloin tällöin hänen on pakko laittaa se panta päähän, ja minä haluaisin käskeä häntä ottamaan se pois, huutaa oikein kunnolla, ettei siihen tarttuisi hänen tuoksuaan, hänen hiusgeelinsä kliinistä turhamaisuudenhajua, enkä minä tee sitä koska kaikesta orastavasta ystävyydestä huolimatta en voi sanoa, että nappasin sen Lily Evansin eteisestä kun lähdin niistä bileistä, joista minut häädettiin jo ennen kuin Rock and Roll Part Two oli lopussa.

Pikku Lordin mukana tulevat valokuvat, niitä ilmestyy papereideni ja lakanoideni välistä ja liukastelen lattialla lojuviin kiilteleviin Reguluksen naamoihin, ja monen vuoden päästäkin löydän ihmeellisistä paikoista kuvia, joita en muista edes ennen nähneeni, ja ne herättävät minussa sympatiaa, raivoa, surun aaltoja ja niin sitten sen päässäni kummittelevan kaunokirjallisen lauseen, josta kerron myöhemmin. Hänen jäljiltään jää lopulta myös vaatteita – en ikinä käyttäisi sellaisia vaatteita – kirjoja, jotka luen läpi ihmetyksen vallassa, pulloja, tölkkejä ja se teräväreunainen kaulakoru, jonka päädyn antamaan Dumbledorelle.

 Sekä painaumia sänkyyni, ensin outoja ja ärsyttäviä, myöhemmin tuttuja.

”Nukuinko minä?”
”Nukuit.”
”Onko jo ilta?”
”Sinä tulit tänne kuudelta.”
”Niin.” Pikku lordi huokaisee väsyneesti ja asettautuu takaisin nukkumaan.
”Et sinä voi tänne jäädä. Minä ajattelin nukkua sängyssäni.”
”En minä aio nukkua. Ylipäätään.”
”Sinä et taida enää nukkua öisin.”
Hän kääntyy selälleen, venyttelee, nostaa hetkeksi jalat kohti kattoa ja antaa niiden sitten pudota raskaasti takaisin patjalle. ”Niin. En niin.”
”Mitä sinä sitten teet?”
Regulus sulkee silmänsä. Hän näyttää todella kauniilta. Hetken luulen että hän on jälleen nukahtanut, mutta sitten hän puhuu, ja hänen äänensä on muuttunut – aikuisempi, vakavampi, kuin jollain tapaa armollisempi. ”Tule Malfoyn kartanoon.”
”Mitä siellä on?” minä kysyn, ja toivon että hän puhuu enemmän tuolla uudella äänellä joka herättää minussa uteliaisuutta ja luottamusta ja myös jotain selittämätöntä uupumusta ja halua laskea pää turvalliseen pehmeään paikkaan.
Hän virnistää, ja tiedän että hän on taas kutistunut kahdeksantoistavuotiaaksi, turhamaiseksi, levottomaksi. ”Cissy Malfoy.” Hän kääntyy takaisin kyljelleen ja lipaisee huuliaan. ”Hähää.”
There is a crack in everything... that's how the life gets in.
Avatar by marauderthesn

alchimiste

  • ***
  • Viestejä: 11
Voimaharjoittelua, 4/5, K13 (slash SS/RB, het NM/RB, SS/LP),
« Vastaus #6 : 11.10.2007 19:42:00 »
A/N: Neljäs luku, sori että kesti. Tuntuu vaan niin nololta olla ainoa joka kirjoittaa topiciinsa. :D Mut on hemmoteltu piloille hyvillä faneilla! But we're getting to the slash part in this one.




Voimaharjoittelua
Neljäs osa


”Habahabahabaaa.” Regulus Musta tarttuu hauiksiini takaapäin ja saa minut säikähdyksestä melkein pudottamaan painot.
”Mitä vittua?”
”Arrr! Rauta nousee!”
”Mikä sinulla on?”
”Tylsyys.” Hän heittää Päivän Profeetat sängyltäni lattialle, möyrii hetken sängyllä ja nousee sitten taas seisomaan viereeni. ”Anna minä.”
Ojennan hänelle painot, ja hän nostelee nopeita sarjoja murahdellen kaikella myöhäisteinipojan voimallaan. Vihdoin hän lopettaa ja antaa käsivarsiensa roikkua sivuilla. ”Minusta tuntuu”, hän mutisee käheällä äänellä tasaantuvan hengityksen lomasta, ”että minä en elä kovin vanhaksi.”
En osaa vastata mitään, joten odotan että hän jatkaa.
”Minä vain en osaa kuvitella... Minä luulen että minun ei ole tarkoitus olla mikään muu kuin tällainen. Minä olen tällainen ja sitten minä jotenkin vain lopetan. Niin kuin aurinko sammuisi. Minä kerron sinulle joskus siitä kun aurinko sammuu. Mutta en nyt. Vielä lähtee.”
Hän jatkaa sarjojaan, hiljaa, välillä vahingossa liian kovaäänisesti sisäänhengittäen, ja minä ajattelen: Aurinkokuningas.

Kesällä sitten Lily menee naimisiin Potterin kanssa ja minä tapan ihmisen.
Kaikesta kertyneestä myrkystä huolimatta saan kutsun Lilyn häihin, käsin kirjoitetun varmaan muiden kutsujen jälkeen, Lilyn käsialalla ei Jamesin, mutta tiedän kuinka kamalaa minulla siellä olisi joten en mene. Suututtaa ja menetän koordinaatiokykyni, kolhin kyynärpäitäni ja varpaitani ovenkarmeihin ja huonekaluihin, kadotan tavaroita, tiuskin Regulukselle joka tulee huoneeseeni vain sotkemaan ja juomaan ja väittää meidän olevan ystävyksiä vaikka ei tunne minua ollenkaan. Ja koko ajan minulla on sellainen olo, että minä olen se, jolta on jäänyt jotain huomaamatta, että hän tosiasiassa näkee paljon enemmän kuin antaa ymmärtää, ja – niin. Mitäpä tuosta. Lily Evans siis menee naimisiin.

