Alaotsikko:drama, angst, oneshot, songfic, fluffy?
Nimi: Sata ja yksi unta vesiväreillä maalattuna
Author: misstm
Ikäraja: S
Genre: drama, angst, oneshot, songfic, fluffy (jos tämän voi sellaiseksi luokitella)
Vastuuvapaus: Omistan hahmot, mutta inspiraationa ja otsikkona käytetty
foxtrotin allekirjoitusta, ja Shiver-kappaletta Coldplaylta.
Summary: Se kolahti. Kolahti ja kovaa A/N: osallistuu
Kilahtaneiden kirjoittajien kerhon helmikuun tehtävään (inspiroidu jonkun finiläisen signeerauksesta, itse valitsin
foxtrotin, kiitos siis hänelle mahtavasta ja inspiroivasta allekirjoituksesta),
Suojelusenkeli-haasteeseen ja
Tavoita tunnelma-haasteeseen Coldplayn kappaleella
ShiverSata ja yksi unta vesiväreillä maalattunaMe oltiin pari, tai niin mä ainakin halusin uskoa.
Siinä oli vaan muutama pikku mutka. Ensinnäkin, sä et nähnyt mua. Toiseksi, se, ettet sä nähnyt mua, johtui siitä, että mä olin kuollut.
Mä en tiedä, miten se tapahtui. Mä seisoin tiellä ja oli ihan pimeää, kun mä käännyin vilkuttamaan Maijulle vielä viimeisen kerran. Ja sitten se rekka osui muhun, mä en tajua, mistä se tuli. Kaikki ne saarnaustunnit koulussa, että käyttäkää heijastinta ja läpäläpälässynlää ja mä seison yhden kerran maantiellä tummissa vaatteissa ilman heijastinta ja heti sattuu pumräiskiskilikoli. Mikä todennäköisyys?
Jotain outoa siinä kuitenkin kävi ja mä tajusin tarkkailevani itteäni, tai siis sitä, mitä musta oli jäljellä vähän niin kuin ulkopuolisen silmin.
”Elisa! Elisa!”
Mä vannon, etten ole koskaan kuullut Maijun huutavan niin kovaa. Mä nousin vaan ylemmäs ja ylemmäs, vilkuilin pilviä silmästä silmään ja keräsin sylin täyteen yötähtiä. Tuuli nosti mun hameen helmaa ja mua rupesi vähän hävettämään, kun sukkahousuissa oli silmäpako.
Mä aloin katselemaan ihmisiä aikani kuluksi. Naapurin mummo raahasi melkein päivittäin kaksi isoa kassillista ruokaa kotiinsa, mutta silti sillä ei koskaan käynyt vieraita eikä se voinut niitä itsekään syödä, kun se oli sellainen riuku. Yksi mies tarjosi karamelleja ohijuokseville pikkupojille, joiden jalat olivat mustelmilla elämästä ja kiviin kompastelusta. Niemisillä tapeltiin taas lentäviä lautasia apuna käyttäen, lapset istuivat perheen säröjä paossa huoneissaan. Poika huudatti Coldplayta.
And it's you I see but you don't see me
And it's you I hear so loud and so clear
I sing it loud and clear
And I'll always be waiting for youSe kolahti. Kolahti ja kovaa. Pojalla oli vähän haaveellisen näköiset silmät, sellaiset, jotka näkivät ihmisen läpi, mutta olivat silti pehmeät. Liikuin lähemmäs ikkunaa ja kosketin sormilla kuurankukista hiljalleen peittyvää lasia. Poika hätkähti, vilkaisi muhun tai mun ohitse kääntäen sitten katseensa takaisin kirjaan, jota piteli auki polvillaan.
Mua nolottaa, ettekä te saa pitää mua minään outona stalkkerina, mutta mä aloin seuraamaan sitä poikaa. Kuljin sen takana kouluun, vaeltelin käytävillä ja kuuntelin kuivakan oloisen opettajan selostusta Iliaasta ja Odysseuksesta tajuamatta oikeastaan sanaakaan. Poika selkeästi tajusi, nyökytteli toisinaan ja raapusti asioita liimalta tuoksuvaan vihkoonsa. Mä seisoin pojan vierellä ruuhkabussissa, nuuhkin sen kaakaosta leijailevia tuoksupilviä, kun se istui kahvilassa yhden isohampaisen tytön kanssa, jolla oli liian imelä nauru.
Mä halusin sille pelkkää hyvää. Mä kosketin sen hiuksia silloin, kun se oli umpiunessa ja toivoin, että se näkisi sata ja yksi unta, vesiväreillä maalattuna. Hempeitä ja kauniita, sellaisia, jotka veisivät sen pois omasta helvetistään, kiroilevien ja kirkuvien vanhempien ja kimeästi nyyhkyttävien pikkusisarusten luota.
Se sai mun pään ihan sekaisin. Mä halusin elää taas, palata siihen rekan ruhjomaan kehoon, joka oli haudattu kylmään multaan ja kävellä poikaa vastaan, tervehtiä ja jäädä juttelemaan.
Ollaanko me tavattu jossain? No ei, mutta mäkin fanitan Coldplayta. Osoitus pojan paitaan olisi sinetöinyt asian ja siitä olisi voinut alkaa jotain ihanaa. Mutta mä olin - en mä edes tiennyt kunnolla, mikä mä olin, mutta en ihminen kuitenkaan. En lihaa ja verta, en edes näkyvä. Mä olin iholta höyrystyvä vesipisara, aamukaste puolukanvarvulla, metsän takaa nouseva sumu. Mahdotonta pidellä lähellään, aina käden ulottuvilla, mutta silti kosketusta pakeneva.
Poika alkoi käydä yhä useammin kahviloissa ja elokuvateattereissa sen isohampaisen tytön kanssa, josta tuli pian isohampainen tyttöystävä, vaimo, äiti. Mä kyyhötin omakotitalon ikkunassa, yritin imeä itseeni lasin läpi hohkavaa lämpöä, joka nousi tunnelmasta, mutta tunsin vaan katkeruutta ja mustasukkaisuutta, vaikkei mun olisi pitänyt kai tuntea mitään. Pojasta oli tullut mies, mutta sen silmät olivat yhä samanlaiset ja yhä toisinaan se kuunteli Coldplayta, elehtien samalla hassusti. Lapset nauroivat sille, hihkuivat, että laula lisää isi ja se lauloi, elehti ja tanssitti vaimoaan, joka kikatti yhä liian imelästi.
Niillä oli ulkosauna, jossa se tapasi istua useita tunteja lauantai-iltaisin. Mä silottelin tien takaisin talolle sille valmiiksi, poistin terävät jääkimpaleet ja kivenmurikat, tamppasin lumen tasaiseksi. Joskus se pysähtyi kesken askeleen, jätti toisen jalan ilmaan ja kääntyi yhdellä jalalla katsomaan taakseen. Sinne, missä mä olin. Sitten se kohautti olkiaan ja hytisi kylmästä, kietoi kylpytakin paremmin päälleen ja katosi sisään ovesta, jossa sen vaimo odotti jo lihapadan kanssa. Ja mä jäin pihalle seisomaan, katsomaan sen perään.
So I look in your direction
But you pay me no attention
And you know how much I need you
But you never even see me
