13.
Hermione siveli takkuisia hiuksiaan, ja nappasi yöpöydän laatikosta pienen kuvan, jossa kalpea, kapeakasvoinen poika nauroi väkijoukon keskellä.
Hermione oli ottanut kuvan Dracosta vuoden alussa jästikamerallaan. Nyt kun kevät oli jo lopuillaan, ja loma lähestyi uhkaavasti, oli kuvan poika muuttunut huomattavasti. Ylpeät kasvot olivat kavenneet, ja kalvenneet entisestään, silmien alla oli kovin tummat varjot, ja vaaleat, ylipitkät hiukset roikkuivat rasvaisina silmien päällä. Otsan silkkiseen ihoon oli syöpynyt muutamia vanhentavia uurteita, joita Hermione oli usein tarkkaillut huolestuneena.
Kaikin puolin poika näytti näivettyneeltä, ja väsyneeltä.
Hermione olisi kovasti halunnut juosta pojan kaulaan, kuten niissä typerissä jästien saippuaoopperoissa, joita hänen äitinsä katsoi lauantai-iltaisin, ja kertoa pojalle, että kaikki oli hyvin, että hän pysyisi tämän rinnalla koko loppu elämänsä, muttei voinut tehdä sitä. Ei olisi voinut vaikka olisi kuinka yrittänyt, sillä tyttö oli jumissa sairaalasiiven upottavan pehmeässä, valkealakanaisessa pedissä, kovan kuumeen kourissa.
Normaalisti Matami Pomfrey olisi antanut hänelle vain jonkin liemen juotavaksi, ja hän olisi parantunut silmänräpäyksessä, mutta jostain syystä tätä ei oltu nähty koulussa kuin muutamia kertoja joulun jälkeen.
Kukaan ei tiennyt mihin tämä kyvykäs parantaja oli kadonnut, mutta sairaalasiipeen oli silti pyydetty muutamia paljon kokemattomampia parantajia. He työskentelivät kohtuullisen hyvin, mutteivät olisi yltäneet Poppyn tasolle edes hulluimmissa päiväunissaankaan.
Pomfrey ei ollut ainoa aukko henkilökunnassa. Myös professori Kalkaros oli kadonnut. Oppilaiden kesken arvailtiin että tämä olisi jättänyt Tylypahkan, ja liittynyt lordi Voldemortin riveihin. Muutamat nuoremmat oppilaat olivat sitä mieltä että Dumbledore oli heittänyt juomamestarin ulos koulusta, mutta suurin osa oppilaista oli jo ymmärtänyt että rehtorin luottamus Kalkarosta kohtaan oli hyvin syvää, vaikkei syytä käsitettykään, ja siksi häntä myös arvosteltiin kovasti.
Liemien opettajan paikka oli helppo täyttää, sillä hakijoita tähän pestiin oli runsaasti. Kukaan ei kuitenkaan ymmärtänyt Dumbledoren valintaa.
Uusi professori oli todella nuori, komea velho. Hänellä oli vihertävän mustat, todella pitkät hiukset, ja vaaleat silmät jotka tuntuivat porautuvan suoraan niihin katsojan sieluun. Suunnilleen jokainen tyttö Tylypahkassa oli ihastunut häneen. Hullunmylly muistutti sitä aikaa kun Hermione oli toisena kouluvuotenaan ihastunut muiden tyttöjen tavoin surkeaan huijariin, joka oli silloin opettanut heille pimeyden voimilta suojautumista, kunnes lopulta tämä professori Lockhart oli yrittänyt noitua Ronin rikkinäisellä sauvalla muistinpyyhintä loitsua, ja oli osunut itseensä. Nyt Lockhart virui Pyhässä Mungossa, ilman mitään muistikuvaa koko Tylypahkasta.
Vaikuttavasta ulkomuodostaan huolimatta, professori Vitsa oli melko kyvytön mitä tuli liemien keittoon. Hän kohelsi usein tunneilla, ja unohtui tuijottelemaan ikkunasta, kesken puheensa, eikä havahduttuaan transsinkaltaisesta tilastaan enää ymmärtänyt yhtään mitä oli juuri ollut sanomassa.