Kun hän säteilee luultavasti puutarhavalojen loisteessa ja omassa sisäisessä hehkussaan, minä kävelen opiston käytävällä erään opettajani vanavedessä. Minua harmittaa se, että hän on hyvä opettaja ja että joudun hyökkäämään takaapäin, ja minä joudun todella taistelemaan mutta en edes minuuttia, ja hän istuu vertavuotavana myttynä luentosalin seinää vasten, minä olen järkyttynyt siitä mihin kykenen enkä tiedä että siitä alkavat opettajamurhat jotka ovat jotenkin todella karmaisevia ja epäoikeudenmukaisen tuntuisia, ajattelen Lilyä valkoisessa mekossa ja puutarhalyhtyjä ja kuinka hänen jalkojaan alkaa särkeä, ja poistun paikalta niin pian kuin voin, on jo pimeä. Kun pääsen Tylyahoon, oksennan katuojaan ja huuhdon kitkerän maun pois tuopillisella Sianpäässä. Maksaessani yritän peittää käsieni tärinää pysymällä levottomassa liikkeessä, ja ihmettelen, miten pääsen pöydästä ylös kun jalkani eivät kanna, luultavasti en pääsekään, ja istun melkein sulkemisaikaan asti pöydässä, joka on häiritsevästi liian keskellä.

Ja sitten:
Ruikuli.

Ruikuli!
Shh. Älä.


Sirius Musta hoippuu sisään puoliksi roikkuen ystävässään, juhlakaapu rypyssä ja hiukset sekaisin, ja mutisee jotain selittämätöntä. Lupin raahaa hänet tuolille, katsoo minua melkein kuin anteeksipyytäen, mutta minusta se näyttää mielistelevältä, Lupin on yksi helvetinmoinen miellyttäjä, ja harppoo portaat ylös, todennäköisesti kohti miestenhuonetta. Heti kun hän on kadonnut näkyvistä, Musta näyttää paljon selvemmältä. Hän nojaa päätään tuolin selkänojan yli ja katsoo sitten minua.
”Ruikulia taitaa vituttaa.” Hän pitää katseensa tiukasti minussa. ”Tuli hyvät bileet missattua.”
Minä tuijotan takaisin. Minä olen yhdeksäntoista. Minä olen juuri tappanut ihmisen.
”Minulla on tuhat hyvää syytä tappaa sinut”, hän sanoo. ”Ja silti minä en tee sitä. Minussa on varmaan jotain vikaa.”

Minä olen juuri tappanut ihmisen.

”Kuutamo! Minulla on tuhat hyvää syytä- ”
”Älä viitsi.” Lupin kävelee ripeästi Mustan luo, ja alkaa kammeta tätä jaloilleen. ”Sä olet kännissä. Tämä ei ole turvallista. Me voidaan lähteä nyt. Mennään kotiin.”
Musta näyttää jälleen paljon humalaisemmalta kuin silloin kun Lupin oli poissa. ”Miksi me näin aikaisin ollaan menossa kotiin?”
”Koska sä olet niin kännissä että meidän piti lähteä.”
”Niin.” Musta horjahtaa ja tarttuu Lupinia kaavunrintamuksesta. ”Pyöräillään kotiin, kulta”, hän mutisee.
”Mitä sinä horiset.”
”En mitään.” Lupinin olan yli hänen täysin selvät silmänsä löytävät omani, ja näen niissä inhoa joka tuntuu älyttömältä ja epäoikeudenmukaiselta. Ja silloin se iskee minuun, se ajatus.

MINÄ OLEN YHDEKSÄNTOISTA. MINÄ OLEN JUURI TAPPANUT IHMISEN. SINÄ ET TIEDÄ, MISSÄ SINUN VELJESI NUKKUU.

Hän nukkuu minun –
Ja asia on sillä selvä. Minä tiedän.
Ehkä koska syljeskellessäni hapokasta makua suustani kaksinkerroin katuojan yläpuolella minä kuvittelin, että jos Lily silloin näkisi minut ja tietäisi KAIKEN, me olisimme molemmat ikuisesti onnellisempia (surullisemmalla tavalla tosin) ja James Potter hiukan onnettomampi.
Ehkä koska pikku kuningas kertoo, mitä kaikkea hänen kertakaikkiaan on tehtävä, ehkä koska hän juo ja treenaa ja lukee ja on Pimeyden Lordin sisäpiirissä, mutta ehtii silti viettää ikuisuuksia luonani.

Minä katson pikku lordin isoveljeä vihantäyteisiin silmiin ja äkkiä ymmärrän pikku lordin. Minä ilmiinnyn kotiovelle, kävelen kolkkoa, kelmein valoin valaistua käytävää kohti huonettani, ja heti kun käännyn kulman takaa, minä näen hänet. Hän istuu huoneeni edessä ja tuijottaa maahan. Hänellä on oudot vaatteet, punainen viitta – kuka järkevä ihminen käyttää kirkkaanpunaista viittaa – ne räikeästi kirjaillut housut ja silkkisenä kiiltelevä musta paita, joka roikkuu housujen päällä ja näyttää liian isolta. Hän nousee nähtyään minut, ja jää nojaamaan seinään melkein pelokkaan näköisenä. Kävelen hänen rinnalleen, askeleeni hiljaisia karkealla ruskealla kokolattiamatolla, ja katselen häntä – katselen vain. Sillä hetkellä en oikein voi sanoa mitään muuta kuin:

”Punahilkka.”

Reguluksen silmissä välähtää iloisesti. Hän esittelee paitaansa minulle tyytyväisen näköisenä. ”Lainasin tämän Luciukselta. Ilman lupaa. Olin tapaamassa Narcissaa. Tämä on jotain ihan vitun ylellistä materiaalia.” Hän katsoo minua silmiin odottavasti ja nuolaisee huuliaan.
”Miksi et mennyt sisään?” minä kysyn.
”Se on sinun koti.”
Etsin avaimet. En melkein löydä niitä. Menemme huoneeseeni. Hän alkaa avata viittansa solkea, ja minuun iskee halu auttaa häntä. Puristan käteni nyrkkiin. Hän laskostaa viitan nätisti tuolille. Ajattelen, että häntä ehkä pelottaa. Minua pelottaa myös, mutta ainakin olen tajunnut. Pikku lordi on varmaan tiennyt alusta alkaen. Tartun mustan paidan ylimpään nappiin ja avaan sen. Huomaan, että hän on napittanut paidan väärin, varmaan kiireessä lähtiessään Malfoylta. Regulus hätkähtää. Tunnen hänen katseensa, mutta pidän omani paidannapeissa. Samalla kun avaan niitä, hän alkaa selittää, nopeasti, kiireisesti, niin kuin hänen pitäisi saada juttu loppuun ennen kuin paita on auki: ”Jos aurinko sammuu, Maapallo jäätyy hetkessä. Eikä siis mitään, mitä ehtisi paeta. Et ehdi tietääkään, että Aurinko on sammunut, ennen kuin olet jo jäätynyt paikoillesi. Siihen asentoon, jossa satut olemaan kahdeksan minuuttia sen jälkeen kun Aurinko on sammunut. Sinulla on kahdeksan minuuttia aikaa. Kahdeksan minuuttia, ja sitten kaikki on loppu. Siksi kannattaa...” hän seisoo edessäni kuin läksyjään lateleva lapsi, yhtäkkiä kovin lapsi, minä olen jo melkein viimeisessä napissa. Hänen äänenvolyyminsa kohoaa. ”Siksi  kannattaa tehdä sellaisia asioita, joista pitää! Kannattaa jäätyä sellaiseen asentoon, josta pitää! Jos...”

