Usvan lapset || K-11

[pumpkin]

Suuren kirjoittajansuonitukkeuman ja sen purkautumisen johdosta tarina on muuttunut myös alusta niin erilaiseksi, että olen päättänyt lopettaa novellin julkaisun Finissä ja saatan mahdollisesti palata asiaan, kun tarina on oikeasti valmis julkaistavaksi. Pahoittelut lukijoille, jotka ehkä olisivat edelleen halunneet seurata juonen kehittymistä. Koen tämän oikeaksi ratkaisuksi ja ilman liian tarkkoja aikamääreitä tavoitteenani on saada tarina vielä tämän vuoden puolella julkaisukuntoon.


Nimi: (toistaiseksi)  Usvan lapset
Kirjoittaja: pumpkin (minä)
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: kauhu/fantasia/seikkailu
Yhteenveto: Kaunista fantasiakauhua jatkokertomuksena ja Tim Burtonin inspiroimana.
Varoitukset : kauhuelementtejä, mätäneviä asioita

A/N: Kyseessä on ensimmäinen alkuperäinen "täysipitkä" novelli, jota olen kirjoittamassa. Takana on yksi lyhyt ja toinen keskeneräinen ficci, muutoin kirjoitteleminen  on osiltani jäänyt vähemmälle. Kirjoittajakärpänen puri minua jo pienenä, mutta aikaiseksi en yleensä ole saanut mitään, vaikka asioita päässäni aina asuukin valmiiksi hahmoteltuja maailmoina. Yksi sellainen on myös tämä Kanadaan sijoittuva ns. vintagehenkinen fantasikauhuromsku, jonka päättäväisesti aion kirjoittaa loppuun asti. Jos mieleen putkahtaa kysymyksiä, antaa tulla vain. Vastailen niihin mielelläni. Hyviä lukuhetkiä!

0. Prologi
1.Ensimmäinen luku: Tervetuloa Grimsdaleen
2. Toinen luku: Crowleyn eukko osa 1/2
2.1. Toinen luku: Crowleyn eukko osa 2/2
3. Kolmas luku: Hämärän tullen osa 1/2
3.1.Kolmas luku: Hämärän tullen osa 2/2


Prologi:


Kasa vaaleita aaltoilevia hiuksia makasi puisen omakotitalon sementtiportailla. Tarkemmin katsottuna kasalla hiuksia oli keltaiset kumisaappaat jalassaan ja ilmeisesti myös valkoinen yömekko ja ruskea villatakki. Iiiii-iii. Ii. Kasa hiuksia läimäisi itseään. ”Rosie! Tule nyt hetkeksi sisälle, ettet vilustu. Heillä saattaa vielä kestää kauankin. Montrealista on niin pitkä matka, että on vaikea sanoa, kuinka kauan heillä todellisuudessa menee tulla tänne.” ”Joo, joo, mummo.” Rosie nousi ylös ja veti hiuksensa pois kasvojen tieltä. Hän seisoi hetken kädet vyötäsillään tuijottaen ei-minnekään ja suuntasi etuovesta sijasta muutaman metrin päähän omenapuulle, nappasi sieltä kauneimman yksilön, jonka löysi, kuivasi sen kastepisaroista hihansuullaan ja ahmaisi siitä palan suuhunsa. ”Rosie!” Tyttö poimi vielä pari omenaa mukaansa ja kiiruhti ahtaalta etupihalta kivipolkua pitkin sisään taskut pullottaen.

Vanha siniharmaa farmariauto rymisteli eteenpäin kivistä soratietä, joka kulki avoimien viherpeltojen viertä hytkyen. Se oli jopa nousta aavistuksen ilmaan toisen eturenkaista osuessa tiellä nököttäneeseen suurempaan kiveen. Gaston, joka istui vanhan farmarin takapenkillä hiljaisena, vaivasi hetken ajatuksiaan sillä, milloin auton jouset olivat mahtaneet kokea viimeiset päivänsä. Pian hän kuitenkin tyhjensi päänsä takaisin aiempaan tilaansa, jossa oli yrittänyt sitä pitää kuolettavan tylsän ajomatkansa. Hän nojasi ikkunaan, puhalsi lämmintä ilmaa sieraimistaan ja piirsi lasiin höyrystyneeseen pintaan famarin hytkyessä sormellaan kömpelösti hirttäytyvän tikku-ukon. Kaksi kuukautta raikasta maalaisilmaa Kanadan luultavasti syrjimmäisimmässä tuppukylässä. Riemukasta. Gaston siirsi katseensa tikku-ukosta sen takana ohijuokseville niityille, jotka olivat vielä märkiä aamuisesta sadekuurosta. Ruohikko näytti siltä, että sille astuttaessa siitä roiskuisi mutaa, kuin pesusienestä.

Tylsyyden tappavuus oli auttamatonta: Hän oli yrittänyt piirtää päiväkirjansa kulmaan plärättävää animaatiota, mutta tuloksena oli vain sahalaitaisia haperoita, jotka näyttivät seitsemänvuotiaan piirtämiltä. Kauempana niittyjen takana oli synkkää metsää, jonka tummat havupuut olivat hiipien saaneet ystävikseen värikkäämpiä lehtipuita. Gaston yritti ensin laskea lehtipuita havupuiden seassa, mutta luovutti ja päätyi sen sijaan tunnistamaan niistä tietämänsä. Mänty, kuusi, koivu, tammi… ja vaahtera. Siihen päättyi Gastonin oppi peruskoulun biologiasta. Hän nojasi takaisin penkkiinsä, huokasi syövään ja laski turvavyötä, joka tuntui kiertävän hänen kaulansa ahdistavasti. Hän ei ollut nukkunut hyvin aikoihin, edellisenä yönä tuskin kahtakaan tuntia. Hän haukotteli. ”Älä huoli, poika. Ei enää pitkä matka. Kun saavumme perille, saat tuhdin aterian ja pääset asettumaan”, sanoi Gastonin isotädin aviomies Ernest Shepherd etupenkiltä. Gaston oli liian ärtynyt pystyäkseen vastaamaan järkevästi, joten vaivautui ainoastaan ynähtämään jotain epämääräistä, jättäen tulkinnanvaraa kohteliaisuuksille. Gaston pyöri hetken penkillään yrittäen löytää mukavaa asentoa, mutta päätyi irrottamaan turvavyönsä kokonaan niin, että pääsi makaamaan pitkin pituuttaan jalat koukussa penkille ja päällystakkinsa tyynynä. Herra Shepherd vilkaisi takapeiliin, mutta ei sanonut mitään. Ennen kuin Gaston huomasikaan, hän oli kaiken melun keskellä vaipunut levottomaan horrokseen.

//Classick muokkasi alaotsikon takaisin, jotaa ikäraja näkyy
//Classick laittoi ikärajan otsikkoon (alaotsikot katoilevat)

[Human_cannonball]

Yhteenveto: Kaunista fantasiakauhua jatkokertomuksena Burtonin inspiroimana.

Jep kuulostaa ihan minulle tehdyltä ja vaikuttaa hyvältä vaihtelulta niille ainaisille teinislasheille joista en meinaa millään päästä eroon...

Yhden pikku virheen bongasin:

Tyttö poimi vielä pari omenaa mukaansa jakiiruhti ahtaalta etupihalta kivipolkua pitkin sisään taskut pullottaen.

Tuosta puuttuu väli.

Tosi hyvää ja sujuvaa tekstiä. Odottelen jatkoa mielenkiinnolla!

~Human_Cannonball

[pumpkin]

\o/ Yay, ensimmäinen kommenttini Finissä.

Human_cannonball, korjasin virheet, joita itseasiassa oli lipsahtanut sekaan enmmänkin kuin tuo yksi. Burton on aina ollut lähellä sydäntäni. Kiitos. Tykkään toisiaan ajatella kirjoittavani käsikirjoitusta hänen elokuvaansa. Inspiraatiota, yes, yes, yes!

[pumpkin]

Doubbleposting, jee, mutta aihe on erittäin eri ja aikaakin tässä on kulunut.  Mietin tässä, että kun saan jälleen aikaa (ensi viikon perjantaina), kun yo-kirjoitusten ensimmäinen erä on ohitse ja aion kirjoittaa jatkoa tarinalleni, olisiko kellään kiinnostusta siihen, että linkittäisin tekstiin sopivan musiikkikappaleen (yleensä joltain elokuvasoundtrackiltä, ilman sanoja) tuomaan teille tunnelmaa? Teille, heille, keille lielle. Kuka tätä tarinaa nyt lukeekin. Ja toisekseen, saatan inspiroitua piirtämään jonkintasoista lievää kuvitusta, joihin saatankin laittaa linkkiä todennäköisesti DA:han. Ketään en pakota katsomaan, koska tiedän, että monet haluavat säilyttää oman mielikuvan hahmoista, ympäristöistä ja tilanteista muokkaamattomina.

Eipä siinä muuta. Ensi viikon perjantaihin siis.

[pumpkin]

Tunnelmamusiikkia

- I - TERVETULOA GRIMSDALEEN -

”Poika, poika!” Gaston heräsi unestaan tuntien jonkin ravistelevan häntä kevyesti olkapäistä. Hän siristeli silmiään tottuakseen odottamaansa valoon, joka ei kuitenkaan ehtinyt hänen silmiinsä. --- Jokin oli saanut taivaan pimenemään sillä aikaa, kun Gaston oli ollut unessa, kenties aika? ”Olemmeko perillä?” Herra Shepherd huokaisi helpotuksesta hänen silmiensä välissä olevan rypyn kuitenkaan poistumatta minnekään.  ”Emme. Tarkkaan ottaen olemme ojassa lähellä Grimsdalen kylää. Oletko kunnossa?” Gaston katseli ympärilleen. Jokin oli vinossa. Kirjaimellisesti vinossa. Hän huomasi olevansa  pitkin pituuttaan jalkatilassa.  ”Ajoitko ojaan?” ”En, en. Tai siis kyllä…. En mahtanut mitään. Taivas yhtäkkiä niin, että ajovalot oli laitettava päälle. Pian tielle ilmestyi jokin musta eläin, -- kai se oli eläin -- ja yritin väistää sitä. Seuraavana, mitä tiedän, olimmekin ojassa.”  Gaston hieroi päätään. Sitä jomotti hieman. Hän oli varmaankin lyönyt sen johonkin. ”Jäikö se alle?” ”Mikä? Ai, se eläin. En tiedä. En tosiaan tiedä…”, herra Shepherd vaikutti mietteliäältä. Hän jatkoi: ”Kuule, voisitko avata oman ovesi? Minulla on vaikeuksia saada omani auki. Saan sen raolleen, mutta painovoima painaa sen aina takaisin kiinni.” Gaston kankesi itsensä ylös jokseenkin kivuliaasti, otti jaloillaan tukea etupenkin istuimesta ja työnsi oven auki ja kiipesi autosta ulos käyttäen kuskin penkkiä seuraavana askelmana. Päästyään kunnolla seisomaan, hän katsahti taivaalle. ”Se on oltava auringonpimennys.” ”Mitä?”, herra Shepherd ähkäisi sisältä. ”Auringonpimennys”, Gaston toisti kovempaa. Samalla, kun Gaston avasi kuskin oven ja odotti, että herra Shepherd pääsi ulos, pimeys alkoi jo hälvetä. Molemmat pitelivät käsiä silmiensä edessä estääkseen häikäistymisensä. ”Aivan, siltä vaikuttaisi”, myös herra Shepherd totesi. ”Noh, nyt kun olemme todenneet, että henkilövahinkoja ei ole sattun-----” Herra Shepherd katkaisi yhtäkkiä lauseensa ja tuijotti Gastonia järkyttyneenä: ”Poika, sinun paitasihan on aivan veressä!” Gaston katsahti vihreää villaneulettaan ja sitten kämmentään, jossa oli viiden sentin avohaava. ”Hups.” ”Äh, tämä on minun syytäni. Minun olisi pitänyt varmistaa, että käytät turvavyötä.  Stephanie ei tule päästämään minua tästä kuin koiraa veräjästä, voi, ei varmasti tule”, herra Shepherd mutisi itselleen hieraisten hermostuneesti harmaantuneita viiksiään. "Olen kunnossa, ihan tosi. Yksi haava sinne tai tänne, haava tuli varmasti kynästä, joka jäi käteeni---."  ”Nyt tarvitaan jostain puhdas kankaankaistale, ettet sentään vuoda kuiviin.” Herra Shepherd kaiveli taskujaan ja löysi sieltä valkoisen  ruttuisen kangasnenäliinan. ”Katsotaanpa, tämän pitäisi olla puhdas.” Hän sitoi sen tiukasti Gastonin käden ympäri. ”Noin. Sen pitäisi pidätellä vuotoa jonkin aikaa. Nyt meidän on saatava puhelinyhteys kotiin ja hinausauto. Tästä on vain noin kilometrin kävelymatka Pilkinseille. Jos minä köpöttelen sinne, kestätkö sinä odottaa kätesi kanssa sen ajan täällä?” ”Enköhän minä pärjää”, Gaston vastasi hivellen kevyesti siteitä kämmenellään. "Hyvä, minulla ei kestä kauaa." Gaston katseli hiljaa, kun herra Shepherd käveli kaukaisuuteen ja lopulta katosi kokonaan näkyvistä tien kaartaessa näkymättömiin puiden taakse.
   
Kun Gaston tunsi jääneensä varmasti yksin, hän kiiruhti tarkastamaan tieosuuden, jota pitkin he olivat ajaneet ennen kuin olivat syöksyneet ojaan. Vaikka aurinko oli palannut takaisin omaksi itsekseen ja jarrutusjäljet näkyivät selkeästi ruskeanharmaalla maantiellä, mitään viittausta törmäykseen ei ollut. Ei mitään. Ei missään. Ei jälkeäkään mahdollisesti verisenä ojan pohjalla makaavasta otuksesta. Kun Gaston oli tarkistamassa samaista ojaa, jossa siniharmaa farmari lepäsi kyljellään, hän huomasi metsässä jotain.  Gaston oletti, että hänellä oli aikaa, ennen kuin herra Shepherd palaisi naapurinsa kanssa takaisin hakemaan häntä ja autonromua, jota rehellisesti sanottuna Gastonin ei tehnyt ikävä pomppuisen ajomatkansa jälkeen. Niinpä hän hivuttautui sotkevimpia ruohopaakkuja vältellen kohti havaitsemaansa esinettä. Puiden välissä oli kolmen miehenlevyinen, ainoastaan hieman yli Gastonin pituutta oleva puunkappale, joka häikäistyi mustaksi suorakaiteenmuotoiseksi varjoksi auringon eteen. Se oli ränsistynyt ovi, joka seisoi yksinään nuorien puiden lomassa keskellä pusikkoa. Oven entisestä väristä ei ollut enää maalilastuakaan jäljellä, mutta messinkinen numero '9' komeili suureen naulaan ripustettuna sieltä täältä kimallellen, ikään kuin se palvelisi yhä vanhaa tehtäväänsä. Olikohan tässä ollut hienokin talo, Gaston tuumaili mielessään. Ympäriltä ei kuitenkaan juuri löytynyt viitteitä entisestä elämästä. Ainoastaan pari lautaa, jossa naulat törröttivät uhkaavina kutsuen kantapäitä uhreikseen, löytyi metrin läheisyydestä ovea. Hän palasi takaisin tarkastelemaan ovea. Tarkemmin katsottuna, ovessa oli jotain väärin. Siinä ei ollut nuppia tai ovenkahvaa, vain pieni avaimen muotoinen reikä koristi oven vasenta laitaa. Gaston yritti varovasti työntää ovea auki, jottei se kaatuisi saranoineen maahan, mutta tuloksetta. Juuri silloin hän kuuli tieltä lähestyvää moottorin murinaa.
   