Hermione havahtui aatteistaan kuullessaan parantajien toimiston oven avautuvan.
Punatukkainen nainen, jonka punaisessa nimilapussa luki suurilla, valkoisilla kirjaimilla: Annie, astui vuoteiden keskelle.
Hän katseli hetken ympärilleen, miettien tarvitseeko kukaan hänen apuaan, mutta kun kukaan ei inahtanutkaan suuressa huoneessa, Annie kääntyi kannoillaan ja palasi toimistoon.
Hermione katseli ympärilleen hiljaisuudessa. Yön aikana oli taas tullut lisää oppilaita hoitoon.
Oli liikkeellä jokin kuumetauti joka oli ajanut sairaalasiipeen melkein kolmasosan koulun oppilaista, ja Hermione oli epäonnekseen yksi sairastuneista. Myös Luna oli sairastunut.
Joka päivä jo melkein viikon ajan Ginny ja Harry olivat tuoneet tytöille läksyt, istuutuneet sitten heiveröisille tuoleille Hermionen ja Lunan sänkyjen väliin rupattelemaan, ja häipyneet melko äkkiä. Hermione ei yleensä puhunut näinä hetkinä, katseli vain kuinka päivä päivältä Harry muuttui kalpeammaksi, kun taas Ginny näytti olevan onnensa kukkuroilla.
Mitä ilmeisimmin Harrylla oli jotain meneillään, mutta koska hän ei sitä itse kertonut Hermionelle, tämä ei myöskään udellut.
Sen sijaan Ginny oli jo moneen otteeseen hehkuttanut kuinka onnellinen oli Seamuksen kanssa.
Hermionen kummastukseksi Harrry ei näyttänyt vaivaantuvan näistä purkauksista mitenkään, hän vain hymyili Ginnylle, ja syventyi taas hiljaiseen keskusteluun Lunan kanssa.
Vaikka Ginny ja Harry olivatkin ihan mukavaa seuraa, oli yksi henkilö, jonka Hermione erityisesti toivoisi käyvän edes kerran vierailemassa hänen luonaan. Siksipä hän olikin pyytänyt Harrya puhumaan Dracolle.
"Oletko varma että se on hyvä idea?" Harry kysyi hieman arastellen.> "Totta kai! Miksei olisi?"
"No kun... Eikö sinun kannattaisi itse puhua hänelle?"
"Harry! Mitä järkeä siinä olisi, että lähtisin täältä jotta saisin hänet käymään täällä? Sitä paitsi, parantajat eivät varmasti päästä minua täältä."
"Kirjoita kirje!" Ginny puuttui keskusteluun "Harryhan voi sujauttaa sen vaikka Dracon pulpetille jollain Luihuisen ja Rohkelikon yhteisellä tunnilla."
Harry ei näyttänyt kovin vakuuttuneelta, mutta Hermione nyökytteli päätään innostuneena.
"Hyvä! Selvä, kiitos Ginny. Onko kenelläkään pergamenttia? Olen käyttänyt omani loppuun."
Kun Luna oli repäissyt monivärisestä pergamentti rullastaan Hermionelle pienen vihreän liuskan, ja Hermione oli kaivanut hyvän sulkakynänsä sängyn vierellä lattialla makaavasta laukustaan, hän rupesi kirjoittamaan:
Hyvä Draco...
Ei! Typerä aloitus... Rakas Draco... Äh, liian imelää.
Hermione yritti saada edes kirjeensä alun paperille, ja päätti sitten hypätä sen tervehtimisen yli.
Olen ajatellut paljon sitä yötä kun tulin viereesi nukkumaan... Ja sitä kun suutuin sinulle ja juoksin pois. Mietin vain... Että onkohan sinulla yhtä ikävä minua kuin minulla sinua? Ja että haluaisitko tulla käymään luonani sairaalasiivessä? Haluaisin todella nähdä sinut.
Hermione
Kun hän oli saanut viestin päätökseen, hän taitteli sen nopeasti pienen pieneksi origamiksi.
"Sehän on joutsen! Eikö olekin?" Luna huudahti lumoutuneena.
"Joo, sitä sanotaan origamiksi." Hermione selitti lyhyesti tytölle, ja laittoi pienen paperisen joutsenen huolellisesti Harryn laukkuun tämän kirjojen väliin.