Lucius Malfoyn musta silkkipaita roikkuu avonaisena hänen solakoiden olkapäidensä varassa. Hänen kätensä ovat kadoksissa liian pitkissä hihoissa. Minä nappaan sängynpäädystä Lilyn valkoisen pannan ja puen sen hänen päähänsä, hän ei vastustele.

”Jos...”

 Kosketan hänen kasvojaan kun asetan hiuspannan paremmin, hänen poskensa kämmentäni vasten on kovin sileä. Joskus asioiden symboliikka on vain hyväksyttävä. Joskus on pakko ajatella symbolisesti, tai siis sellaisia asioita niin kuin tyttöjen pannat ja juopot kuninkaat paita juoponnapissa.

”Jos...” hän sopertaa, ja katsoo hihojaan, sitten minua. ”Jos Aurinko vaikka sammuu.”
Olemme hiljaa, ihailen häntä.
Liukas paita solahtaa lattialle. Voimaharjoittelua, minä ajattelen. Voimaharjoittelua yksi kaksi kolme. Jostain syystä Regulus kyykistyy poimimaan paidan. Hän vetää vatsaa sisään. (Voimaharjoittelua.) Hänen kumartuessaan huomaan myös korun. Reguluksen kaulassa roikkuu pieni tiimalasi ohuessa ketjussa. Hän asettaa paidan viitan päälle tuolinselkämykselle ja kääntyy sitten katsomaan minua. Hän nuolee taas kuivia huuliaan. Ne ovat hiukan rohtuneet, ne muistuttavat Narcissa Malfoyn huulia. Ehkä he ovat suudelleet.

Otan askeleen lähemmäs. Hänen huulensa ovat punaiset ja tuoreesta syljestä kosteat.
Hän vetää syvään henkeä. ”Otetaanko nyt kuva minusta?” hän kysyy yllätyksekseni, ääni värähtäen kerätystä rohkeudesta. Minä nyökkään. Hän asettuu polvilleen sängylleni ja katsoo suoraan eteen. Minä otan hänen kameransa siitä, mihin hän jätti sen viimeksi käydessään, mutta hän ojentaa kätensä; hän haluaa ottaa kuvan itse. Sanomatta sanaakaan hän suoristaa käsivartensa, nostaa vähän leukaansa ja ottaa kuvan. Kun se on valmis, hän ottaa toisen, jota varten hän tekee parhaan elokuvatähtivirneensä niin että meitä molempia naurattaa. ”Noin.” Tiimalasi heilahtaa pari kertaa hänen kalpeaa rintakehäänsä vasten kun hän liikkuu vaivalloisesti polviensa varassa sängyn reunalle. Hän asettaa kameran hellästi työpöydälleni. ”Tule nyt tänne.”

Minä kiipeän sängylle. Hän pureskelee taas alahuultaan. Hän tekee sitä paljon.
Sitten hän laittaa kädet minun olkapäilleni ja nojaa kasvojaan omiani kohti. Ajattelen monia sekalaisia asioita. Lilyä ja puutarhavaloja. Narcissa Malfoyn viinitahraisia huulia. Voimaharjoittelukassia. Palmurantoja. Äitiä.

”Minä murhasin tänään jonkun. Ihmisen siis”, minä yhtäkkiä sanon, ja yllätyn itsekin koska minun ei todellakaan ollut tarkoitus sanoa sitä nyt. Regulus nyrpistää nenäänsä ja katsoo minua kummasti. Yhtäkkiä tajuan, että nenännyrpistys ei ole hänelle mikään luonnollinen ele. Hän on opetellut sen. Ihan alunperin hän on opetellut sen Siriukselta.
”Severus Kalkaros...” hän mutisee ja pudistelee päätään.
”Mitä?” minä henkäisen. Tunnen hänen sormiensa puristavan tiukemmin olkapäitäni, kaapuni kangas nousee rypyille hänen käsiensä alla. Hänellä on oikeastaan aika pienet kädet. Hän kumartuu vielä vähän lähemmäs, niin lähelle että siitä ei ole paluuta.
”Kuka sinä olet, Severus Kalkaros?” hän sanoo äänellä joka voisi olla murhaajan tai rakastajan, Ja:

”Prinssi”, minä huokaisen hänen kosteaa, trooppista hengitystään vasten, suoraan alitajuntani laineilta. ”Puoliverinen prinssi.”
Ja minä ajattelen:
Punahilkka.
Pikku lordi.
Aurinkokuningas.


---
There is a crack in everything... that's how the life gets in.
Avatar by marauderthesn

Nappeli

  • Vieras
Ilmoitan tässä vain, että minä ainakin seuraan tätä edelleen silmä kovana.
Tämä viimeisin luku oli kertakaikkiaan ihana. Tuo miten Severus oivalsi, oli aivan suloista, vaikka tapahtumien taustalla värjyy koko ajan kohtalokas ja melkein synkkä tuntu. En tiedä tuleeko synkkyyden tunne siitä, että tietää mikä on lopulta Reguluksen kohtalo, vai onko se vain tämän ficin pohjasävy. Melkein pelkään, miten tämä tulee loppumaan. En pidä onnettomista lopuista, vaikka en voi kieltää, etteikö niissäkin olisi oma viehätyksensä ja jotkut tarinat nyt vain loppuvat onnettomasti.