"Hei, Gaston, poika! Sain meille kyydin!" herra Shepherd hihkaisi hieman erilaisen, punaisen lava-auton avoimesta ikkunasta Gastonille, joka oli siirtynyt takaisin farmarin viereen odottamaan.

Auto olisi muuten ollut huomattavasti mukavamman tuntuinen matkustaa, ellei Gaston olisi joutunut istumaan auton kovalla avolavalla ilmavirran tuivertamana pomppivien tavaroidensa kera. Hän päätti keskittyä tilanteen positiivisiin puoliin: Ilma oli sentään raikasta ja hyvää vaihtelua tukahduttavaan, vanhojen verhoiluiden hajuiseen ilmaan. Gaston tuli ajatelleeksi, että näytti uniensa ja törmäyksen jälkeen varmasti räjähtäneeltä, joten kaivoi kangasrepustaan peilinkappaleen käteensä. Pikimustat silmät, joiden alla oli kevyet varjot tuijottivat peilistä tuimasti takaisin. Hän katsasti jäntevät, pisamikkaat kasvonsa ensin veritahrojen varalta ja suti tumman ruskeat hiuksensa pikaisesti kammalla siistimmiksi, mikä osoittautui kuitenkin varsin turhaksi, sillä ilmavirta sekoitti ne setvittyään saman tien kahta kauheammiksi. Hän riisui villaneuleensa pois reppuunsa ja kirosi itsekseen vereen tahriintunutta kauluspaitansa hihanreunusta, joka oli jäänyt jäljelle slipoverin alle. Ehkä isotäti olisi niin ystävällinen, että saisi paidat puhdistettua hänen puolestaan, koska oli varsin tumpelo kotitöissä. Hänellä ei ollut suuresta matkalaukkunsa koosta huolimatta liian montaa vaihtopaitaa mukanaan.

Ennen kuin Gaston huomasikaan, he olivat ohittaneet kylän valkoisen puuportin, jossa luki: Welcome to/Bienvenues à Grim.d.... Ilmeisesti sade ja aurinko olivat syövyttäneet iäkkään tervetuliaistoivotuksen kirjaimet melkein olemattomiin. Portin jälkeen avautui näkymä kylästä mäen alapuolella: Pieni, viimeisiään vetelevä kyläyhteisö keskittyneenä tiiviisti samaisen maatien varrelle, joka jatkui vielä maileja eteenpäin päätyen kookkaalle linnakemaiselle kartanolle. Tällä puolen porttia kaikki tuntui juosseen nuorta luontoa edelle: Jykevät vaahterat olivat jo alkaneet saada väriä lehtiinsä ja tarkkasilmäinen saattoi erottaa kevyen usvan metsärajan tuntumassa. Syksy näytti uhkaavia merkkejään tulevasta. Kylä oli rajattu osin valkoiseen aitaan, jota muuan naapuri oli parhaillaan maalaamassa valkoinen vehnäterrieri seuranaan, joka haukkui liikkuvaa ajovälinettä. Auto hidasti pian aidatulle alueelle saavuttuaan valkean puutalon eteen. Gaston huomasi ikkunassa vaaleanpunaisen verhon heilahtavan ja ennen aikaakaan kahden ihmisen syöksyvän ovesta ulos auton peruuttaessa talon pihaan.

Vanha melkein valkeatukkainen nainen noin seitsemissäkymmenissä ja tyttö, jonka vaaleat hiukset olivat muhkeudessaan jopa lievästi koominen näky, seisoivat odottavasti huolestuneet ilmeet kasvoillaan auton vieressä toinen kädet puuskassa, toinen kädet vyötäisillään uhmakkaana taistoon. Kun auto pysähtyi, Gaston ei raaskinut nousta autosta ensimmäisenä, vaan odotti, että herra Shepherd tekisi esittelyt, sen verran vaaralliselta tilanne vaikutti. "Er-nie! Se on siis totta. Menit ja romutit meidän autonrämämme", rouva Shepherd sanoi syyttävä ilme kasvoillaan. "Noo, tuotaa... Niin tein. Tavallaan. Kyllä. Mutta sain kuljetuttua poijjan hengissä perille, eikö se ole pääasia? Tehtävä suoritettu?" Rouva Shpherd nautti vielä hetken aiheuttamastaan syyllisyydentunnosta, mutta muutti pian ilmeensä lämpimään hymyyn. "No totta kai." Hänen meni pörröttämään miehensä hiuksia ja antoi tälle pusun otsalle molempien hieman nauraen: "Tervetuloa takaisin kotiin. Hei, Frank! Jos jäät, tarjoan kahvit palkaksi avustasi", hän sanoi autossa istuvalle toiselle viiksivallulle. "Kiitos, mutta Faye on jo laittanut kotosalla omat iltapäiväkahveet valmiiksi. Hän söisi minut, jos tekisin temput", Frank Pilkins sanoi iskien silmää. "Aivan, ymmärrän. Joku toinen kerta sitten", rouva Shepherd sanoi katsahtaen Gastoniin, joka hyppäsi alas lavalta ja jatkoi: "Ja kukas se täällä on? Gaston Jardinier, Marie-Clairen poikahan se siinä", hän sanoi ääntäen kohtuullisella ranskalla Gastonin nimen. "Tervetuloa." "Kiitos", Gaston vastasi lyhyesti ja oli kättelemäisillään rouva Shepherdiä, mutta tämä antautui halaamaan tätä. Gaston halasi vaivautuneesti tätä takaisin, sillä totta puhuakseen, hän ei muistanut isotätiään lapsuudestaan. Olan takana tyttö virnisti hänelle hieman vahingoniloisesti. "Te ette olekaan vielä tavanneet. Gaston -- Tässä on pikkuserkkusi Rose Woods -- kultaseni, tässä on pikkuserkkusi Gaston Jardinier." "Kutsu Rosieksi vaan", tyttö sanoi ojentaen kätensä. Gaston tarttui siihen ja hymyili jälleen vaivaantuneesti vältellen tytön katsetta. Gastonin onneksi rouva Shepherd katkaisi tietämättään häiritsevän tilanteen: "No niin, nyt kun on esittelyt tehty, niin voimmekin siirtyä sisälle. Ruoka on jo jäähtynyt, mutta nopeastihan sen minä lämmitän uunissa. Sillä aikaa Ernie ja Rosie voivat auttaa sinua asettumaan vierashuoneeseen."
   
Vierashuone osoittautui hyvin idylliseksi naiseuden kulminaatioksi vaaleanpunaisine ruusutapetteineen ja  lähes jokaista tekstiiliä peittävine kukkakuvioineen. "Täällä sinä sitten asut", Rosie totesi tomerasti heidän astuttuaan sisään Gastonin edelleen toipuessa ensijärkytyksestä oviaukon tuntumassa. Herra Shepherd kantoi huoneeseen pakaasit. "Jos tarvitset jotain, niin kuin -- miesten juttuja -- voit aina turvautua sitten minun neuvooni", herra Shepherd vihjaisi samalla madaltaen ääntään ja vinkaten silmää. "Ukki, miten minusta tuntuu, että Gaston ei tarvitse sinun naisteniskuvinkkejäsi?" "Mitä, en minä mitään semmoisia tarkoittanutkaan. Vai olisiko niille tarvetta?" Gaston tunsi punan leviävän hänen kasvoilleen hänen miettiessä kuumeisesti jotain järkevää vastausta. "Ärh, katso nyt, miten saat hänet vaivaantumaan takiasi. Menes nyt siitä", Rosie työnsi herra Shepherdiä selästä kohti ovea. "Hei, heei", Rosie toivotti tälle sulkiessaan samalla oven perästä. "Kohta on sitten ruoka", herra Shepherd hihkaisi vielä oven takaa. Rosie pyöräytti silmiään: "Miehet. Näytähän sitä kättäsi." Gaston paljasti oikean kätensä ja molemmat jäivät tuijottamaan veren punaamaa sidettä. "Se taitaa vuotaa edelleen", Gaston sanoi. "Kivistääkö sitä?", Rosie kysyi avatessaan ympärille sidotun kankaan saksilla. "Auts. Kyllä, hieman." "Näyttääpä ärhäkältä." Rosie otti yöpöydälle etukäteen järjestämänsä posliinivadin, jossa oli vettä ja sen reunalla sideharsorulla. Hän painoi Gastonin käden vatiin tämän huomaamatta Gastonin punastellessa tämän pään yläpuolella nuoren naisen läheisyydestä. Rosie oli eittämättä yksi kummallisimmista vastakkaisen sukupuolen olennoista, jonka hän oli koskaan nähnyt. Kaikki hänessä tuntui olevan mitä erikoisimmalla tavalla sulokasta, mutta särkyvää, toisin kuin hänestä ristiriitaisesti huokuva temperamentti, jonka oli Rosien lyhyen tuntemisen aikana jo oppinut hänestä.
   
Hänen kasvonsa olivat erikoisen pyöreät ja kalpeat. Suppuhuulilla oli melkein aavistuksen sinertävä sävy. Hänen silmänsä näyttivät erikoisilta, koska ne olivat niin kookkaat, melkein kuin ne olisivat halunneet pyrkiä ulos kuopistaan. Gaston ei voinut olla huomaamatta samankaltaisia, mutta tummempia varjoja hänen silmiensä alla, jotka myös hän itse oli oppinut tuntemaan. Tytön hiukset olivat yhtäaikaisesti kuluneet ja kiiltämättömät että kiharat ja vallattomat. "Tuntuuko jo paremmalta?" Rosie veti käden vadista ja paineli sitä kostutetulla sideharson kappaleella, jonka repäisi rullasta hampaillaan. "Ehkä vähäsen. " Rosie taitteli kostutetusta sideharsosta oikean kokoisen neliön, jonka painoi kevyesti haavan päälle ja pyöritti rullaa sen päälle ilmavin kerroksin: "No niin, eiköhän se siitä. Voit pyytää myöhemmin mummilta jotain lääkerasvaa tai desinfiointiainetta, jos siltä tuntuu." "Kiitos", Gaston sanoi. "Et taida olla kovin puheliasta sorttia, vai?" Rosie tiedusteli hetken päästä. "Äh, kyllä minä puhun, paljonkin. Tai siis... Nyt vain väsyttää. Matka on ollut pitkä." "Aivan. Tule, ruoka on varmasti jo valmista, pääset sen jälkeen pitkäksesi."
   
Herkullisen ruoan tuoksu oli levinnyt yläkertaan saakka. Gaston haistoi siinä jotain tuttua. Isoäiti Esthelle oli aikoinaan varmasti oppinut samat reseptit, kuin hänen sisarensa Stephanie heidän omalta äidiltään. Rosien ja Gastonin astellessa portaita alas, näkyviin tuli pieni, mutta kotoisa keittiö, herra Shepherd ruokapöydän päässä odottamassa nuoria ja rouva Shepherd ottamassa uunista vuokaa ulos. "Se on lihamureketta. Kai pidät lihamurekkeesta, Gaston?" rouva Shepherd kysyi. "Oi kyllä, se on varmasti herkullista", Gaston vastasi. Rosie ohjasi Gastonin ruokapöydälle ja herra Shepherd osoitti vapaita vastakkaisia tuoleja, joihin molemmat istuutuivat. Keittiö oli pieni ja ahdas, mutta lukuisat pienet koriste-esineet, joita oltiin ripoteltu sinne tänne, (ja olivat osanaan täyttämässä vapaata tilaa) tekivät siitä varsin lämminhenkisen ja kutsuvan. Posliini hevoset ja muut pienet koriste-eläimet oltiin aseteltu siististi riveihin työtasoille ja vitriinin reunoille. Jääkaapin ovi oli täynnä erilaisia reseptejä, muistutuksia, puhelinnumeroita, postikortteja ja ostoslistoja kiinnitettyinä mitä erilaisimmilla magneeteilla. Keittiön ainoaa ikkunaa koristivat vihreät ruutuverhot, joka avasi näkymän hoidettuun puutarhaan, jonka ruohoa ei tosin oltu ajeltu varmasti päiväkausiin. Gaston oli hieman häkeltynyt tavaran määrästä, mutta lyhyen pohdinnan jälkeen totesi mielessään oikeastaan pitävänsä tästä tilasta. Ainakin se voitti vierashuoneen, jossa hän tulisi viettämään seuraavat kaksi kuukauttansa.
   
Gaston havahtui takaisin nykyhetkeen lautasten aiheuttamasta kolinasta, joka syntyi, kun rouva Shepherd jakoi astioita, ensin Gastonille, sitten muille perheenjäsenilleen. Kun Gaston oli tarkistanut, että kaikki muutkin olivat varmasti saaneet ruokaa, hän oli valmiina syöksymään annoksensa kimppuun. Epäonnekseen, hänet keskeytettiin: "Top tykkänään, meillä on tapana lausua ensin ruokarukous", rouva Shepherd sanoi toisesta päästä ruokapöytää. "Ernie, kulta, voisitko lausua rukouksen?" "Aivan, kyllä." Kaikki panivat kätensä ristiin rukoillakseen ja painoivat päänsä mataliksi. Gaston matki perässä, mutta ei ollut tottunut kyseiseen käytäntöön. "Herramme, kiitämme tästä herkullisesta ateriasta, jonka Steph on meille valmistanut. Kiitän myös, että selvisimme hengissä tämänpäiväisestä, sillä henkemme ovat meille kalliit, eikä vaimoni olisi siitä muuten hengissä päästänyt." Rosie pärskähti rukouksessaan nauruun. "...Amen." Muut toistivat perässä, Gaston puoli sekuntia muita jäljessä. Stephanie läimäisi miestään leikkisästi keittiöpyyhkeellä: "Nyt, syökäämme."
   