---
Draco asteli hieman etukenossa liemien luokkaan, istui paikalleen, ja oli juuri kumartumassa kaivaakseen kirjansa laukustaan, kun huomasi pienen paperinpalasen pöydällä.
Tarkemmin tarkasteltuna paperi paljastui pieneksi origami-joutseneksi.
Sen täytyy olla Hermionelta, Draco ajatteli. Vain hän tietää että pidän origameista.
Poika taitteli joutsenen huolellisesti auki, ja huomasi pienen, suoran käsialan ja tiesi olleensa oikeassa, se oli Hermionelta.
Hän luki kiireesti viestin, ja laski paperin sitten käsistään.
Loppu tunnin Draco tuijotteli mietteliäästi tyrmän pienistä likaisista ikkunoista ulos.
Totta kai hän menisi tapaamaan Hermionea. Hän oli itsekin miettinyt milloin menisi sairaalasiipeen, muttei ollut kuitenkaan pistänyt tikkua ristiin asian eteen.
Hän pelkäsi kaiketi että jos hän menisi tytön luo ilman että tämä itse halusi sitä, Hermione rupeaisi huutamaan. Ei hän kyllä tiennyt mistä oli tällaista saanut päähänsä muttei silti ollut käynyt tytön luona.
---
Kello kävi kuutta, kun Draco viimein raahautui sairaalasiipeen.
"Anteeksi mutta mistä löytäisin Hermione Grangerin?" hän kysyi ovella seisoskelevalta parantajalta, ja jatkoi sitten matkaansa vuoteelle numero 14.
Kun hän lähestyi vuodetta, Hermione nousi istumaan, ja katsoi häntä suoraan silmiin. Hänen kätensä osoitti tuolia vuoteen vieressä.
Draco istui, ja vastasi Hermionen tuijotukseen.
Hetkeen he eivät puhuneet yhtään mitään. Katselivat vain toisiaan, Hermione varuillaan, Draco anteeksipyytävästi.
"Et sinä ole friikki." poika kuiskasi, ja nojautui koskettamaan Hermionen kättä, mutta tyttö vetäisi sen pois.
"Mistä tiedän ettet todella pidä minua omituisena? Ettet jätä minua jollain surkealla verukkeella, ettet tullut tänne vain koska säälit minua, friikki kun olen." Hermione vaahtosi ihmeellisen tyynellä äänellä.
"Kelpaako tämä vastaukseksi?" Draco yritti ja suuteli tyttöä intohimoisesti. Ensin Hermione vastasi suudelmaan, mutta vetäytyi nopeasti pois.
"Ei Draco. Se ei kelpaa. Minun täytyy voida luottaa sinuun ja sinun minuun. Mitä rakkaus on ilman luottamusta?"
"Miten voin todistaa olevani luottamuksesi arvoinen? Teen mitä vain!"
"Mitä vain?" Hermione kuiskasi silmät kiiluen.
"Tietysti."
"Laula." tyttö sanoi ja katseli pojan hämmästynyttä ilmettä huvittuneena.
"Mitä?"
"Laula minulle!"
"E-en minä osaa. Ja täällä on paljon ihmisiä-"
"Laula!" Hermione näytti jo aika kiukkuiselta.
"Tuiki, tuiki tähtönen. Iltaisin sua katselen..." Draco alkoi laulaa säikähtäneesti hiljaa ainoaa laulua jonka muisti ulkoa.
Hermione näytti tyytyväiseltä ja heilautti kättään merkiksi, että poika voi lopettaa. Tyttö hymyili katsellessaan kun poika vilkuili nolona ympärilleen tarkistaen, ettei kukaan ollut kuullut hänen pientä luritustaan.
Hermione tarttui Dracon sängyllä lepäävään käteen, ja puristi sitä kevyesti. Pojan iho tuntui karhealta hänen pehmeää kättään vasten.
--------------------------------
Okei älylyhyt luku, mut en jaksanu kirjottaa pitempääkään. Virheitä saattaa olla kun betalla oli esteitä ;P enkä oo varma miten Lockhart kirjotetaa... mutta joo, ainakin sain tän tänne postattua