Lainaus käyttäjältä: "alchimiste"
Minä kiipeän sängylle. Hän pureskelee taas alahuultaan. Hän tekee sitä paljon.
Sitten hän laittaa kädet minun olkapäilleni ja nojaa kasvojaan omiani kohti. Ajattelen monia sekalaisia asioita. Lilyä ja puutarhavaloja. Narcissa Malfoyn viinitahraisia huulia. Voimaharjoittelukassia. Palmurantoja. Äitiä.
Jostain kumman syystä tuo äiti tuossa yhteydessä sekä naurattaa, että aiheuttaa jotenkin sellaisen surumielisen olon, tunnelmallisen. Pidän siitä.

alchimiste

  • ***
  • Viestejä: 11
Kiitoksia palautteesta ja uskollisuudesta, Nappeli! Hauskaa, että pidit kohdasta "palmurantoja. Äitiä", tunnen itse suurta hellyyttä sitä kohtaan. :)


A/N: Tämä on nyt viimeinen osa. Voimaharjoittelua on hyvin erilainen ficci kuin mikään aikaisempani, tämän piti alunperin olla one-shotti, ja tämä ei omasta mielestäni ole erityisen hyvä rakenteellisesti ja juonellisesti. Olin hyvin epävarma julkaistessani ensimmäisen osan, ja toivoin että lukijoiden kommentit auttaisivat minua näkemään, missä mahdollisesti on vikaa. Jos olet pysynyt mukana tänne asti, olisin todella kiitollinen jos jaksaisit sanoa mielipiteesi, täällä tai vuotiksessa tai vaikka Lupiineissa jos ei jaksa sanoa mitään järkevää (Mustiin Lupiineihin saa rauhassa jättää epäjärkeviäkin kommentteja :)).

Vaikka tämä ei ole mitenkään kyyneliin asti koskettava, tässä on silti paljon sellaista, mistä pidän, joten en kuitenkaan liikaa dissaile omaa tuotostani. :)
Niin, ja Narcissan ja Reguluksen viimeinen tapaaminen löytyy lyhyestä dialogihaasteficistä Sateen jälkeen. Jos sen haluaa lukea, kannattaa lukea se ennen VH:n vikaa osaa. :)



Voimaharjoittelua
Viides osa



Regulus Musta ei tuoksu hyvältä. Hän käyttää liikaa liian hienoa partavettä, jolla hän yrittää peittää luultavasti alkoholin hajun, joka pistää nenään sopivalta etäisyydeltä. Kemikaalien muka raikas tuoksu ja olut, ja tavallisen, inhimillisen epämiellyttävä hien haju hänen tauotta hikoavissa kainaloissaan – itse asiassa hän tuoksuu laiminlyödyltä, ja jollain tapaa se tuo minua lähemmäs häntä – niin kuin minä voisin sittenkin auttaa häntä eikä toisinpäin. Makaan kosteankylmässä sängyssä vaikka tekisi mieli jo nousta ylös. Yritän sulkea silmät mutta päähän sattuu, ja ikkunaluukkujen raoista tulevien aamuauringon säteiden valossa jään, hiukan poissaolevana mutta samalla taas niin tavattoman läsnä nihkeissä lakanoissa ja päänsäryssäni, katsomaan hänen tummia tiheitä kainalokarvojaan kalpeaa ihoa vasten. Kainalokarvoja, ajattelen, kainalokarvoja. Toisen ihmisen kainalokarvat tuossa muutaman tuuman päässä, sehän on jotain valtavan intiimiä, kuin kuuntelisi oven takana tai lukisi salaisen kirjeen.

”Nukahdinko mä?” hän kysyy yhtäkkiä, hänen silmänsä rävähtävät auki ja hän tekee pakokauhuisen, keskenjäävän liikkeen päästäkseen ylös.
”Sä nukuit koko yön. Tulit tänne nukkumaan joskus kolmen maissa”, minä huomautan, ja hän katsoo ympärilleen väsyneenä.
”Nyt on aamu.”
”Niin on.”
”Minun pitää varmaan mennä tapaamaan Narcissaa. Minä nimittäin pöllin Luciukselta paidan.”
Hän istuu sängyllä tuijottaen eteensä. Hitaasti hän vie käden kaulalleen tarkistaakseen, että tiimalasi on paikoillaan. Sitten hän sulkee silmänsä ja asettuu takaisin makuulleen, aika lähelle minua. ”Voi jumalauta”, hän kuiskaa, ja toivon että hän ei tarkoita sitä, mitä yöllä tapahtui, lattialle valahtavaa paitaa, hengitysten tropiikkia, eräitä kosketuksia, korua joka onnistui aina olemaan välissä, pureutumassa ihoon kuin muistuttaakseen jostain. ”Severus...” hän sanoo. Suussani on ehkä litra sylkeä, jota yritän nieleskellä alas. Mutta hän kääntyy katsomaan minua, vakava ilme kasvoillaan, ja kysyy: ”Saanko mä asua täällä hetken?”
”Sinä asut täällä jo, minä vastaan.”
Hän nyökkää. ”Minä tuon muutamat kirjat tänne.”

Lisää opettajia kuolee, Regulus tuo kauniita vanhoja kirjoja pieneen huoneeseeni ja työttömäksi jäänyt voimaharjoittelukassi tuijottaa minua pöydän alta kun sekä minä että Regulus olemme nyt enemmän kuin pimeyden voimista innostuneita teinipoikia. Kun joskus olemme kotona, me luemme. Vaikka se tuntuu minusta koko ajan tyhmemmältä ja turhemmalta, minä yritän opiskella kaikesta huolimatta. Pänttään ja unohdan, ymmärrän ja muistan kaavoja joita kertaan päässäni kun minun pitää tehdä asioita joita en halua tehdä, tai tavallaan haluan, mutta aina hyödyllisyyden tuntu ja adrenaliini eivät lunasta syyllisyyden ja katumuksen kuiluja, joihin putoilen jälkeenpäin.
   Joskus me menemme nukkumaan. Jos siis ei ole parempaa tekemistä. Ensin toinen meistä riisuu vaatteet ja kömpii peiton alle, sitten hetken päästä toinen sammuttaa valot ja tulee viereen, ja me totumme toisiimme; nukkumisasentoihin, ruumiin lämpötilaan. Eräänä tällaisena yönä hän tarttuu käsivarteeni, asettaa sen vatsalleen ja alkaa silitellä herkkää ohutta ihoa ranteen sisäpuolella, se on kummallista ja epänormaalia ja saa minut samalla herkäksi kaikkialta niin että tekee mieli itkeä. ”Severus...” hän sanoo, hän toistelee nimeäni niin usein että se voisi menettää merkityksensä ellei hän sanoisi sitä niin syvältä jostain lähteestä. ”Severus, haluaisitko sinä olla kuolematon?”
”En.”
”Rajattomasti aikaa.”
”Rajattomuus on pelottavaa.”
Regulus nyökkää. ”Luonnotonta.” Käsi, joka silittää rannettani, siirtyy hetkeksi pois, hän vie sen rintakehälleen ja hipaisee koruaan, mutta kun hän jälleen koskettaa minua, hänen otteensa on vahva ja varma, ja hän liu’uttaa kätensä hitaasti käsivarttani pitkin ja jättää sen lepäämään hauikselleni. ”Oletko ehtinyt treenata?”
”En.”
Regulus huokaisee, kääntyy kyljelleen ja kietoo käsivartensa ympärilleni. ”En mäkään.” Hän asettautuu nukkumaan, kasvot niin lähellä, vartalo täysin omaani vasten, ja tuntuu että pitäisi haukkoa henkeä. Korkeanpaikankammo, ajattelen, putoamisen tunne. Ja kuitenkin kaiken hataran ilmassaroikkumisen takana hellyys, joka tuntuu väkivaltaiselta koska se yllättää minut. Sängyssä kuin rakastavaiset.
Kuin!