Gaston söi ainakin kymmenen minuuttia ahnaasti, sanomatta mitään, niin nälkä hänellä oli. Ruoka oli yksinkertaista, mutta erittäin maittavaa: Tarjolla oli lihamurekkeen lisäksi keitettyjä vihanneksia, mitä herkullisinta perunamuusia, lisukekastiketta, sekä vihreää salaattia tomaateilla. Hän oli melko varma, että ei voinut saada ateriasta kyllikseen. Lopulta rouva Shepherd oli se, joka katkaisi hiljaisuuden: "Kertokaahan nyt mitä sen auton kanssa oikein tapahtui. Sinä vain menetit auton hallinnan, niinkö?" "Ei se ollenkaan niin mennyt, ei. Tai kai minä sen hallinnan menetin. Mutta---" "Näkö on Erniellä jo aika huono---", rouva Shepherd kääntyi Gastonin puoleen ja jatkoi kuiskaten ja nyökkäillen: "Ei pysty myöntämään sitä, raukka." Herra Shepherd meni puolustuskannalle: "Eihän se ihan noin mennyt, eihän niin Gaston? Aurinko pimeni aivan odottamatta, enkä nähnyt juuri ajaa ja juuri, kun olin saanut ajovalot päälle, pusikosta pomppasi jokin eläin ja yritä nyt siinä sitten väistää." "Auringonpimennys?" Rosie kysyi ja hän että rouva Shepherd katsoivat toisiaan hämmästyneinä. "Emme me huomanneet mitään auringonpimennystä. Gaston kurtisti otsaansa: "Mutta olihan sellainen pakko olla, me molemmat näimme sen, herra Shepherd ja minä." "Niin näimme", herra Shepherd vahvisti. Rouva Shepherd näytti mietteliäältä: "Hmm. Varmaankin se vain jäi meiltä touhuissamme huomaamatta. Olimme niin kiireellisinä ruoanlaiton kanssa.... Ja siitä puheen ollen, nyt kun olemme kaikki saaneet lautasemme tyhjiksi, olisi luvassa vielä jälkiruoka." Rosie nyökkäsi innokkaana pöydän toiselta puolelta: "Lättyjä. Ja itsevalmistettua vaahterasiirappia, mummin erikoisuus. " Hän hymyili lämpimästi. "En ole ollenkaan varma, rouva Shepherd, antaako vatsalaukkuni enempää periksi. Ruokanne oli niin hyvää, että söin sitä niin paljon, kuin suinkin vain jaksoin." "Höpsis, jälkiruoalle löytyy aina tilaa. Erityisesti lätyille." Rouva Shepherdin äänensävy oli niin kultainen, että Gastonilla meni melkein kylmiäväreitä selkärankaa pitkin. Hän ei voinut olla kieltäytymättä, sitä paitsi, jälkiruoka kuulosti oikein houkuttelevalta.
   
Ja sitä se myös olikin. Lättyjen jälkeen Gaston tunsi olonsa niin täyteen ahdetuksi, että olisi halunnut avata housujensa napin, sitä kuitenkaan viitsimättä tehdä muiden nähden. Gastonin helpotukseksi tuskaa ei enää kestänyt kauaa, sillä herra Shepherd julisti olevansa kaatoväsynyt: "Steph, menen nyt nukkumaan. Ole kiltti ja herätä minut sitten ajoissa, en ole varma voinko luottaa herätyskellooni. Ahh, kellohan näyttääkin jo kahdeksaa. Rosie, ethän sitten valvo liian pitkään", hän sanoi heittäen Rosielle merkitsevän katseen siirtyessään olohuoneen kautta makuuhuoneeseen. "Juu, juu", Rosie vastasi. Gaston kuitenkin huomasi tämän tarkoittavan jotain aivan muuta. Kun herra Shepherd oli poistunut, Rosie nousi keräämään isoäitinsä kanssa astioita. Gaston nousi auttaakseen, mutta rouva Shepherd esti: "Sinunkin on oltava uupunut, matkustithan sentään Montrealista asti. Menehän nyt nukkumaan. Minä ja Rosie keräämme kyllä astiat." "Okei, no, selvä sitten", Gaston sanoi ja poistui yläkertaan.
   
Hän hidasteli rappusissa, kun kuuli madallettuja ääniä keittiöstä: "Niin kohtelias nuori mies." "Niin kai, ainakin siihen nähden, mitä hän on joutunut kokemaan. Ihan sääliksi käy. Ajatella, oma veli..." "Tyst, hän saattaa vielä kuulla", toinen ääni vastasi. Puheeseen tuli tauko. Gaston nopeutti askeliaan ja sulki oven perässään mahdollisimman äänekkäästi, mutta kuitenkaan liioittelematta merkiksi poistumisestaan. Hän oletti rouva Shepherdin ja Rosien jatkavan alakerrassa keskusteluaan, mutta päätti olla välittämättä. Gaston istahti jousitetulle pedilleen rentoutuneesti. Hän vaihtoi vaatteensa pyjamaan ja kipusi vällyjen väliin. Hän tiesi jo etukäteen, ettei saisi vielä ainakaan tuntiin unta, vaikka tunsi olonsa väsyneeksi. Niinpä hän kaivoi kangasrepustaan esiin Monte Criston kreivin, jonka oli ottanut mukaansa iltalukemiseksi. Kun hän vihdoin tunsi unen tulevan, hän työnsi raskaan kirjan yöpöydälle ja sammutti lukuvalon. Hän käänsi kylkeä ja ennen aikaakaan, uni tuli. Gaston näki unia kreivistä ja hänelle kuvittelemistaan seikkailusta täysin tietämättömänä huoneensa vierestä kuuluvista äänistä, jotka kilahtelivat yön hammasta vasten, kuin metalli. Jossain vaiheessa uni siirtyi kolaroidun farmarin viereiseen metsikköön, jonka keskellä seisoi hänen iltapäivällä näkemänsä ovi numero '9'.

Kop.
Kop.
Kop, se sanoi.

//Kirjoittajan kommentit: Tässä se nyt on. Kun koko teksti on kirjoitettuna loppuun asti, varmaan sitten teen loppuunhiomiset, sun muut. En  halua jämähtää yhteen lukuun, joten painan vain höyryllä eteen päin. o7 Arvostaisin suuresti jokaista kommenttia, koskien teidän mielipidettäne tekstin laadusta ja esimerkiksi siitä, houkutteleeko se teidän mielestänne lukemaan lisää.


Tunnelmamusiikkia

[Human_cannonball]

Jee jatkoa!
Huomasin tämän jo eilen illalla, mutta en jaksanut yhdentoista tunnin laivassa olon jälkeen sitä lukea....
Tykkäsin tästä. Tuo Rosie vaikuttaa just ihanalta persoonalta.
Jutussa on ehkä hieman hidas tempo, mutta yleensä alussa sen kuuluunkin olla (kaikilla paitsi mulla ). Tuo musiikki oli ihana idea, eikä häirinnyt lukemista, vaikka yleensä mua häiritsee kaikki taustameteli kun luen. (+hyvästä leffasta tuo musa<33)

Ehkä noita kappalejakoja voisi olla vähän useammin, kun mun silmät hyppii usein joko samalle riville takas tai jonkin rivin yli, mutta ei se mikään pakollinen juttu ole. Virheitä en bongaillut.

~Huamn_cannonball

ps. Se kuvitus idea on kans hyvä jos vaan jaksat/ehdit/innostut/mitälie piirtelemään.

[pumpkin]

Inspiroiduin piirtämään tänään ns. pukudesignin Rosiesta. Päädyin sen tänne julkaisemaan, koska olen melko tyytyväinen, miltä sain hänet näyttämään. Harmillista, että skanneri raiskasi koko laadun aika rankalla kädellä. Kokoa olisi A3. Tuijottaessani alkuperäistä luonnosta, saan sellaisia viboja, että tässä se on: Rosie. Gaston on vasta työstämisen alla.

Luonnoksen voit nähdä tästä.

Suunnittelin tänään juonikaarta. Teen sitä vielä hieman pidemmälle, ennen kuin uskallan jatkaa kirjoittamista. Mietin kuinka pitkälle tartun realismiin ja missä kohdissa annan otteen höllätä kunnon fantasian puolelle. Lukuja ajattelin olevan kolmetoista. Sen verran tuntuisi asiaa olevan kerrottavana. Eli ihan kunnon pituinenhan tästä olisi tulossa, niin kuin lupasinkin. Olen tarinan sisällöstä melko innoissani, paljon konnan koukkuja on luvassa.

Human_cannonball: Ensinhän viritetään tunnelma ja esitellään paikat ja ihmiset. Annetaan lukijan tuudittautua turvallisuuden tunteeseen, vaikkakin pieni epäilys on olemassa. Sitten vasta isketään kiinni toimintaan. Olen saanut hitaasta temmosta aiemminkin palautetta, joten kyllä sitä väistämättä pohtii, josko siinä olisi perääkin. Todennäköisesti huomaan moiset asiat vasta tauon jälkeen korjaus- ja oikolukuvaiheessa, jos näin on.... :/

Olen itsekin miettinyt hieman tuota kappalejakoa. Joissakin kirjoissa vaihdetaan riviä vuoropuhelun aikana. Se voisi tässäkin olla toimivampi ratkaisu. Mietin asiaa.

[pumpkin]

Tunnelmamusiikkia I
Tunnelmamusiikkia II
Tunnelmamusiikkia III

- II - CROWLEYN EUKKO -

Kop. Todellisuus repi Gastonin irti unestaan. "Gaston, mummo on laittanut aamupalaa. Se taitaa olla jo vähän kylmää, mutta ei sinua herjetty herättää eilisen reissusi jälkeen", Rosien ääni kuului kakofonisena oven ulkopuolelta. "Vai jo oletko hereillä?" Samalla ovi avautui ja esiin pilkisti vaalea pörrö. Gaston hieroi silmiään. "Luulen niin." "No tulehan sitten. Kello näyttää kohta puolta päivää." "Hän poimi hapoen matkaherätyskellonsa kouraansa yöpöydältä. Viisarit osoittivat tuomitsevina roomalaista numero kahtatoista. Rosie oli oikeassa. Sillä aikaa pää oli jo kadonnut ovi aukosta ja portaikosta kuului onttoja ääniä, kun Rosie hypähteli portaita alakertaan. Gaston pomppasi ylös ja riuhtaisi pyjamansa kiireessä pois päältään ja heitti sen sängylle. Paita, housut, henkselit, slipoveri. Missä oli toinen kenkä? Kun hän tunsi olevansa valmis ja löytänyt kadonneen kenkänsä lipaston alta, hän vilkaisi itseään vielä pikaisesti huoneessa olevasta kokovartalopeilistä. Hihassa oli yhä kuivunutta verta pieninä ruskeina pläntteinä ja hiukset sojottivat miten sattuivat.

Gaston tunsi suurta velvollisuutta olla hyvä vieras ja käveli lyhyen matkansa keittiöön kiiruhtaen, melkein juosten. Miten hän olikaan saattanut nukkua niin pitkään?
Keittiöön avautuva näkymä ei ollutkaan sitä mitä hän oli odottanut. Pöytä oli katettu, mutta missään ei näkynyt ketään. Ei herra ja rouva Shepherdiä tai Rosieta odottamassa pöydän ääressä kädet ristissä. Gaston lähestyi pöytää varoen. Paistettua munaa ja pekonia, se mitä oli eilisistä lätyistä jäljellä ja omenamehua. Pöytä oli katettu vain yhdelle. "Miksi näytät noin järkyttyneeltä?" Rosie ilmestyi keittiöön olohuoneen puolelta. "Luulitko, että me olisimme odottaneet sinua?" Gaston ei tiennyt mitä sanoa. Rosie virnisti. "Rentoudu. Kaupungissa on ehkä eri kuri kuin meillä päin. Aika on täällä pysähtynyttä. Kenenkään ei tarvitse mennä minnekkään. Kenenkään ei ole pakko tehdä mitään. Tai ei ainakaan meidän kahden. Mummo ja Ern on pihalla hommissa." Jälleen kerran, Gaston tunsi olonsa sanattomaksi. Rosie istui itse vastapäätä lautasta ja aterimia ja näytti tyhjää paikkaa Gastonille. Hän istuutui ja tarttui hieman epäröiden haarukkaan. Halkaisemansa pala munakkaastaan tuntui limaiselta ja kylmältä suussa, mutta se oli hänen aamupalansa, eikä hänellä ollut aikomustakaan valittaa.

Rosie katseli hänen syömistään vastapäätä kiinnostuneen näköisenä. Se oli Gastonista hieman häiritsevää, mutta hän suunnisti keskittymisensä kylmästi lautaseensa. Kun hän oli päässyt vauhtiin ja haarukoinut pekonit ja munan lautaseltaan, Rosie katkaisi hiljaisuuden: "Joten, mitäs pidät?" Gaston katsahti hetken ruokaansa ja vastasi sitten: "Oikein maittavaa jälleen, kiitos vain." "En minä ruokaa tarkoittanut. Tarkoitin tätä paikkaa. Grimsdalea." "Ai. En oikein osaa sanoa vielä mitään. Vastahan minä eilen saavuin." "Hmh, no siinä tapauksessa, ehkä minun pitäisi kierrättää sinua kylällä. Pääsisit näkemään paikat ja ihmiset." "Sepä olisi mukavaa."

Totuus oli, että Gaston ei pitänyt liiemmin ihmisistä. Eikä paikoista. Ainoat ihmiset, joita hän oli halunnut tuntea viimeisten kuuden kuukauden aikana olivat Hamlet ja Hercule Poirot, sekä lukuisat muut kirjahahmot ja kirjailijat, joita hän oli ahminut yksi toisensa jälkeen. Aina nenä kirjan välissä---, niin hänen äitinsä oli hänen käytöstään kuvaillut ---Ei syö, ei nuku. Alain, mitä hänen kanssaan pitäisi tehdä? Alain oli hänen isänsä, jota tapasi hyvin harvoin, vain muutaman kerran vuodessa, koska tämä teki töitä suurimman osan ajasta Ranskassa erään kohtuullisen suuren yrityksen toimitusjohtajana. Marie, onko meillä energiaa tällaiseen? Jo yksi sairas poika. Meillä ei riitä kädet kahdelle. -- Hän on melkein aikuinen, miten me voimme enää ohjata hänen käytöstään?

Hänen vanhempansa tekivät päätöksen muutamaa viikkoa myöhemmin heti  jälkeen, kun asiat olivat kohdanneet nollapisteensä. Gaston ottaisi vapaata koulusta ja hänet lähetettiin toiselle puolelle Kanadaa Grimsdaleen, jonka maalaisilman toivoivat puhaltavan eloa heidän silmissään kuihtuneeseen poikaansa. Ja niin myös kaikkien odotusten vastaisesti tulisi käymään, vaikka kukaan muu, kuin tuo vastapäätä istuva pörröpäinen tyttö ei osannut sitä aavistaa. Hän oli tiennyt sen siitä lähtien, kun oli nähnyt tämän hyppäävän Pilkinsien auton lavalta heidän kotipihaansa.