“Ai niin. Severus Kalkaros. Minä en luultavasti elä kovin vanhaksi.”
”Et sinä voi tietää.”
”Niin, siis, koska minä en luultavasti elä kovin vanhaksi, niin ihan että tietäisit: saat pitää kirjat.”
”Älä nyt viitsi...”
”Ei, Severus, tämä on tärkeää. Älä vie niitä takaisin meille. Anna ne Siriukselle. Vittu. Lue ne.”
”Miten vaan.”

Me emme tee mitään, mitä saattaisimme joskus katua, mutta aika tuntuu tihenevän ja kun kävelen huoneeseeni ankeaa käytävää pitkin, minua ikään kuin jännittää ja sydämeni tuntuu samalla hirvittävän raskaalta ja niin kevyeltä että minun on pidettävä siitä kiinni ettei se lentäisi tuulen mukana. Vaihteleva määrä tiivistä, lämmintä Regulus-materiaa tuntuu aina olevan ympärilläni, ohimennen silittävänä kätenä selässä, turvallisena käsivarsikoukkuna vyötäröllä tai vatsan ympärillä, ja minä yritän tehdä jotain samanlaista mutta en osaa yhtä hyvin.

”Mikä se seremoniamestarijuttu on? Se josta puhut humalassa?”
”En minä muista”, hän valehtelee, ja kun en irrota katsettani hänestä, hän jännittää hartioitaan vaivaantuneena ja lisää: ”Ei siitä puhuta selvinpäin.”
Minulle tulee taas se ilmassaleijumistunne, ja minun on painettava huuleni keskelle hänen paljasta rintakehäänsä kovaan luiseen kohtaan. Hän ensin rapsuttaa niskaani vähän tyhmästi, mutta sitten hän myös piirtelee yläselkääni niin kevyesti että minulle tulee kylmiä väreitä. Käännän päätäni niin että poskeni on hänen rintaansa vasten, ja samassa tunnen terävän kivun ja kuulen Reguluksenkin huudahtavan: ”Au!”
Hän vetää tiimalasikorun välistämme, sen reuna on jättänyt pienen punaisen jäljen hänen ihoonsa ja luultavasti minun poskeeni. ”Se on aina tiellä”, hän mutisee. ”Aion kyllä luopua siitä”, hän lisää, ”monista syistä. Liikaa filosofiaa ja moraalia. Minä en jaksa ajatella niin paljon.” En oikeastaan kuuntele häntä enää, vaihdan asentoa niin että kasvomme ovat samalla tasolla ja sen enempää asiaa ajattelematta suutelen hänen sademetsähuuliaan, ja hän vastaa suudelmaan hyvin, hmm, trooppisen kosteasti, ja pitää toista kättä niskassani ja toisessa hän puristaa tiimalasia ettei se tällä kertaa tulisi väliin, ja minä mietin ihmeissäni miten tämä voi kuulua niihin asioihin, joita myöhemmin kadutaan.
Seremoniamestari, minä ajattelen ja laitan käteni siihen, mihin kaulakoru äsken jätti jäljen. Pikku kuninkaan kipeät kohdat.

Mutta Seremoniamestari Sirius Musta rikkoo veljensä kameran, ja se on ensimmäinen askel kohti elämän sammumista maapallolla.
”Sirius rikkoi minun kamerani.” Hän pitelee kappaleita käsissään, tuijottaa niitä poissaolevan näköisenä eikä kuulosta ollenkaan surulliselta, vaan siltä kuin hän ihmettelisi jotain käsittämätöntä luonnonilmiötä.
”Miksi?” minä kysyn.
”En minä tiedä. En minä tiedä, miksi hän ei halua että minä otan kuvia.” Ja tuota hän jäi toistelemaan, puoliksi hymyillen ihmeissään, ”minä en todellakaan tiedä, miksi Sirius ei haluaisi että minä otan kuvia”, ”minun pitää ottaa kuvia että jähmettyisin sellaisiin asentoihin joista pidän”. Ja myöhemmin, melkein hyvin hellästi ja rakastavasti nauraen: ”Sirius on kyllä luuytimiin asti lutka. Luuytimeen. Mutta eikö se veljillä...” Hän nauroi lisää ja katsoi minua syvälle silmiin niin kuin minun olisi pitänyt ymmärtää, ja minä tuijotin takaisin ja ajattelin että olisi ehkä hyvä hetki murjottaa, mutta kai hän on vain hullu. ”Paskiainen”, hän sanoi hymyillen. ”Paskiainen seremoniamestari Sirius. Hah. Vittu. Minä suorastaan inhoan Siriusta joskus.”

”Hah. Vittu.”
Hän varmaan kuollessaankin sanoi niin.

Minä kuulin myöhemmin – PALJON myöhemmin, Tylypahkassa, Remus Lupinilta, että veljekset olivat törmänneet Iskunkiertokujalla ja riidelleet äänekkäästi, minkä päätteeksi Sirius osoitti veljeään taikasauvalla, ja Regulus seisoi ilman taikasauvaa kamera kädessä hänen edessään ja sanoi ettei halua tapella tosissaan, jolloin Sirius haukkui häntä pelkuriksi ja suuntasi loitsun Reguluksen rakkaaseen kameraan koska ei halunnut haavoittaa veljeään.

Joten Regulus sanoo ehkä kymmenen tuhatta kertaa erilaisissa tilanteissa:
”Minä ottaisin kuvan nyt, jos minulla olisi kamera. Harmi ettei ole.”
Kunnes kuolee.

Me saamme kuulla siitä Mestarilta, ja Narcissa kääntyy katsomaan minua liian nopeasti, minä katson suoraan eteenpäin koska se on vain Narcissan parhaaksi että kukaan ei katso häntä sillä hetkellä. Minä katson suoraan eteenpäin ja minun on vaikea ymmärtää miksi maailman asiat menevät niin kuin ne menevät, ja miksi minuun sattuu niin paljon vaikka en ole varma, olimmeko me edes ystäviä, mutta olihan sentään öitä sängyssä kuin rakastavaiset, olihan sentään jotain kosteita lämpimiä suudelmantapaisia, joten ajattelen monia asioita, sarjoissa, se on voimaharjoittelua. Ohjeita ja kaavoja, kaukaisia ihmisiä, Lilyn pantaa, Kuhnukerhoa, palmurantoja. Ja uudestaan. Ohjeita ja kaavoja, kaukaisia ihmisiä, Lilyn pantaa, Kuhnukerhoa, palmurantoja.

Voimaharjoittelua. Hauiksia, pakaroita.

Pikku lordi. Hauiksia, pakaroita, peiton alla ja päällä.

Ja samalla kun teen sarjoja, minun lävitseni kulkee ajatus – niin pistävänä että melkein irvistän – siitä, miten typerää on vaihtaa puolta ja jäädä kiinni. Ei takinkääntämisessä mitään. Mutta jäädä kiinni. Ehkä sillä hetkellä, ehkä nostaessani mielessäni tuhansien tonnien painoa (Lilyn panta, Kuhnukerho...), minä päätin että jos minä ikinä vaihtaisin puolta ja ryhtyisin, sanotaanko, vakoojaksi, minä en todellakaan jäisi kiinni. Minä kuolisin kunniatta mielummin kuin jäisin kiinni, sen me jäämme toisillemme velkaa, minä ja pikku lordi, punahilkka, aurinkokuningas, Regulus Musta, ja vaikka minun on tulevaisuudessa tosiaan melkein kuoltava lukuisia kertoja, minä muistan aina hänet ja puren hammasta, suljen mieleni ja nostan hiljaa sarjoja Regulusta: kymmenen pikku lordia, kymmenen punahilkkaa, kolmekymmentä rikkinäistä kameraa.

Narcissa Malfoyn minä tapaan heidän kartanossaan, ja ulkona puutarhassa hän katsoo minua kuin olisin hänen viimeinen pelastusrenkaansa.
”Kalkaros...” Hän puristaa huulensa yhteen. ”Minun on kysyttävä yhtä asiaa.”
Puutarhassa tuulee, kaikki penkit ovat vielä tummia aamun sateesta ja me seisomme vastakkain marmoriaskelmalla. Hänen nutturansa roikkuu puoliksi hajallaan niskassa ja hän joutuu jatkuvasti hosumaan siitä karanneita suortuvia pois kasvoilta. ”Tiedätko sinä... kävikö Regulus menneisyydessä ennen kuolemaansa?”

Tuijotan häntä. En ymmärrä mitä hän tarkoittaa.

”Kun hän tiesi, että kuolee kohta. Kävikö hän kertomassa sinulle?”
Pudistan hitaasti päätäni. En vieläkään ymmärrä.
”Etkö sinä tajua mistä minä puhun?” hän tivaa.
”En!”
Äkkiä hänen olkapäänsä vavahtavat ja hän murahtaa hampaidensa välistä ja peittää kasvonsa käsillään, ja kun hän laskee kätensä, hän näyttää hirveän surulliselta ja vihaiselta, hänen silmänsä ja poskensa punertavat.
”Idiootti! Minä ajattelin että sinä tietäisit! Reguluksella oli ajankääntäjä!”

Au. Se on aina tiellä.
Sinä saat pitää kirjat.
Miten vaan.


”Totta kai”, minä sanon enemmänkin itselleni tai ei kenellekään, ja Narcissa laskee tuskastuneena kätensä aivan veltoiksi sivuilleen.
”Totta kai”, hän toistaa. ”Hän hyvästeli minut, ja minä en ikinä saa rauhaa siltä että en tiedä, tiesikö hän että kuolisi.”

Minä aina ajattelin sitä symbolisena. En minä kuvitellut, että se on oikea. Toisinaan on ajateltava symbolisesti.

”Siksi sillä oli se kamerakin. Se otti kuvia ja jätti niitä lojumaan, sillä oli vilkas sosiaalinen elämä ja  aina alibi.”

Minulle tulee mieleen vain häiritsevän kaunokirjallinen lause - ”meidän rakkautemme oli alibi pahoille teoille”, enkä tietenkään sano sitä ääneen, mutta se jää soimaan päähäni ja muistan sen aina melodramaattisina katkeruuden hetkinä tai kun valokuvien kummitukset hyökkäävät silmilleni:
 Meidän rakkautemme oli alibi pahoille teoille!
(Ja sivumennen sanoen, se että en ollut tajunnut, iski minuun niin kovaa että sinä päivänä minä riuhdoin raivoissani pois kaikki hämmentävät sumuverhot ja minusta tuli mielettömän skarppi, niin skarppi että sellaista ei olekaan, symboliikan siivosin pois ja otin varmuuden vuoksi hyvin tosissani sellaisetkin asiat kuin salakuunnellut ennustukset. Mutta puutarhassa: )

Narcissa katsoo minua muutaman pitkän sekunnin ajan itkuisilla silmillään, naurahtaa ärtyneesti ja kääntää katseensa pois. Hänen suupielensä nykivät alaspäin ja hänen poskilleen virtaa hiljaisia kyyneleitä, joihin hänen hiuksensa liimautuvat. Kahdeksan minuuttia. Yritän keksiä jotain sanottavaa. Kahdeksan minuuttia ei ole kovin pitkä aika.

Ja niin siinä käy:
Aurinko sammuu.

Regulus kuolee meidän välistämme, hetki, jolloin olisin voinut ottaa Narcissa Malfoyn mukaan salaisuuteen – tai hän minut - menee ohi, eikä meistä koskaan tule niin läheisiä kuin olisi voinut tulla, meille jää muutamia kipeitä hetkiä kun katseemme kohtaavat ihmisjoukoissa, mutta pohjimmiltaan se on liian suuri, se yhdistävä tekijä jonka me kätkemme, joka meidät omistaa. Pian Narcissassa alkaa uusi aikakausi, hän pukee ylleen kolean ylpeän hunnun joka ei sovi hänelle ja synnyttää pojan jonka kummisetä Regulus olisi luultavasti ollut.

Malfoyn kartanon puutarhassa minä vielä tunnen kerran sen varpaita nipistelevän leijumistunteen. Samalla tuore, vielä surematon suru laskeutuu kipeästi paisuvaksi möykyksi rintakehääni.

”Mitä Regulus sanoi?” minä kysyn. ”Mitä se sanoi kun se hyvästeli sinut?”