"Söit jo? Hyvä. Mene hakemaan ulkotakkisi. Tänään on hieman koleaa. Minä kerään astiat." "Kuule, en ole sittenkään ihan varma, olenko valmis--" "Totta kai sinä olet. No niin, alahan laputtaa. Täällä on paljon nähtävää." Ai on vai, Gaston lisäsi hiljaa mielessään noustessaan pöydästä. Kun viimeksi hän oli melkein juossut portaita alas, tällä kertaa hän suorastaan maleksi matkansa edes takaisin. Hän avasi nahkaisen pakaasinsa kannen ja otti päällimmäiseksi siitisti viikatun harmaan villakangasjakun kainaloonsa. Hän meinasi ensin eksyä matkallaan eteiseen, mutta osasi suunnistaa oikeaan paikkaan kuullessaan keittiön oikealta puolelta tiukujen ääntä.

Gaston löysi Rosien pukemasta päälleen ruskeaa samettibleiseriä. Hänen kaulassaan oli värikäs huivi, jonka päät oltiin palmikoitu erikoisella tavalla solmuille. Poimujen väleistä pilkotti kulkusia. Rosie huomasi Gastonin huiviin tarttuneen katseen: "Mummo lisäsi huiviini oman kädenjälkensä viime syntymäpäivänäni. Kuulemma tietää sitten missä päin metsissä juoksentelen. Joskus minulla on tunne, että hän pitää minua lemmikkinään, joka irti päästettynä joutuu ongelmiin, koska ei ole tottunut ulkomaailmaan. Mutta en minä karkaa minnekään."

Aurinko osui pistävästi Gastonin silmään. Hänen täytyi nostaa kätensä silmiensä esteeksi totutellakseen valoon seisoessaan Rosien kanssa betonisella porrastasanteella. Rosie ei ollut moksiskaan, hän oli varmaan jo ehtinyt käydä ulkona kerran jos toisenkin tuona aamuna. Vaikka aurinko paistoikin korkealla ja niin itsepäisenä, ulkona todella oli viileä. "No mutta, katsokaas, kuka on herännyt", rouva Shepherdin ääni kuului vasemmalta puolelta nuoria omenapuiden juurelta. Ajopihaan hinattu farmari puhui: "Mitä sanoit, kulta?" "Sanoin, että vieraamme on vihdoin herännyt." Auton alta liukui esiin herra Shepherd, jolla oli päällään tahriintuneet farkkuhaalarit ja taskulamppu. "Ai, kas, poika. Nukuitko makeasti?" "Mitä ilmeisimmin, kyllä", Gaston vastasi. "Ajattelin näyttää Gastonille kylää", Rosie sanoi. "Sehän on loistava idea!", rouva Shepherd kommentoi katkoessaan kuolleita oksia puutarhasaksilla. "Aloittakaa herra Dolittlesta. Hän kävi jo Frankensteinin kanssa kyselemässä uudesta tulokkaasta tuossa aamusella. Kuullosti kovin kiinnostuneelta. On varmaan taas maalamassa raja-aitaa." "Frankenstein?", Gaston kysyi Rosielta kysyvä ilme kasvoillaan. "Koira."

Herra Dolittle löytyi kuin löytyikin seuraamalla aidan reunaa puolivälissä metsän tuntumaan. Hän nosti katseensa, kun Frankenstein oli ilmoittanut tervehdyksensä äänekkäästi haukkumalla nuorille. Vehnäterrieri kävi nuolaisemassa nopeasti Rosien kättä ja sitten teki esittelyt Gastonin kanssa haistelemalla kiivaasti tämän housuja. Gaston ojensi kätensä haisteltavaksi. "Sinun täytyykin olla Esthellen pojan poika", hän ojensi kätensä nyt tervehtiäkseen Gastonia, mutta ottikin sen takaisin puhdistaakseen sen ensin valkoisia maalitahroja täynnä oleviin housuihinsa. "Olen Gaston. Tunsit isoäitini?" "Voi kyllä, Esthelle kävi täällä monesti, olihan Steph hänen sisarensa." Aivan, niin tietenkin." Gaston ei osannut ajatella, että hänen perheellään olisi ollut suoria yhteyksiä tähän kylään. Shepherdit mainittiin kerran ehkä toisenkin Gastonin lapsuudessa, mutta yksityiskohtiin ei koskaan oltu menty.

Matkallaan seuraavaan kohteeseen Rosie ei kertonut naapureista mitään, mikä ei olisi vastannut hänen alhaisia odotuksiaan. Koko asuntorykelmässä asui vanhuksia, suurin osa leskiä seitsemissäkymmenissään. Grimsdalessa oli ennen ollut maatalous kukoistuksessaan, josta muistutuksena lahoava lato seisoi pahasti vinksahtaneessa asennossa aikalailla Shepherdejen vieressä olevalla muuten tyhjällä tontilla. Vanhat omistajat olivat kuolleet vanhuuttaan ja lapsenlapset olivat myyneet aikoinaan kotieläimet teuraaksi ja asuirakennuksen Shepherdeille, jotka halusivat palata takaisin sukujuurilleen. Thompsoneilla, toiseksi ainoalla jäljellä olevalla avioparilla koko kylässä Shepherdejen lisäksi, oli takapihallaan kuulemma kanoja ja vieressä asuvalla leskirouva Hoggartilla oli etupihallaan kytkettynä vuohi nimeltä Phil.

Alle minuutissa Rosie ja Gaston olivat saavuttaneet seuraavaksi lähimmän kellertävän puutalon, jonka pihassa seisoi Rosie mainitsema Phil-vuohi syömässä laiskasti ruohoa. Se jäi seuraamaan, kun tulokkaat suuntasivat talon etuovelle. Rosie soitti ovikelloa. Sisältä ei kuulunut ääniä, eikä kukaan tullut avamaan ovea. "Outoa." "Mikä on?" "Kukaan ei vastaa. Kun minä käyn täällä, rouva Hoggart on aina kotona. Ettei vaan..." "Juhuu, Rosie, nuppuseni, olemme täällä!" Rosie ja Gaston katsahtivat vasemmalle ja näkivät hieman kauempana vihreän ja erityisen vanhan oloisen talon kuistilla vanhuksia kerääntyneinä pöydän ympärille. Vanhukset viitoivat heitä innokkaina liittymään seuraan.

"Rosie, kuka tämä on?", eräs herroista, joka oli varmasti yli yhdeksänkymmenen ja vanhin pöydän seurueesta kysyi veikeä ilme kasvoillaan. "Tässä on Gaston, minun pikkuserkkuni. Hän viettää täällä seuraavat kahdeksan viikkoa." "Eikös nuoriso käy kouluja enää tätä nykyä?" Gaston oli vastaamaisillaan, tosin ei tiennyt vielä mitä sanoa. Rosie kuitenkin varasti puheenvuoron: "Totta kai käy, hän sai koululta väliaikasesti lomaa, jotta pääsisi tapaamaan sukulaisiaan. Että ajattelimme pistäytyä esittäytymässä." Siihen rouva Hoggart vastasi: "No jääkäähän sitten kiireemmäksi aikaa. Jos voisitte auttaa sisältä kantamaan vielä kaksi tuolia, niin tarjoan teille raikasta maitoa ja pikkuleipiä. Ihan niin kuin lapsena."

Eteisestä johti ovi suoraan keittiöön. Eteisessä Gaston pysähtyi katsahtamaan pimeään käytävään, jonka senkin seinät oltiin maalattu vihreällä. Sen perällä kiilui kuusi paria tuijottavia silmiä. "Mourr." Kissat tervehtivät Gastonia, kuin hän olisi juuri astunut heidän valtakuntaansa. Yksi kissoista, turkki kastanjaa ja mustaa, lähestyi Gastonia ja tuijotti tätä pitkään silmiin, kuin tutkiakseen, onko tämä tarpeeksi arvokas ansaitakseen sisäänpääsyn heidän alueelleen. "Hush, pois!", rouva Hoggart sysäsi ilmaa käsillään ja kissa poukkoili takaisin lajitovereidensa luo. "Noita ei keittiön puolelle päästetä, mitä lie tauteja kantavatkin."

Keittiö ei oikeastaan mitään sellaista, mitä tavalliselta asuinrakennukselta olisi voinut odottaa. Huoneessa oli vanha liesi ja katossa roikkui öljylamppu. Sitä ei oltu käytetty selvästi aktiivisesti vuosiin. Huoneen toiselle seinämälle oltiin kasattu päällekkäin viljasäkkejä, joiden edessä oli kasattuna jos jonkinlaista uudempaa ja vanhempaa huonekalua ja tavaraa. "Kukaanko ei omista noita kissoja?", Gaston kysyi. "Villejä ne ovat, mokomat, ovat pesineet tänne, kun ovat kerran saaneet mahdollisuuden. Söisivät kylän viljavarastoja, jos tätä ovea pidettäisiin auki."

Kun Gaston ja Rosie olivat löytäneet paikkansa pöydästä, rouva Hoggart poimi kuistilla lojuvasta eväskorista nuorille mukit ja maitoa. Kissat vaivasivat edelleen Gastonin mieltä: "Eikö täällä asu ketään?" Yksi kolmesta pöydässä istuvista herroista, nuorimmasta päästä, noin kuusissakymmenissään, vastasi:  "Ei, tämä talo on ollut tyhjillään ties kuinka kauan, mitä nyt nuo villikissat pesivät sisätiloissa. Käytämme tätä nykyään lähinnä.. kerhotilana, jos näin voi sanoa" Toinen hänen vieressää jatkoi: "Kyllähän se niin on, että meitä vanhoja kuolema kutsuu yksi kerrallaan, eikä nuorella polvella ole enää kysyntää maatiloille. Kaikki haluavat asua kaupungissa tätä nykyä." "Mistäs sinä olitkaan kotoisin", toinen rouva, rouva Hoggartin lisäksi, kysyi. "Montrealista." "Mutta sepä on kaukana! Erniekö sinut junalta haki?" "Kyllä.---" "He ajoivat matkallaan ojaan-- vähän ennen Pilkinssejä-- kuulitteko?", Rosie keskeytti taas. "Oi, tokihan me kuulimme. Hugh kertoi meille kaiken, kun kävi jonkun aikaa sitten Frankensteinin kanssa poikkeamassa." Rosie hymyili: "Olisihan se pitänyt arvata."

Kun vanhukset olivat saaneet aikansa härnättyä kysymyksillään uutta tulokasta, Rosie otti seuraavan askeleen ja venytteli näennäisen väsyneesti tuolillaan. "Minusta tuntuu, että minä ja Gaston jatkamme tästä eteen päin. Kiitos kekseistä!" Rosie oli jo tarttunut Gastonia hihasta kiinni ja he olivat puolivälissä juoksemassa portaita, kun heidät keskeytettiin: "Rosie, et sitten mene sinne Crowleyn eukolle, lupaathan!" "Joo, joo." Gaston oli taas varma siitä, että Rosie ei edes kuunnellut, mitä rouva Hoggart sanoi. Hän kuuli perästään syvän huokauksen ja hiljaisuuden, joka lupaili pian syttyvää supinaa heidän kadottuaan lähimmän kulman taakse kohti seuraavia taloja.

Anne Crowleyta kuvasi kaikki muu, kuin sana 'eukko'. Hänessä oli ehkä jotain synkkää, mutta vanha hän ei ollut. Hän ei ollut ruma, eikä pukeutunut huonosti. Hänen tummat hiuksensa, jotka oltiin kiinitetty tiukasti taakse, avautuivat edestä hieman hapsottaville kiharoille, jotka roikkuvat hänen kalpeita poskiaan vasten. Hänen olemuksestaan huokui tieto ja tasapaino. Hän ei ollut naimisissa ja rypyn alut hänen samettisella ihollaan saivat hänet näyttämään arvokkaalta.

"Toin sinulle jotain näytille. Tämä on pikkuserkkuni Gaston Jardinier." Gaston pölmästyi Rosien sinuttelua, he olivat ystävät? "Siltäpä näyttää." Asunto oli hyvin sisustettu, eteisessä oli musta lankapuhelin. Neiti vaikutti kaikin puolin hyvin toimeen tulevalta. Gaston ei voinut olla jatkamatta pohtimista: Mikä ihmeessä voisi saada kylän vanhukset kutsumaan häntä eukoksi?

"Maistuisiko tee?", neiti Crowley kysyi. "Ei kiitos, saimme juuri pikkuleipiä vihreän talon kuistilla. Ja meillä on muutenkin kohta ruoka." "Vihreän talon?", neiti Crowley otti yhtäkkiä kiinnostuneemman äänensävyn. "Tarkoitatko sitä, jonka taannoin omisti rouva White? Mistä lähtien he sitä rakennusta ovat pitäneet tarpeeksi hyvänä itselleen?" Rosie nyökkäsi. "Dolittle on kai suunnitellut sinne jotain uudistuksia. Ovat muutenkin kokoontuneet sinne viime aikoina. Saa nähdä milloin he perääntyvät haasteesta. Kissat osaavat pitää hyvin huolta reviiristään" "Toden totta", hän hymähti, kuin tietäen enemmän kuin muut ja jatkoi: "He puhuivat minusta taas, eikö niin?" "Saattoivat mainita, mutta..." Neiti Crowley nyökkäsi hiljaa. "Vai niin. Tulitko hakemaan sen tavallisen?" "Voi, kyllä kiitos. Minusta tuntuu, että meidän kannattaisi tehdä se viereisessä huoneessa. " "Ymmärrän, tulehan." He jättivät Gastonin eteiseen isona kysymysmerkkinä. "Poika, sinä voit odotella olohuoneessa. Pöydällä on erityisen hyvää englantilaista toffeeta. Maista, toki jos tekee mieli", neiti Crowley huikkasi oviaukolta.

Poika. Gaston alkoi jo kyllästyä jatkuvaan pojitteluun. Eivätkö he muuta hänessä nähneet?
Sen sijaan, että hän olisi istahtanut sohvalle, hän jäikin tutkimaan huonetta. Vaikka se oli päällisin puolin hyvin normaalin, joskin paremmin sisustetun oloinen, jokin siinä sai Gastonin kiinnostuksen heräämään.

 Verhot oli vedetty kokonaan kiinni ja pöydille oltiin sytytetty vahakynttilä jos toinenkin. Lipastot olivat lakattua mahonkia ja niiden jalat oltiin veistetty muistuttamaan petoeläimen raajoja. Yhden seinänpuolikkaan peitti kokonaan koristeellinen sukuvaakunaa esittävä seinävaate, jonka keskiössä oli musta jänis. Kirjoja hänellä ei ollut kovin monia. Gaston selasi valikoimaa. Kasvata itse yrttisi... 100 tapaa käyttää perunaa... Tuulen viemää... Loput olivat vanhoja ja nahkakantisia, eikä yhdenkään selässä lukenut nimeä. Gaston poimi käteensä sattumanvaraisesti yhden ja selaili sitä käsissään.