Hän työntää kyynelistä tahmaiset hiuksensa pois kasvoilta, hymähtää hyisesti ja vastaa, katsomatta minua:
”Käski kytätä sateenkaaria. Ja kultaruukkuja niiden toisessa päässä.”
Narcissa asettelee viitanhupun päähänsä ja yskii käteensä, kuin katkonaisesti naurahdellen. Hän pyyhkii kostean käden viittaansa ja maiskauttaa kerran huuliaan. ”Hah. Mitä paskaa.”
Ja siitä alkaa jääkausi.
« Viimeksi muokattu: 29.10.2007 21:59:58 kirjoittanut alchimiste »
There is a crack in everything... that's how the life gets in.
Avatar by marauderthesn

Celeporn

  • Vieras
No niin, nyt minä muka-kiireinen, aikaansaamaton lortto-porsas viimeinkin luin tämän kokonaan ja kommentoin. Vähän kyllä harmittaa, etten seurannut tätä tämän ollessa vaiheessa – olisi ollut ihanaa odottaa, miten tarina etenee sen sijaan, että vain tulee ja lukee koko homman kerralla. Mutta kai se sitten on niin, että parempi myöhään kuin ei milloinkaan  :)

Ekaa osaa jo tuolla yritinkin hieman ruotia, enkä nyt oikein saa sanottua siitä sen enempää, kun olen vieläkin ihan aww-tunnelmissa tämän kokonaisuuden jäljiltä. Kirjoitustyylisi on kerrassaan lumoavaa ja jotenkin viehättävää, tekstissä on paljon kaikkea ihanaa turhaa pikkusälää, joka on kuitenkin omalla tavallaan hirveän merkityksellistä. Nyt kuitenkin kun luki sitä tällaisen pidemmän pätkän yhteen menoon, siinä oli myös jotain häiritsevää, joka jollain tavalla hyppii silmille – saattaa olla tuo puhekieli, joka sinänsä sopii tyyliin hyvin, mutta on minusta jotenkin ärsyttävää luettavaa, tai sitten tuo asioista toiseen hyppiminen. Tykkään kyllä siitä ratkaisuna todella paljon, mutta ehkä olisin nauttinut lukemisesta vieläkin enemmän, jos ei koko ajan pelattaisi niin paljon niillä yksityiskohdilla, vaan pysyttäisiin siinä ns. normaalikuvauksessa, josta sitten aina välillä poikettaisiin sinne pienten palasten kuvailuihin. Mutta toisaalta taas tää on niin sun tyylisi, että tuntuu jotenkin ikävältä ”ohjeistaa”, että kokeile tällaista tai tee näin, kun kuitenkin kirjoitat niin ihanasti <3 Kai tää nyt vaan on sitä, että kun on tosi hyvä teksti edessä, niin ruotii jokaisen miinuspuolen kauhean tarkasti.

Tokassa osassa tykkäsin eniten Oljosta, todella liikuttavasti kuvattu sekin vanha kirppukasa. Reguluksen suhtautuminen myös kirvoitti hirveästi ihkutusta ja parit naurutkin, kuitenkin kun poika on niin kiintynyt tonttuun ja silti käyttää siitä termiä Toi saatanan ruma vänkyräotus.

Lainaus
”Oljo ei kerro emännälle, että nuori isäntä myrkytti ja lahtasi sen. Oljo pitää suunsa kiinni niin kuin kuolleet tekevät”, kotitonttu vastaa kuin kunnon marttyyri.

Tälle vaan repesin, aivan loistava! Tämä sekä nauratti että kuvasi kyseistä hahmoa todella hyvin, aivan helmi kohta.

(ja lähes liittymättömänä välihuomautuksena pakko sanoa, että hajosin aivan totaalisesti kolmannen osan alkusepustuksen kohdalle celeporn: "onnettomasti. heh heh", koska jotain tuon suuntaista todellakin käväisi mielessä)

Kuvailut Reguluksen suosimasta vaatekaupasta olivat jälleen kerran minulle kovasti mieleen, erityisesti se Reguluksen huomautus korujen primitiivisyydestä sekä erilaisesta eleganssin tajusta sykähdyttivät suunnattomasti. Myös Severuksen tunne jotenkin väärässä paikassa olemisesta, ja sen koko eleettömyys siellä olivat vain jotain niin <3<3<3, ettei sanotuksi saa. Sattuneesta syystä Severus on kovasti lähellä sydäntäni ja olen ihan hirveän nirso sen suhteen, millainen se on ficeissä (enkä ole melkein koskaan täysin tyytyväinen), mutta sinun kuvaamanasi Severus on vain niin lutunen, ja just se mun pikku-Snive-polo; vittumainen ja kylmä, ja samalla niin järkyttävän epävarma itsestään.
Ja tosiaan, tykkään ihan hirveästi siitä, että Regulus puhuttelee Severusta aina koko nimellä, herkullinen yksityiskohta, joka tuo hahmojen välille tiettyä etäisyyttä ja ehkä jopa halua pitääkin se etäisyys. Tai jotain.

Neljännen osan alku vaan oli jotain ihan uskomattoman sööttiä, kolme ensimmäistä repliikkiä sai minut taas kerran laskeutumaan sinne ihkuttavan fanitytön tasolle, ja ehkä ensimmäistä kertaa tämän ficin aikana Reguluskin sai minulta oikeaa sympatiaa. Olen kyllä tykännyt hahmosta – siitä, miten se on jotenkin niin ihanan ärsyttävä ja jollain tavalla helvetin tyhmä, mutta tuo alku jostain syystä sulatti minutkin symppaamaan Rekkua. Jotenkin niin söpö, plus että se kohtaus oli niin aidon tuntuinen.

Lilyn hääkutsun aiheuttamat ajatukset olivat myös ihan älyttömän herkullinen kohta, se Severuksen ajatusketju, jossa päädytään valkoisesta mekosta katuojaan oksentamiseen oli taas kerran niin sitä sun tekstiä parhaimmillaan. Ja se capslock-pätkä oli suorastaan täydellinen – yleensä inhoan tuollaista korostamista, mutta taas kerran joudun toteamaan, että kun sitä on käytetty oikeassa kohdassa, niin ei edes haittaa. Toimi ihan tajuttoman hyvin.
Ja voi ei sitä Severus/Regulus-kohtausta! Rakastuin siihen pätkään niin ylitsevuotavaisen paljon, että huh. Kaikki oli vain niin kohdallaan ja todellista ja ihanaa ja kaikkea, ihan siitä juoponnapissa olevasta Luciuksen paidasta Lilyn hiuspantaan ja valokuvaan asti. Haluaisin ihan hirveästi eritellä siitä jotain, mutta en pysty – menisi vain siihen, että ottaisin tähän lainauksina koko osion lause kerrallaan ja pistäisin vain kaikkien perään hirveän liudan sydämiä. Sanotaan nyt vaikka että kyseinen paritus ei ole koskaan mitenkään erityisemmin innostanut minua, mutta nyt olen ihan sulaa vahaa <3<3<3
(ja pakko mainita, että vaikka palmurannat vähän häiritsivätkin minua Severuksen yhteydessä, niin se äiti kyllä korvasi kaiken – voi elämänkevät kun Severus on söpö!)

Lainaus
”Severus, haluaisitko sinä olla kuolematon?”
”En.”
”Rajattomasti aikaa.”
”Rajattomuus on pelottavaa.”

Tämä jostain syystä kosketti tosi paljon, en osaa yhtään sanoa, miksi. Muutenkin tämä poikien suhteen eteneminen oli tosi söötisti kuvattu (voi vittu, enkö mä enää tunne muita adjektiiveja kuin ”söpö” tai ”söötti”?!), tykkäilin ihan kympillä. Kuitenkin, kun ne alkoivat olla kuin rakastavaiset, tällainen herkkä onnellisista lopuista tykkäävä romantikko alkoi masentua. Loppuratkaisun ei tietenkään sinänsä pitäisi olla mikään yllätys, mutta kyllä tässä vähän alkoi tulla sellaista katkeruutta sinua kohtaan, että pitikö tästä tehdä näin ihanaa kun Regulus kuitenkin menee vielä kuolemaan. Severus-parka.

Ajankääntäjäratkaisu oli sinänsä ihan mielenkiintoinen, että se selitti ne ainaiset valokuvat, joista tykkäsin ihan todella paljon. Kuitenkin itsellenikin tuntemattomasta syystä en yleisesti ottaen tykkään ajankääntäjistä, etenkään ficeissä, joten tässäkin se hieman ärsytti minua. Negatiivisia tunteita kuitenkin pehmensi hyvin tehokkaasti se, että olin lukenut Sateen jälkeen jo edellisessä Finissä ja näin sen täysin erillisenä tekstinä, johon linkittyminen sitten olikin kiehtova yksityiskohta. Kuitenkin jos olisin lukenut sen vasta nyt ja kokenut sen eräänlaiseksi osaksi tätä, ajankääntäjä olisi varmaan raastanut hermojani ja olisin ollut pettynyt siihen, että näin upeassa ficissä on pakko olla joku niin rassaava elementti tärkeässä osassa.

Mutta hyvä, että olin lukenut, niin saatoin vain nauttia tästä, enkä ärsyyntynyt turhaan :)
Kaiken kaikkiaan kiitos tästä ihanasta ficistä, tämän veroisia ei usein tule vastaan, ja toivottavasti jaksoit lukea koko tämän sepustukseni ja vielä saada jotain siitä irtikin. Tästä vaan jäi niin <3<3-olo, ettei mitään rajaa. Jatka nyt vaan ihmeessä ficcien(kin) kirjoittamista, minä ainakin luen!

alchimiste

  • ***
  • Viestejä: 11
No ni kele-porno, olin niin lamaantunu sun ihanasta palautteesta etten pystyny vastaamaan mitään, mutta nyt kyllä vastaan.

Ajankääntäjästä: pakko tunnustaa, että se ärsyttää minua itseänikin. Siitä tuli kirjoittaessa jossain määrin painolasti, kun olin laittanut jutun sen verran alulle, että sitä ei voinut jättää kesken, mutta tuntui että olisi pitänyt pohtia tosi syvällisesti syitä ja seurauksia, kun oikeastaan olisin halunnut pitää sen vain esteettisenä, symbolisena esineenä - minkä sitten loppujen lopuksi teinkin. Sen pääasialliseksi funktioksi jäi nimenomaan tuo valokuvajuttu, sekä kuvaus siitä kuinka Severus päätti ryhtyä mielettömän skarpiksi, ja tietysti se, että se oli aina välissä. Mutta tuollaiset ajankääntäjäjutut, joilla kuuluisi olla isompia seurauksia, olen semisti päättänyt jättää vähemmälle tämän yhden kokeilun jälkeen. :D Mun on parasta pysytellä soft romance angstin maailmassa, ko siel ei tartte miettii lol.

Monet muutkin jutut tuntuivat aluksi jäävän keskeneräisiksi, kuten Severuksen ja Reguluksen suhde (tosin, kuten Vuotiksessa totesin, Severuksen mielestä Regulus  tuoksuu laiminlyödyltä, ja se ehkä viehättää häntä, samaistuminen tai ajatus siitä että hän voi olla hyödyllinen ja tarpeellinen toiselle ihmiselle, ja siinä on tämän ihmissuhteen ydin. Näen myös Regulukseni hahmona, joka etsii hellyyttä ja rakkautta kaikkialta, eikä ihan välitä siitä, mistä sen saa, kunhan saa), joten olen erityisen iloinen kun niistä löytyi jotain positiivistakin. :D Se, että tykkäsit Severuksen hahmosta, on tietty mulle todella tärkeää, koska niin monet ovat olleet sitä mieltä, että sillä ei ole mitään tekemistä canon-severuksen kanssa, mutta sinä olet ilmeisesti napannut siitä juuri ne piirteet, jotka itse liitän canon-kalkaroksen teiniversioon. Jee!!!

Lainaus
ehkä olisin nauttinut lukemisesta vieläkin enemmän, jos ei koko ajan pelattaisi niin paljon niillä yksityiskohdilla, vaan pysyttäisiin siinä ns. normaalikuvauksessa, josta sitten aina välillä poikettaisiin sinne pienten palasten kuvailuihin
Mielenkiintoinen kommentti, siinä mielessä että en itse näe juurikaan eroa "normikuvauksen" ja yksityiskohtaisen kuvauksen välillä, pyrin vain viemään tarinaa eteenpäin omasta runollisesta mielestäni olennaisten yksityiskohtien ja kaarien varassa. Kuvittelen kuitenkin ymmärtäväni, mitä tarkoitat, ja on totta, että kun kokonaiskuva on minulla itselläni niin selkeästi päässä, oletan vahingossa että se on niin lukijallakin, ja jätän pois niitä pakollisia kehyksiä tai juonen "aktiivikuljetusta". Siitä tulee tuollaista hämmentävää sirpaleisuutta (lol täst lähtien en kutsu omia tekstejäni ficeiks, sanon vaan "Sirpa"). Kiitos kun huomautit!

Muutenkin kiitos todella paljon hyvämieli-ihkutus-herkkupalautteesta! Lutunen Snape 4-ever!!
There is a crack in everything... that's how the life gets in.
Avatar by marauderthesn