Tekstin koukeroista oli vaikea saada selvää, koska fontti oli hyvin vanhaa. Gaston yritti ymmärtää pätkän, mitä kirjassa sanottiin. Pian hän ymmärsi, että kyseessä oli Don Quijote. Gaston oli lukenut sen jonkin aikaa sitten, tosin uudempana painoksena. Gaston pläräsi sivuja sormillaan. Tämänhän oli oltava hyvin vanha suorastaan iki-- Silloin hän tunsi, kun jokin kevyt osui häntä housun lahkeeseen tippuessaan lattialle. Siinä samassa kuului askeleiden ääniä: "Oletko aivan varma, että se tarkoittaa sitä, Anne? Kuolema voi tarkoittaa jotain muutakin--" "Olen melko varma siitä..." Neiti Crowley jatkoi, mutta puhui nyt Gastonille: "Ethän tylsistynyt odotellessa, Gaston?" "Ei, en ollenkaan.", Gaston vastasi vihertävältä sikkisohvalta. Hän ei voinut olla huomaamatta Rosien käteen ilmestynyttä kangasnyyttiä.

"Joten... Mikä tuo on?", Gaston kysyi hänen ja Rosie kävellessä takaisin kotiin päin. Aurinko osoitti laskemisen merkkejä. He ohittivat talon, jolla vanhukset eivät enää olleet istuskelemassa. "Tämäkö?" Rosie nosti pussukkaa käsissään. "Jotain, mitä sain vain lainaan..." Rosie vaihtoi puheen aihetta: "Tiedätkö miksi rouva Hoggart ja muut eivät pidä Annesta? Heidän mielestään hän on noita." Gaston pärskähti: "Tämän paikan vanhukset uskovat vielä noitiin? Kuinka vanhoja he oikein luulevat olevansa?" "Tällä kylällä, tällä paikalla on pitkä historia ja perinteet. Huhujen mukaan täällä poltettiin ja hukutettiin kyläläinen jos toinenkin, aikoinaan. Yhden kohdalla kävi tuuri. Noita kun oli, pääsi hän kuitenkin karkuun."  Jos nuoret olisivat osanneet aavistaa, he olisivat saattaneet huomata verhon heilahtavan viereisen talon ikkunassa. "Eikö noitavainoja ollut viimeksi joskus 1700-luvulla?" "Mummo on tehnyt sukututkimusta. Pääsimme jonnekkin 1600-luvun tienoolle." "Ohoh, sehän tarkoittaa, että minunkin sukuni on yhtä vanha." "Niin tarkoittaa."

Rouva Shepherd oli jo laittanut ruoat jälleen valmiiksi pöytään, kun Gaston ja Rosie riisuivat ulkovaatteitaan eteisessä. "Missäs sitä ollaan oltu näin pitkään?", herra Shepherd tiedusteli pöydän päästä Rosielta: "Rouva Hoggart tarjosi meille pikkuleipiä vanhan talon kuistilla. Rupateltiin." "Oliko hyvät rupattelut?" "Kai." Gaston liikkui kohti pöytää, Rosie hänen takanaan. Hetken päästä hän tajusi, että Rosie yritti piilotella saamaansa pussukkaa. "Istukaa nyt toki. Nuorilla on varmaan kova nälkä. Vai ette kai te vain syöneet mahojanne täyteen niitä pikkuleipiä?" Vastaamisen sijaan Rosie rynnisti Gastonin takaa portaisiin: "Palaan ihan kohta!"

Ruokailun jälkeen Gaston sulkeutui vaaleanpunaiseen huoneeseensa, vaikka häntä oltiin kutsuttu kuuntelemaan radiota olohuoneeseen. Hän sytytti illan hämärryksessä pöytälampun ja istahti sängylle. Gaston vilkaisi kättään tavan vuoksi ja raotti varovasti kangaskappaleita. Ei vuotoa. Hän pyöritti siteet käteensä ympäriltä ja tunki ne housunsa taskuun. Silloin hän tunsi sormenpäitään vasteen jotain litteää ja kulmikasta. Se oli taiteltu paperinpala, joka oli tippunut neiti Crowleyn luona suoraan hänen jalkojensa juureen. Gaston taitteli iäkkään paperin varoen auki. Hän ei voinut vastustaa kiusausta. Sen sisältä paljastui teksti, joka oltiin kirjoitettu siistillä kaunokirjoituksella, tarkalleen kolmelle riville kirjoitettuna:

Rakas Anne,
Älä yritä etsiä minua. Lupaan palata.
Ikuisesti sinun,
W

"Varastit sen, eikö niin?" Gaston melkein tipahti sängyn laidalta säikähdyksestä. "Rosie? Mitä himputtia sinä pelästyttelet ihmisiä noin? Kuinka kauan olet ollut täällä? Vahditko sinä minua?" "En jos tarkkoja ollaan. Minun piti näyttää sinulle yksi juttu, mutta sen sijaan löysinkin sinut täältä salakähmäisenä." "Mitä tarkoittaa salakähmäinen?" "Sinä varastit ja nyt yrität piilotella tekojasi." "En minä varastanut." "Mutta eikö tuo paperi käsissäsi kuulu neiti Crowleylle?" "Kuuluu... Mutta se oli vähän niin kuin vahinko! Luin hyllyssä ollutta Don Quijotea ja sitten tämä tippui sieltä välistä ja yhtäkkiä, yhtäkkiä te kaksi tulitte huoneeseen ja, ja... ja sitten vaistoni vain käskivät tekemään niin. En minä voinut sille mitään." "Vaistot? Mitkä vaistot käskevät varastamaan?" Gaston ei kyennyt vastaamaan. "Mitä aiot tehdä?" "Mitä minun kuuluisi tehdä?" Rosie antoi hänelle merkitsevän katseen, joka puhui puolestaan. "Palautan sen neiti Crowleylle, pikimmiten", Gaston sanoi alistuneena. Sitten hän lisäsi: "Yhdellä ehdolla -- sinä et sitten mainitse tästä sanallakaan neiti Crowleylle. Livautan tämän takaisin kirjan väliin, kun käymme siellä seuraavan kerran. Minä haluan säilyttää statukseni tässä kyläpahasessa edes yli kolmannen päivän." "Hyvä on, mutta varoitan, että Anne on hyvä aavistamaan asioita."

Tuona yönä Gaston ei nukkunut ollenkaan yhtä hyvin, kuin edellisenä. Hän pyöri sängyssään pitkän aikaa, yritti välillä lukea kirjaa, mutta oli menettänyt siitä maun päivän tapahtumien päätteeksi. Häntä vaivasi koko kirjelappuhässäkkä. Tekikö vahinko hänestä varkaan? Oliko se edes vahinko? Kuorrutteeksi turhauman kakun päälle, herra ja rouva Shepherd kuorsasivat molemmat niin kovaa, että Gaston melkein pystyi vannomaan, että talo tärisi perustuksistaan hivenen verran.

Juuri kun hän oli tulossa hulluuden partaalle, hän kuuli sen.

[Human_cannonball]

Aaah! Mä pidän tästä aina vaan enemmän ja mietin miksei kukaan muu oo tätä löytäny.  Musta tää on vaan loistava!

Tykkään kirjoitustyylistäsi, kun oot upottanut sinne kaikkia ihania vähän vanhahtavia sanoja, joita en ole muissa lukemissani teksteissä huomannut. Musiikit oli taas hyvät ja se Rosie kuva tosi hienosti piirretty.

Seuraavaa osaa odotellessa:
Human_cannonball

[pumpkin]

Awws, kiitoksia. Ainakin kommenttien vähäinen määrä voisi johtua siitä, että tarina ei ole edennyt kovin pitkälle.

 Nyt voi olla, että tulee muutaman viikon tauko kirjoittamiseen. Heti kirjoitusten jälkeen on puurrettava erittäin tiivillä aikataululla yhden puvun kanssa ja vielä ennakkotehtäviä hakujen päälle. :/ Katsoo nyt. Yritän kaikkeni, että olisi enemmän aikaa.

[pumpkin]

Tunnelmamusiikkia


Kaklank, klank, klank, klank. Kops. Jokaista ääntä seurasi metallinen kumina, joka väreili ilmassa hetken iskujen jälkeen. Seinä sängyn takana otti vastaan kolinan, joka vei äänet suoraan Gastonin viimeiseen hermosäikeeseen. Naps. Kolme kolahdusta lisää ja Gaston oli noussut vuoteestaan, hivuttanut jalkateränsä tohveleihin ja löytänyt tiensä vierashuoneesta käytävään. Gaston hapoili seiniä lähes täydellisessä pimeydessä ja tunnusteli tapetteja, tauluja, lopulta käden kohtasi lista, ja oven kahva.

Kaklank, klank, klank. Hän raotti ovea. Kla--  "Kuka olet sinä? Mies takana oven", sanoi rahiseva ääni. Hän raotti ovea lisää ja näki Rosien istumassa yöpaitasillaan selin oveen. Hänen kädessään oli vasara. "Minä se olen, Gaston. Rosie, mitä ihmettä? Ihmiset yrittävät nukkua", hän suhisi oven raosta. Ei vastausta. "Voit leikkiä rakennusmiestä joku toinenkin päivä. Ihan tosi, etkö tajua, että nyt on yö?" "Poistu, sinä surkea ihminen. Tänne et ole tervetullut" "Mit--" "POISTU." Rosie kääntyi Gastoniin päin. Jos pelkkä katse olisi voinut tappaa, Gaston olisi lyöty maahan sadasti. Sen sijaan hän tunsi, kuinka hänen jalkansa veivät pois huoneesta käytävään ja sieltä toiseen huoneeseen, kunnes selkä painui pehmeään vuoteeseen ja lopulta, hänen silmänsä antoivat periksi ja painuivat umpeen.

Gaston venytteli. Aurinko loi pitkiä valoja Gastonin sänkyyn pitsiverhojen raoista. Oliko hän oikeasti saanut vihdoin unta? Hän otti herätyskellonsa käteensä. Kymmenen yli yhdeksän. Kerrankin hän ei ollut nukkunut epäinhimillisen myöhään. Hän yritti muistella uniaan siinä onnistumatta. Ainakaan hän ei ollut nähnyt painajaista. Hän painui alakertaan aamiaiselle. Tällä kertaa pöydässä istuivat yhdessä rouva Shepherd, herra Shepherd ja.... Rosie. Rosien katse naulitsi Gastonin niille sijoilleen. Katseessa oli jotain täysin tulkitsematonta, ei vihaa, ei inhoa. Jokin heräsi Gastonin sisällä. Pelko? Ei... Silmät seurasivat kiiluen, kun Gaston siirtyi istumaan tätä vastapäätä. Se oli ennemminkin jonkinlaista agressiivista mielenkiintoa.

Silloin edellisen yön tapahtumat iskivät Gastoniin kuin salama. Kaikki ne äänet, Rosie vasara kädessä. Ja... ja... Gastonia ahdisti ja hän tunsi, kuinka inhon pyörteet kehittivät kurimusta hänen sisällään. Rosien ilme värähti hieman, kun hän huomasi muutoksen Gastonissa. Gaston söi hiljaa ja harkituin liikkein, pitäen katseensa visusti lautasessaan. Hän vastasi kaikkiin Shepherdejen kysymyksiin mahdollisimman lyhyesti ja ylimalkaisen kohteliaasti. Mahtoivatko Shepherdit tajuta jännitteen? Gastonia ei oikeastaan edes kiinnostanut. Hän tiesi, että he kuitenkin pysyisivät hiljaa, se oli tärkeintä juuri nyt. Syötyään, hän tiskasi astiansa itse kaappiin ja siirtyi takaisin vierashuoneeseensa, jossa istui vuoteelleen.

"Rosie, onko kaikki hyvin? Tai siis sinulla ja Gastonilla?", rouva Shepherd kysyi tiskatessaan astioita Rosielta, joka pakkasi ruokatarvikkeita takaisin jääkaappiin. "Miten niin? Loistavasti." "Oletko varma? Olin vaistoavinani jotain... Kitkaa teidän välillänne." "Mummo, voin vakuuttaa, kaikki on okei", Rosie vastasi ylitsevuotavan lempeällä äänellä ja taputti isoäitiään olalle samalla, kun hänen jalkansa jo veivät ylös vieviin portaisiin.

Gaston oli odottanut sitä. Ovi hänen takanaan aukesi ja hän kuuli hiljaisten askeleiden säestäminä oven myös sulkeutuvan. Tällä kertaa Rosie ei tullut vuoteeseen istumaan, vaan jäi seisomaan lähemmäs ovea. Hän aloitti: "Joten--, hän piti pienen tauon. "--Nyt, kun tiedät, tai siis... Sinulla on varmaan paljon sulattelemista." "Anteeksi? Kuulinko oikein?" Gastonin turhautumisen lasikupu oli säröillä ja räjähtämispisteessä. "Niin.." "Totta hitossa minulla on paljon sulattelemista. Olen ehkä surkea ihminen sinun mielestäsi... Mutta sinä olet ääliö!" Rosien ilme muuttui tutkivasta järkytykseen. "Mitä?" "Ääliö, kuulit kyllä. Ja niin kuulin minäkin, kuulossani ei ole mitään vikaa." "Ai...." "Oliko sinulla muuta? Kenties anteeksipyyntöä näppärien lisäkommenttiesi kyytipojaksi?" "Gaston..." "Oliko muuta?", Gaston kysyi yhä kiihtyneemmällä äänellä. "Gaston, se en ollut minä..." Gaston antoi murhaavan ilmeen, kun hän vihdoin käänsi katseensa Rosieen. Se ei varmasti ollut eilen saamansa veroinen, mutta ainakin hyvä yritys. "Eikun, minä oikeasti tarkoitan sitä. Se en ollut minä." Mikään Gastonin ilmeessä ei muuttunut. Nyt Rosie padot silmissä murtuivat, hänen äänensä värisi ja kimaltelevat vuonot syntyivät hänen poskiinsa. Hän poistui huoneesta paiskaten oven mennessään. Hiljaisuus laukesi raastavana ja petollisena. Gaston olisi halunnut karjua, muttei voinut. Hänen kasvonsa vaipuivat tyynyyn. Totuus oli, ettei hän kestänyt nähdä tyttöjen itkevän.

Samana iltana hän marssi suoraan Crowleyn talolle ja pimputti ovikelloa kiihdyksissään. Neiti Crowley avasi oven. "Gaston? Hyvä nähdä sinua--" "Tulin tuomaan tätä", Gaston keskeytti ja ojensi pientä taiteltua lappusta kädessään. "Se on teidän." "Mitä?" "Se on teidän." Neiti Crowley taitteli lapun auki käsissään ja vilkaisi sitä nopeasti, joskaan ei syventynyt lukemaan. "Otin sen teiltä eilen. Olen varas." Neiti Crowley näytti hämmentyneeltä. "Oletko varma? En minä mitään tällaista muista omistavani." "Siinä on teidän nimenne. Se on teidän." Nyt neiti Crowley luki kirjeen läpi rivi riviltä, joiden aikana hänen ilmeensä koki monia tunteiden variaatioita. Silmät palasivat tekstin alkuun ja selasivat kaiken ainakin kahdesti uudelleen. Lopulta hän sanoi: "Ei, olet varmana sekoittanut minut johonkin muuhun. Minä en omista tällaista kirjettä." "Minä otin sen eilen, kun kävimme Rosien kanssa sinun luonasi. Se oli kirjahyllyssä kirjan välissä. Minä otin sen." Nyt jokin neiti Crowleyn asenteessa tilanteeseen muuttui. "Tule sisään, Gaston."
 
Neiti Crowley ohjasi hänet ensin olohuoneeseen samoille silkkisohville, joilla hän oli istunut edeltävänä päivänä. Hän odotti hetken ja toisenkin. Pian hänen edessään olisi eittämättä tiukka keskustelu mooralista ja etiikasta. Neiti Crowley kuitenkin palasi huoneeseen jotain pientä ja suorakulmaista käsissään. Se oli taulu. Kohostetuista puukehyksistä takaisin silmiin tuijotti Anne. "Se olette te. Neiti Crowley, miksi näytätte minulle tämän?" Hän pudisti päätään. "Gaston. Saanko esitellä isoisoäitini, Anne Samantha Crowley II" "Teidän isoisoäitinne?" Neiti Crowley nyökkäsi. Gaston tutki näkemänsä kasvot taulussa uudelleen, vilkaisi aina välillä huoneessa olevaan neiti Crowleytä. Nyt hän huomasi eron.

Samat vihreät silmät ja hienostuneet kasvonpiirteet, mutta tämän neidon hiukset olivat pikimustat, harmaata kulki kauniina kapeina raitoina läpi hiuksien ja silmissä oli enemmän kärsimystä. Kysymykset täyttivät Gastonin päätä, mutta eivät olleet muodostuakseen hänen huulilleen. "Pergamentti on hyvin vanhaa. Tämän kirjeen on oltava kuulunut minun isoisoäidilleni. Minä olen Anne Samantha Crowley III esiäitieni mukaan." Nyt Gastonin kasvoista heijastui oivallus. "Mutta... Etkö ole silti vihainen minulle?" Neiti Crowley hymyili. "Tämä kirje ei olisi välttämättä koskaan tavoittanut minun käsiäni, jos sinä et olisi sitä eilen löytänyt. Gaston, uskotko sinä kohtaloon?" Gaston oli lyötynä saamastaan kysymyksestä. "No, tuota. En minä tiedä", hän sai vastatuksi lopulta. "Nuorihan sinä vielä olet. Uteliaisuus tappoi ehkä kissan, mutta varovainen kuoli omaan kotiinsa." "Mitä tarkoitat?" Siihen Gaston ei saanut vastausta, ainoastaan veikeinä hymyn ja otteen olkapäästä, kun neiti Crowley ohjasi hänet ulko-ovelle ja ulkopuolinen maailma aukesi Gastonille koleana ja pilvisenä hetken kaiken muun unohtamisen jälkeen.
 
Shepherdeillä Gaston jätti päivällisen väliin mutisemalla jotain huonosta olosta, kun muut Rosieta mukaan lukien olivat kerääntyneet pöytään aterialle. Hän sulki itsensä taas huoneeseensa -- ja omaksikin yllätyksekseen -- nukahti hyvin pian. Koko yönä hän ei herännyt Shepherdejen kuorsaamiseen tai metallin hakkaamiseen. Unissa häntä ahdistelivat korpit, jotka raakkuivat: "Varas, varas! Surkea olento! Varas!" ja nokkivat Gastonin kasvoja. Se ei sattunut, mutta hän tunsi, kuinka veriset kyyneleet valuivat kuumina, punaisina raitoina hänen poskiaan vasten.

[Human_cannonball]

Olin ihan innoissani kun huomasin uuden osan tulleen!
Oi voi... Tovottavasti Rosiesta ja Gastonista tulee taas kavereita.
Tekstissä oli pari kohtaa jotka olisin itse sanonut eri tavalla, mutta muuta tai ole muuttamatta. Ihan miten tykkäät:

Hän otti herätyskellonsa käteensä. Kymmenen yli yhdeksän.

Kymmentä yli...

Lopulta hän sanoi: "Ei, olet varmana sekoittanut minut johonkin muuhun.

Olet varmasti sekoittanut....

Jep tuommoiset pisti silimää.
Ja sitten sä olet saanut mut taas rakastumaan elokuvamusiikkiin. Mä oon kuunnellu ainaki The Villagen musaa ihan intsinä aina välillä. Tykkään kans siitä, että näissä on toi tunnelmamusiikki

[pumpkin]

Human_cannonball : Jeps, harmittelen vähän tämän uusimman osan laatua. Olisi pitänyt työstää sitä pidemmälle ja tehdä muutoksia. On monta kohtaa, joiden sanojen asetteluun en ole tyytyväinen. Sen siitä saa, kun kirjoitta, mitä ensimmäisenä mieleen juolahtaa.

Yleisinfona kirjoittajana Gastonin ja Rosien riitelystä, kyseessä ei tosiaan ole sellaista "muuten vaan, draaman ilosta" riitelyä, koska ensinnäkin minulla on EQ (tunneälykkyys) -testin mukaan normaalia alhaisempi kyky ymmärtää tunteita, eikä kyllä pahemmin intressejäkään kuvailla monimonimutkaisia ihmissuhteita. Sanailu on itseasiassa oleellista juonen kannalta, joten sitä ajatellen jatkoa kannattaakin odotella (spoil? ).

Elokuvamusiikki on oma rakkauteni. <3 Ehdottomia suosikkeja ovat esimerkiksi Hans Zimmer ja Danny Elfman.

[pumpkin]

Kirjoittajan kommentit: Anteeksi, tässä on vierähtänyt aivan mielettömän monta kuukautta edellisestä osasta. Syynä ovat olleet stressin ylipaine liian monen pukuprojektin kanssa... Tauosta on onneksi ollut myös hyötyä! Uusia, järkeviä ideoita selittää tiettyjä asioita on ilmennyt ja minä olisin ainakin odottamassa tämän luvun seuraavaa osaa ihan innolla, koska VIHDOIN alkaa tapahtua. Halleluujaa.

Tunnelmamusiikkia I
Tunnelmamusiikkia II

- III - HÄMÄRÄN TULLEN -

Muina öinä uni ei enää tullutkaan silmään. Kaikki oli ihan niin kuin aiemmin, kotona, tosin sietämättömämpää. Gaston luki yönsä Monte Criston kreiviä ja päivät Edgar Allan Poeta. Metallin kalinaa ei enää kuulunut, joskin hän saattoi kuulla toisinaan pehmeitä askeleita huoneen edestä ja joskus kuuli oven narahtavan ja suljettavan hiljaa.

 Eräänä päivänä hän oli käväissyt jälleen neiti Crowleyn luona silkasta tylsistymisestään ja oli kertonut, mitä tuona vaivaamanaan yönä oli tapahtunut ja avasi mieltänsä Rosien häiritsevästä käyttämytymisestä. "Tämä kieltämättä kuulostaa täysin eriskummalliselta. En ole koskaan kuullut Rosien menettävän malttiaan ilman selitystään. Koko tilanteessa ei ole muutenkaan kovin paljon järkeä." Gaston ei osannut muuta kuin hiljaa nyökätä vastaukseksi. "Mutta sinä... Sinä et ole vihainen, olet järkyttynyt, et muuta." Oikeasti Gaston ei ollut enää vihainen Rosielle, eikä ollut varma, oliko koskaan ollutkaan. Totuus oli, että se, mitä hän olikin aloittanut, oli vaikea lopettaa, saati sitten pyytää anteeksi. Mutta anteeksipyyntö, olisiko sekään oikea tapa ratkaista tilannetta? Eihän Gaston ollut tehnyt itse mitään, ei ainakaan tietääkseen.

Kun Gaston oli kyllästynyt oleskelemaan päivä toisensa jälkeen sisätiloissa, hän päätti siirtyä ulos ja löytää jostain paikan, jossa voisi lukea kirjojaan omassa rauhassaan joutumatta Shepherdejen tai naapureiden kuulusteluun. Hän löysi tiensä metsän tuntumaan sen kummemmin ajattelematta ja muutaman sadan metrin päästä syvemmältä löytyi pieni aho, jonka aurinko valaisi sopivasti puiden lomasta. Ahon keskellä oli iso siirtolohkare, jonka päälle Gaston kipusi ottamalla tukea terävistä reunoista. Hänen jalkansa lipesi kahdesti heittäessään sitä kiven pälle, mutta lopulta onnistui yrityksessään ja leiriytyi niille sijoilleen ottamansa viltin päälle lueskelemaan.

Päivä kului ja vaihtui iltaan. Kun aurinko ei ollut enää lämmittämässä kiveä ja itikat alkoivat härnätä Gastonin päätä ja niskaa hermostumiseen asti, hän päätti lähteä. Hän oli ilmoittanut Shepherdeille, ettei olisi tulossa päivälliselle ja palaisi illalla omia aikojaan nukkumaan.

Pakattuan ja loikattuan kiven päältä sammalpeitteiseen maahan, Gaston suuntasi reppu selässä päättelemäänsä suuntaan, jossa Shepherdejen talo sijaitsi. Käveltyään viitisen minuuttia pohjoiseen, suuntaan jonne puiden oksat eivät kasvaneet, hän tarkasti ympäristönsä ja tajusi olevansa eksyksissä. Hän päätti vielä yrittää, mutta toisenkin viisiminuuttisen jälkeen Gaston luovutti. Mikään ympärille sulkeutuvassa metsässä ei ollut tuttua; Siihen viittasi yhä tihenevä kasvusto ja edellä kyyhöttävä suoalue, jollaista Gaston ei varmasti menomatkallaan ollut ohittanut. Loogisimmalta tuntui etsiä tie takaisin aholle, jossa hän oli viettänyt päivänsä lueskellen, mutta joka kerran tie tuntui vievän syvemmälle metsään ja niimpä hän palasi kerta toisensa jälkeen suoalueen reunamalle.

Aurinko oli jo kaukana taivaarannassa, minne asti Gaston ei enää ulottanut nähdä, sillä puut ulottuivat jokapuolella horisontin yläpuolelle. Pian koko metsä olisi niin pimeä, että siellä ei enää näkisi liikkua. "Pirhana", Gaston karjaisi ja potkaisi puuta kiukuksissaan. Korppiparvi lähti lentoon kirkuen. Koska tilanne ei missään nimessä vaikuttanut siltä, että enää tuon vuorokauden puolella Gaston olisi löytänyt tiensä takaisin kylälle, hän ei nähnyt muuta mahdollisuutta kuin etsiä jonkinsorttista suojaisaa leposijaa lähistöltään. Gaston tarkasti alueen puolen kilometrin säteellä ja oli jo luovuttamaisillaan, kunnes suuren suuri kuusi, jonka runko oli ainakin kolme miestä paksu, sattui eteen. Sen oksat olivat valtavia ja lautasmaisia, alimmat osuivat melkein maahan niiden painosta. Niimpä Gaston ryömi kosteaa maata pitkin oksiston alle ja nojasi runkoon, tyhjensi reppunsa sisällön ja teki siitä tyynyn. Mukaansa ottamastaan viltistä hän oli enemmän kuin onnellinen, sillä yö oli kylmä, hyvin kylmä, eikä edes viltti tuntunut auttavan pitämään hytinää loitolla.

Vaikka kuinka Gaston pinnisteli, halla piti hänet hereillä. Jossain vaiheessa hän tunsi vaipuneensa kevyeen horrokseen, joskin oli jatkuvasti tietoinen ympäröivästä kylmyydestä ja yön äänistä. Pelkääminen ei tullut kysymykseenkään, olihan hän mies. Ohi rapistavat pienet kynsien äänet ja välillinen tuhina tosin eittämättä saivat ruumiin jo valmiiseen hytinään hieman puhtia, kun Gaston pohti, josko ulkona voisi liikkua muitakin kuin ainoastaan tuhisijoita ja jyrsijöitä. Vastapäiseen puuhun lennähti Gastonin arvailujen mukaan jokin keskikokoinen lintu ja kuuli kuinka tämä ensin vähän aikaa oli hiljaa ja tutki ympäristöään, mutta pian alkoi koputtaa puuta. Tok. Tok, tok, tok, tok, tok. Gastonin horros oli tiessään ja hän ampaisi oksan alta ulos pystyyn. "Nyt saa riittää! Minulle riittää! Sinuna en päästäisi enää yhtäkään ääntä, en inahdustakaan, herra häiritsevä tikka. Olen kylläinen jokaöisestä häiritsemisestä, äänistä, kuorsauksesta, unista, tästä säälittävästä elämästä! Oi, lennä vain karkuun, ihan niin kuin ei tässä muutenkaan olisi jo tuhat asiaa, mistä sinuakin kadehtia! Et sitten viitsisi viedä terveisiä sinne hornaan, että niin, täällä olisi yksi poika paleltumassa kuoliaaksi ja olisi valmis pienelle "lämmittelykierrokselle", so to speak!" Ennen kuin Gaston ehti edes hengähtää, kirkas valo sokaisi hänet pimeyden keskeltä. Pitkään aikaa hän ei nähnyt mitään, muuta kuin silmiin sattuvaan valkoista valoa.

"Gaston?" "Mi-- Rosie??" Silmät tottuivat ja pian valon lähteen pystyi erottamaan taskulampuksi ja Rosien vaalea pehko ja tummat silmänaluset sen takana. Molempien hämmästynyt ilme välitti toisilleen informaatiota tuhannesta asiasta ja samaan aikaan ei yhdestäkään. "Mitä ihmettä sinä teet täällä?" Rosie sai vihdoin sanotuksi hetken jälkeen. "Pitäisikö samaa kysyä sinulta? Tai ei, oikeastaan, löysithän sinä minut." Kysyvä ilme Rosien kasvoilla kaipasi täydennystä. "Eksyksissä", Gaston lisäsi. "Ai", Rosie sai sanotuksi. Hetken päästä ilme muuttui mitä ilkikurisimpaan hymyyn ja suusta kuului pientä hihitystä, sitten hän purskahti nauruun. "Mitä? Mitä," Gaston ei osannut muuta toistella, kun naurulle ei meinannut tulla loppua. Samaa jatkui ainakin puoli minuuttia, ennen kuin Rosie avasi suunsa sanoakseen: "Hölmö." "Hölmö?" "Hölmö, kotihan on tuossa aivan lähellä. Miten voit sanoa eksyneesi? Ja raivoat täällä itseksesi keskellä hiiren hiljaista metsää tikalle? Sinustahan paljastuu uusia puolia." Rosie hekotti yhä pidellen vatsaansa ja osoitti yhtään suuntaan pensaikkoja ja aivan kuten Rosie sanoi, muutaman sadan metrin päässä pystyi erottamaan hyvin himmeästi pihavalon jostain talosta. Gaston ei voinut todeta muuta kuin: "No siltäpä näyttää", synkkä ilme kasvoillaan. "Älä viitsi, etkö muka pysty näkemään tätä yhtään huvittavana?" Rosie sanoi kuivaten hihnsuuhun naurunkyyneleitä. Gaston pyöräytti silmiään. Rosie huokaisi Gastonin huumorintajuttomuudelle ja totesi: "Mennään yhdessä kotiin."

"Mitä oikein puuhasit tuolla metsässä?" Gaston kuiskasi, kun he olivat jo lähellä etuovea. "En mitään. Kävin äidin haudalla." "Oikeasti?" "Joo. Tai noh, muistomerkillä. Eikä se ole oikeastaan kumpaakaan. Selitän huomenna lisää. Nyt me menemme nukkumaan. Huomenna on uusi päivä." "Vielä yksi asia", Gaston kiskaisi Rosieta hihasta, kun he saapuivat ulkoportaiden yläpäähän. Rosie pysähtyi melko äkkinäisesti ja heilahti melkein Gastonia vasten: "Niin?" hän kuiskasi. Gaston punastui, mutta toivoi, että väri ei olisi erottunut pimeän turvin. "Lupaathan olla metelöimättä tänä yönä?" "Lupaan." "Ja--- selität minulle mistä on kyse. Ehkä voin auttaa." Rosie hehkui kuun valossa. "Katsotaan", hän vastasi rosiemaisesti kiusoitellen. Gaston ei mahtanut hymylleen enää mitään, kun Rosie oli kääntänyt selkänsä avatakseen oven.

[Human_cannonball]

AH! Eilen taisin miettiä että koskakohan tähän tulee uusi osa? Ja voit vaan arvata kuinka iloinen olinkaan!
Mä oli aluksi vähän pihalla, koska en muistanut mitä aikaisemmin oli tapahtunut ja mulla ei nyt ollut aikaa lukea aikaisempia osia (Pitäis joku kerta ottaa ohjelmistoon tämän uudelleen läpi lukeminen).

Ja sitten uppouduin tuohon tarinaan niin kovin että unohdin laittaa taustamusiikin... Mutta ei se haitannut. (kuuntelin ne äsken)
Voi voi tää vaan paranee koko ajan ja mä en osaa antaa rakentavaa palautetta........
Mä kyllä tykkään näistä hahmoista! Gaston ja Rosie on molemmat tosi ihania persoonia. Mulle on tullut sellainen käsitys, että Gaston on välillä vähän tyttömäinen ja Rosie poikamainen, mikä tekee niistä just hauskoja tyyppejä!

Julkaisutahtia voisi tosiaan hieman nopeuttaa, mutta olet oikeassa siinä, että pieni tai vähän pitempikin tauko ei ole ollenkaan pahitteeksi! Silloin saa helpommin mietittyä, että mitä seuraavaksi eikä luvuista tule sellaisia hosumalla tehtyjä.
Jee tässä kai tää!

[pumpkin]

Tunnelmamusiikkia I
Tunnelmamusiikkia II (takauma)
Tunnelmamusiikkia III


Rosie väänsi avainta ovessa ja hivutti sen hiljaa auki. "Minusta tuntuu, että on turvallista laittaa valot päälle", Rosie sanoi ja osoitti valokatkaisijaa keittiön oviaukolla. Naks. Valoa tulvi pimeään keittiöön. Gaston oli jo juoksemassa keittiön läpi rappusiin, mutta Rosie kiskaisi häntä paidakauluksesta ja avasi toisella kädellään jääkaapin oven: "Yöpalaa." Hän hamusi syliinsä leivänsiivuja, hillopurkin, maitotonkan, voita ja keksejä ja kahdella vapaalla sormellaan hän työnsi hampaidensa väliin voiveitsen sitten hän viittilöi nyökkäämällä päätään Gastonia ottamaan kaapista kaksi kahvimukia. Nyt he hiipivät kohti portaita ruokasaalis mukanaan. Gastonin mielessä kävi, josko rouva Shepherd pistäisi pahakseen, huomatessaan aamulla puolet tyhjemmän jääkaapin.

Gastonin taisi jättää yhden iskun väliin ja ihokarvat nousivat niskassa pystyyn,  kun he törmäsivät suureen hahmoon suunnilleen oviaukon kynnyksen kohdalla. Hahmo paljasti kasvonsa varjoista, joissa seisoi Ernest Shepherd kädet puuskassa vakava ilme kasvoillaan. "Pitäisikö minun olla teille vihainen jostain?" Rosielta tippui voiveitsi suusta, joka päästi muutaman kipeän kopahduksen osuessaan maahan. Sekä Rosien, että Gastonin suut ilmehtivät molemmat kovasti yrittäessään keksiä sopivaa avausrepliikkiä herra Shepherdille, joka ei selvästi ollut innoissaan näkemästään. "Rosie, mitä minä olen sanonut yöreissuistasi?" Rosie painoi päänsä alas. "Että se on kiellettyä?" "Erittäin kiellettyä", herra Shepherd toisti. "Me keskustelemme tästä aiheesta, luulenpa, että huomen aamulla -- erityisesti Steph", hän lisäsi. "Ja mitä sinuun tulee", hän nyökkäsi kohti Gastonia, "Seuraapa minua." Gaston antoi yritti viestittää Rosielle katseellaan tiedustellakseen, millaiseen pulaan oli joutunut, mutta Rosie vain näytti yhä pelästyneeltä ja kipitti yläkertaan ruoat sylissään sanomatta mitään.

Herra Shepherd nojasi tiskipöytään ja viittilöi Gastonia istumaan pöydän ääreen. "Taidan olla ongelmissa", hän sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. "En kutsunut sinua osoittaakseni sinua sormella, vaan saadaksesi sinut ymmärtämään, miksi jotkut asiat ovat kiellettyjä Rosielta, mutta myös sinulta." Gaston tunsi, kuinka herra Shepherd yritti kasata ajatuksia sanoiksi.

"On eräs asia, jota koskien Rosie on hyvin herkkä -- haavoittuvainen. Hän on aina niin vahva ja vaikuttaa asiasta varmalta... En ole koskaan nähnyt hänen itkevän tai sureva sitä." "Kuten tiedät, Rosien äiti kuoli joitakin vuosia sitten. Vaikka tämä on yleinen tieto, takana piilee jokseenkin toinen totuus.

Katsos, kun Rosie oli nuori, hyvin nuori, Rosien äiti poti masennusta ja oli täysin voimaton lapsensa hoidossa. Hän ja miehensä Paul, Rosien isä, olivat juuri eronneet, eikä Paul ottanut enää mitään vastuuta lapsestaan ja lähti omille teillensä. Pelkuri, sitä hän oli. Lopulta me Stephin kanssa päätimme, että otamme Rosien ja Lydian luoksemme asumaan. Lydia saisi aikaa toipua ja samalle me pystyimme valvomaan hänen vointiaan ilman stressaavia lääkärikäyntejä. Hullujenhuoneelle emme olisi Lydiaa laittaneet, emme ikinä! Noh, jonkin aikaa tilanne näytti hyvältä, melkein paranemaan päin. Lydia vakuutti jatkuvasti olevansa kunnossa ja olevansa pian valmis lähtemään jatkamaan elämäänsä Rosien kanssa. Totuus oli toinen.

Hän oli vain lakannut syömästä lääkkeitään, lakannut syömästä ruokaakaan. Hän laihtui laihtumistaan. Hän pysyi hengissä tuohon aikaan vain minun ja Stephin tiukalla huolenpidolla. Mutta sitten, hän tutustui erääseen tiettyyn naapuriimme ja jokin muuttui -- hän löysi jotain,  jotain elämäänsä, johon tarttua kiinni, sen sijaan, että olisi istunut ikkunan äärellä tuijottaen ulos. Niimpä annoimme hänen mennä, vaikka naapurimme huhusivatkin yhä vanhoista vihulaisista tarinoista Crowleyn suvusta. Pidimme niitä tietenkin vain hölynpölynä." "Hän tutustui neiti Crowleyyn?" "Kyllä, he olivat tuolloin molemmat nuoria - nuorempia - melkein saman ikäisiä ja heillä tuntui olevan paljon jaettavaa. Asiat ottivat taas tuulta allensa ja jokin näytti menevän paranemaan päin.

Jouduimme kokemaan pettymyksen. Tällä kertaa Lydia alkoi oireilla fyysisesti, jolla ei olisi pitänyt olla mitään tekemistä masennuksen kanssa, hän sai jäykistymiskohtauksia ja saatoimme herätä kolmesti yössä kiljuntaan, kun hän näki kamalia painajaisia, joiden sisältöä hän ei kuitenkaan koskaan suostunut kertomaan. Lydia kuitenkin jatkoi yrittämistään parantua ja vierailua neiti Crowleyn luona. Silti, yhä useammin häneen saattoi törmätä hymyissä suin, mutta samoin hänen liikkumisensa ulkona muuttui yhä salavihkaisemmaksi ja saatoimme aamulla tulla herättämään häntä vain tavaksemme tyhjän pedin.

 Eräänä yönä, ulkona liikkumista koskevan rajun kiistan jälkeen, hänen sänkynsä oli jälleen tyhjä, mutta sillä kertaa se pysyi tyhjänä pitkään. Illalla etsimme häntä pitkin kyliä ja lopulta luovutimme yöksi. Yöllä kotiin palasi rajusti kärsineen näköinen olento, joka painui vain hiljaa huoneeseensa sanomatta mitään. Hän ei enää nähnyt painajaisia, eikä käynyt öisin metsässä. Kului viikko. Lydia näytti sairaalta, eikä jaksanut enää nousta sängystäkään omin avuin. Hän vakuutti edelleen, sinnikkäästi, että hänestä ei tuntunut lainkaan pahalta.

Kun Lydia oli pahimmillaan, me ajattelimme, että hän ei kestäisi siihen asti, että tohtorikaan pääsisi Grimsdaleen tekemään voitavansa. Se hänen kasvoilleen liimattu tyhjä hymy ja tyhjä katse... Ja haju. Se kammottava haju..." Herra Shepherdin vakaa olemus hytkähteli lausuttujen sanojen voimasta. "Juuri tohtorin käyntiä edeltävänä yönä nousi kauhea myrsky ja meidän oli Stephin kanssa valmisteltava taloa, joten Lydia jäi joksikin aikaa yksin. Sänky oli tyhjä, tavarat pakattuja ja kengät viety eteisestä, kun me palasimme tarkistamaan hänen vointinsa. Hän ei palannut illalla, ei yöllä. Häntä etsittiin mutta tuloksetta. Minun ja Stephin mitta oli tullut täyteen ja kävimme ryskyttämässä Crowleyiden talon ovea. He sanoivat, etteivät olleet vaikuttaneet asiaan, että lähtö oli Lydian oma päätös... Me jäimme yksin pienen Rosien kanssa." Herra Shepherd huokaisi syvään ja kärsineen näköisenä.

"Siksi en pidä siitä, että Rosie tapailee Annea. Oletko huomannut tuommat renkaat hänen silmiensä alla? Ne syntyivät vasta, kun Rosie alkoi rampata Annen luona. En halua missään nimessä Rosien kohtaavan samaa loppua. Minun tehtäväni on pitää hänestä huolta ja pitää hänet hengissä."

"Herra Shepherd, ajattelin, että teidän tulisi kuitenkin tietää -- Minä eksyin tuonne metsään ja tavallaan törmäsin Rosieen. Hän oli katsomassa Lydia Woodsin muistomerkkiä... Ei mitään epäilyttävää." Herra Shepherdin katse kirkastui ja Gaston oli hetken hiljaa. "Mitä luulette, että neiti Woodsille tapahtui?" "Rosie tietää, että hänen äitinsä poti masennusta, me kaikki tiedämme." Herra Shepherd huokaisi jälleen. "Luulen, että hän pakkasi siksi tavaransa, että halusi viettää jossain ensin aikaansa yksin tai kukaties jättää tyttärensä sydämeen toivottoman toivonkipinän, että hän palaisi jonain päivänä kotiin tai ettei hänen kuolemansa vaikuttaisi liian traagiselta. Hän oli hyvin ajattelevainen ihminen, vaikka sairaus olikin hänet uuvuttanut sekä henkisesti, että fyysisesti. Hautajaiset vietettiin virallisen katoamisajan päätyttyä ilman Lydiaa. Rosie oli tuolloin neljän vuoden ikäinen. Muistomerkin sinä löysitkin. En tiennytkään, että Rosie on käynyt siellä salaa öisin. Suoraan sanottuna tämä tieto helpottaa oloani. Pelkäsin, että hän on joutunut samoihin ongelmiin kuin äitinsäkin." Gaston tunsi olonsa kerrotusta hyvin sekavaksi, eikä osannut muotoilla tuntemuksiaan sanoiksi.  "Koska kerroin sinulle tämän tarinan, se myös tarkoittaa, että tästedes kunnioitat minun ja Stephin pelisääntöjä tässä talossa, etkä hiiskahdakaan Rosielle kertomastani."  "Miksi ette kerro hänelle tätä? Eikö oma tytär halua tietää totuutta äidistään?" "Johan minä sanoin, teemme sen suojellaksemme Rosieta. Kello on nyt kuitenkin paljon. Alahan laputtaa nukkumaan."

----------------------------------------------------

Kreivi Cunningham askelteli edestakaisin huoneen lankkulattialla, kädet nyrkissä, joista toisessa hän rutisti kirjettä, jonka oli juuri saanut luettaavakseen. Hän pysähtyi tuijotti itseään talon seinästä roikkuvasta pienestä likaisesta peilistä. Tähänkö oltiin tultu? Hänen palattuaan takaisin Grimmsdaleen, hänen vastaanottajansa, pastori Einsworth, hänen vilpitön ystävänsä, oli ohjannut hänet kotinsa sijaan tähän pieneen tönöön tien varrella ja käskenyt odottaa kirjettä. Tummat silmät tuijottivat takaisin väsyneinä. Niissä oli turhautumista tiedottomuudesta.  Hän oli odottanut peräti tunteja tuota viestiä, joka kenties kertoisi, missä hänen rakkaansa olivat. Kyläkuriirin ilmeestä päätellen jotain oli vialla. Walter ei osannut ajatella -- ei uskaltanut ajatella, mistä tuo ilme oli ovella viestinyt. "Se on teille." Ei muuta. Kuriiri Pilkins,  jolla oli yleensä niin paljon sanottavana, oli tällä kertaa vaitelias. Se sai pahojen aavistusten säikeet mylvimään hänen sisällään.

Kreivi istui pienen pöydän äärelle, johon nojasi kyynärpäillään ja taitteli rutistetun pergamentin auki.  Silmät juoksivat riveillä kiivasti, yhä kiihtyen.  Kun katse vihdoin pysähtyi kirjeen loppuun, kosteat pisarat alkoivat valua miehen poskia pitkin. "E..Ei..... Eieieieiei." Ääni väreili ja hajosi sirpaleiksi. "Miksi... Ei.. EI!"
----------------------------------

Mitä se oli? Gaston hätkähti hereilleen ja hieroi silmiään. Kauniit auringosäteet häikäisivät. Hän oli nähnyt outoa unta. Sama ovi, sama paikka. Tällä kertaa erona oli se, että hän kuuli huutoa, jyskytystä sen takaa. Hän oli kiertänyt unessa aineettomana oven taakse, mutta siellä ei ollut mitään. Gaston ei tiennyt miksi oli nähnyt jälleen samaa unta, vaikka oli illalla mennyt mielestään hyvin mielin nukkumaan. Tunnelmakin oli eri. Aiemmin hän oli tarkastellut ovea pikemminkin mielenkiinnosta, nyt se kylmäsi häntä. Jokin muukin unessa häiritsi, mutta hän ei millään saanut mieleensä, mikä se oli.

"Aamupala!", kuului Rosien heleä ääni oven takaa.

Se oli puuroa. Gaston ei erityisemmin ollut koskaan pitänyt mistään puuroista ja niitä tuntui aina olevan vaikea saada valumaan kurkusta alas. Paksua ja limaista jööttiä, joka lämpimänä edelleen vaivalloisesti poksautteli kupliaan lautasella. Se muistutti Gastonia jostain hyvin epämiellyttävästä kaukaisesti, mitä ei osannut muotoilla päässään konkreettiseksi. Hän päätti suunnata ajatuksensa muualle: "Mistä lähtien minut on oikein herätettykin ajallaan aamupalalle?" "Tästä lähtien. Ajattelin, että matkaväsymys ei enää vaivaa." Syynä oli tietenkin myös jotain muuta, olihan hän ollut Grimmsdalessa peräti viikon, mutta viime päivät olivat kuluneet omissa oloissa. Se sai hänet muistamaan heidän nolon riitansa ja melkein punastui. Uusi puheenaihe. "Joten... Halusit ehkä näyttää minulle jotain?" "Se riippuu sinusta." "Minusta? Miten niin se rippuu minusta? Johan eilen sanoin, että tarjoudun auttamaan." "Mutta sinun piti tehdä päätös ja kertoa vastauksesi minulle, suoraan." "Johan sanoin--" "Tule, mennään huoneeseeni." Gaston ei ollut saanut lautastaan lähellekään tyhjennetyksi. Sen sijaan Rosie nappasi kummankin lautaset ja riuhtaisi olohuoneen puolella olevan huonekasvin varresta niin, että sen möykyksi kuivunut multa lähti kasvin mukana ruukusta ilmaan. Hän kaatoi puurot kummankin lautaselta suoraan ruukkuun. "Mutta... Mutta ethän sinä voi noin tehdä!" "Juurihan minä tein", Rosie sanoi hymyillen. Gaston päätti olla valittamatta.
Rosien huone oli pieni ja ahdas. Se näytti lähes sotkuiselta, vaikka varsinaisesti yksikään tavara ei ollut pois paikaltaan. Pöydät olivat täynnä pikkukiviä, erikoisen näköisiä käpyjä, sulkia, joitakin vanhoja pulloja, riekale ainakin sata vuotta vanhasta sanomalehdestä... Sen lisäksi pöytiä täyttivät lasipurnukat, jotka oltiin täytetty mullalla, joistakin kasvoi luonnonkukkia. Lähemmin katsottuna, Gaston oli näkevinään purnukoissa jotain harmahtavaa. "Onko tuo sitä, mitä kuvittelen?" Gaston sanoi tuijottaen tiiviisti yhtä purnukoista lipaston päällä, josta versoi pieniä sinisiä kukkia. "Ei millään pahalla, mutta eikö kuolleiden pitäisi rauhaa pitäisi kunnioittaa, myös eläinten?" hän jatkoi. "Kuolleita? Etkö ymmärrä? Elämä jatkaa kulkuaan, myös nämä raukat, joita olen poiminut mukaani. Esimerkiksi, tuo tuolla keskellä oli västäräkki, joka lensi huoneeni ikkunaa päin ja putosi lemmikkipensaan päälle. Se ei koskaan toennut.""Ai, ymmärrän 'Maasta sinä olet tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman' ja sitä rataa", Gaston oli matkivinaan pappia. Rosie sen sijaan oli kuin ei olisi ymmärtänyt jutun jujua. "Ähh, antaa olla", Gaston sanoi. Rosie oli selvästi eri aaltopituudella hänen kanssaan. Gaston kuitenkin jatkoi: "Et olisi sattunut törmäämään... Tai ei. Ei, sittenkään mitään." Rosie katsoi Gastonia hetken kysyvästi, jonka ajatukset harhailivat vielä viikko sitten tapahtuneessa kolarissa.

Huoneetta verhosi sellainen hiljaisuus, joka useimmissa seuroissa oltaisiin tulkittu vaivaannutavaksi. Äkkiä Rosie töksäytti jotain suustaan, joka sai Gastonin poukkoilevat ajatukset palaamaan nykyhetkeen ehkä kirkkaimin kuin moniin kuukausiin: "Minun äitini on elossa." "Anteeksi kuinka?" "Sanoin, että minun äitini, Lydia Shepherd on yhä elossa. Kuulin, mitä Ernie sinulle saarnasi viime yönä. Hän on väärässä. Hän ei tiedä koko totuutta." Gaston ei voinut ymmärtää, miksi Rosie sanoi hänelle tällaisia asioita. Se ei voinut olla mahdollista. "Mu-- Mutta siitähän on jo vuosia.. Oletko nähnyt hänet? Onko joku muu muka nähnyt hänet?" Rosien katse painui äkisti maahan. "Ei, mutta olen löytänyt tiettyjä todisteita. Todisteen. Tai siis, todistajan. Sinä pyysit minua kertomaan, mistä on kyse. Nyt minä teen sen." Gastonin mieli, kasvot, kaikki kielivät hänen olevan yhä hämmästyneempi. "Todistajan? Kenet?" "Kysyit, mitä minä puuhaan iltaisin. Annan sinulle mahdollisuuden tietää. Ethän ole säikky?" Gaston kurtisti otsaansa. "En?" "Hyvä, seuraa minua." Rosie tarttui Gastonia ranteesta. Hän johdatti häntä niin rivakasti eteen päin portaista eteiseen ja sitten ulos, että Gastonin oli juostava ja taisteltava, ettei olisi kompastunut matkallaan johonkin ja kaatunut päistikkaa kohti aamukasteista savimaata. Hänen nahkakenkänsä lipsuivat maata pitkin rajusti, kun he kiisivät pihatietä kukkulan suuntaan.

He saapuivat talon eteen. "Tännekkö me olemme menossa?" Rosie nyökkäsi. Iän kuluttama vihreä puutalo nökötti heidän edessään synkempänä kuin Gaston oli koskaan aiemmin huomannut. "Hitsiläinen!", Rosie sihahti äkisti, kun talon keittiön ikkunassa näkyi liikettä. Rosie riuhtaisi jälleen Gastonia hihasta ja alle hetkessä Gaston huomasi olevansa kyykyssä vanhan, valtavan ja reikäisen öljytynnyrin takana. Rosie tiiraili rei'istä suoraan talolle ja Gaston seurasi perässä. Liike ikkunassa osoittautui rouva Hoggartiksi, joka vaivalloisesti nojaten kaiteeseen laskeutui alas portaita ja töpötteli vanhuksen tahtiaan kohti omaa kotitaloaan. "Älä vain sano, että me olimme juuri piilossa kahdeksankymmentä vuotiaalta maalaismuorilta." "Kahdeksankymmentä vuotiaalta maalaismuorilta, jolla on terävä kieli ja erityisen hyvät vaistot kaiken kielletyn toiminnan suhteen." "Ja mekö teemme jotain kiellettyä toimintaa?" "Emme vielä. Paitsi hiiviskelemme, mutta sekin voi johtaa vaikeuksiin." Rosie jatkoi aukoista ympäristönsä tarkkailemista keskittyneesti. "Rosie, en ole varma ha---" "Nyt hiljaa ja lakkaa inisemästä."

Kun vaarallinen koukkuselkä oli töpötellyt silmänkantamattomiin, Rosie teki liikkeen ja veti Gastonin ranteesta tien yli vihreän talon kuistille. Hän tarkisti vielä, että havaittavissa ei ollut ketään, joka olisi saattanut nähdä heidät astumassa sisään rakennukseen.

Ovesta tulviva päivänvalo valaisi käytävän, jossa lipui kissoja keinahdellen niiden tassutellessa kohti tulijoita. Aivan niin kuin ne olisivat tienneet heidän tulostaan.

Gaston kuuli, kuinka ovi sulkeutui hänen takanaan ja käytävä muuttui hetkessä pilkkopimeäksi."Miksi suljit oven?!" "Täällä pitäisi olla öljylamppu ja tulitikut. Tuossa ihan oikealla. Hetkinen..." Gastonia kylmäsi, kun hän tunsi jonkin pehmeän painautuvan hänen jalkaansa vasten. Jokin kissoista nojasi ja kirmaili Gastonin pohkeita pitkin. Suunnilleen Gastonin vasemman polvitaipeen kohdalta kuului muutama raapaisu tulitikkuaskia vasten ja tukahtunut kirous. Muutaman sekunnin päästä nurkka täyttyi kuitenkin lämpimällä valolla. "Aahhaa! Nyt on parempi", Rosie hihkaisi tyytyväinen ilme kasvoillaan ja jatkoi: "Seuraa minua."

Rosie kulki vaivatta käytävän läpi sen perukoilla sijaitsevalle huoneelle, mutta Gaston huomasi joutuvansa väistelemään ja hyppimään kissojen yli kuin mikäkin tavattoman huono toimintasankari. "Älä tuijota minua siinä kuin idioottia", Gaston tiuskaisi Rosielle. "Luulen, että ne yrittävät vain tervehtiä sinua. Olethan uusi tässä rakennuksessa." "Ja närhen munat...Uusi? Ne yrittävät vain häpäistä minut. Rosie, luulen, että en pidä kovin paljoa kissoista."

Sen sijaan, että Rosie olisi suoltanut Gastonille sarkastisen hymyn ja naurunpyrähdyksen, hän oli kadonnut seuraavaan huoneeseen ja Gaston pisti kiireettä liikkeisiinsä, sillä sitä myötä myös huoneen ainoa valon lähde oli katoamassa toisen huoneen puolelle.

Huone oli ilmeisesti aikoinaan vastannut olohuonetta: Se oli jotakuinkin tilava ja sen perukoilta lähti hyvin räsäiset portaat sen seuraavaan kerrokseen. Kuten keittiökin, ihmiset olivat hylänneet sinne satunnaisia huonekaluja, joita kukaan ei enää halunnut omakseen. Oli tuoleja ja kolmijalkainen pieni ruokapöytä, jossa niitä oli joskus ollut neljä, pianoksi tunnistamaton soitin, jonka jokatoisesta koskettimesta puuttui jotakin.

Rosie viittoili Gastonin odottamaan kauemapana, kun hän kyykistyi itse lyhtynsä kanssa huoneen kaukaisimpaan nurkkaan, selin Gastoniin. "Aeter, pyydän lupaa puhua kanssasi. Minulla on pikkuserkku mukanani. Ole kiltti ja näyttäydy." Kenelle Rosie puhui? Kukaan ei vastannut. "Aeter, minä pyydän.Tiedän, ettet pidä hänestä kovinkaan paljoa, mutta luulen, että olen hänelle selityksen velkaa." Ei vieläkään mitään. Gaston alkoi tosissaan epäillä Rosien tulleen hulluksi. "Rosie, luulen, että täällä ei ole ketään meidän lisäksemme." Rosie kuitenkin jatkoi: "Totta kai täällä on. Aeter. Olen nyt tosissani. En tule enää vierailemaan ja kuvittelen, että sinua ei ole olemassakaan ainakaan kuukauteen, jos et nyt tee tätä", hän puhutteli nurkkaa. Rosien käytös alkoi hermostuttaa Gastonia. Puhuiko hän seinille? "Rosie, kuuntele minua. Täällä ei ole ketään." "Suu tukkoon, Gaston", Rosie tiuskaisi. Gastonin oli myönnettävä itselleen, että Rosie totisuus hämmensi häntä yhä enemmän. "Aeter. Olet minulle tämän velkaa. Ystävänä."

Juuri, kun Gaston oli ehdottamassa Rosien ehkä tarvitsevan hienovaraista hoitoa, se kuului:

"Aeternale on nimeni, eikä niin kuin jokin typistetty häntä. Pieni ihminenkö kutsuu minua ystäväkseen? Aeternale ei tarvitse ystäviä."

Hyvin synkkä varjo lipui seinälle kähisevien sanojen saattelemana.



A/N: Tuhannet anteeksipyynnöt luvun lopun viivästymisestä. Olen jatkuvasti kirjoittanut sitä eteen päin, mutta junnaaminen on ollut ennen kuulumattoman laaja-alaista. :/ Nyt, ennen kuin saa oman koneen on muutenkin hankaluuksia saada aikaan koneella yhtään mitään, eli seuraavan luvun ilmestyminen on melko arvaamatonta. Voi olla, että löydän paikan, jossa kirjoittaa tai sitten en.

// Human_cannonball: Hassua, luin kommenttisi, mutta olin tyystin unohtanut vastata siihen!

Hmm. Ihan mielenkiintoinen näkökulma. En ole mitenkään aivan tarkalla ajatuksella luonut Gastonista ja Rosiesta sukupuolillensa epäominaisia luonteita, ne taisivat tulla ihan au naturale. Rosiella taitaa olla jossain kohdin kyllä enemmän munaa kuin Gastonilla, jos näin voi sanoa. Ehkä kaikista suurimmat vastakohdat heissä ovat vapaamielisyys ja vapautuneisuus. Gastonhan on melko jäykkä ja pidättyväinen kaupunkilainen, Rosie taas maalla kasvanut luonnonlapsi. Toisinaan olen pohtinut, josko Gaston itseasiassa olisi hyvin paljon samankaltainen kuin minä itse, niin hassulta kuin se ehkä kuulostaakin. Rosie on taas sekalainen yhdistelmä varmaankin aikanaan mieleeni tarttuneista naishahmoista. Saa nähdä miten hahmojen käy.

[pumpkin]

Suuren kirjoittajansuonitukkeuman ja sen purkautumisen johdosta tarina on muuttunut myös alusta niin erilaiseksi, että olen päättänyt lopettaa novellin julkaisun Finissä ja saatan mahdollisesti palata asiaan, kun tarina on oikeasti valmis julkaistavaksi. Pahoittelut lukijoille, jotka ehkä olisivat edelleen halunneet seurata juonen kehittymistä. Koen tämän oikeaksi ratkaisuksi ja ilman liian tarkkoja aikamääreitä tavoitteenani on saada tarina vielä tämän vuoden puolella julkaisukuntoon.

Oikeastihan en siis ole hylännyt mitään tähän novelliin liittyvää, sillä ajattelen sitä lähes päivittäin ja olen näin tehnyt peräti vuoden päivät. Älkää siis huolestuko. Parempaa on luvassa.