Nimi: Aina kiusanasi
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Fandom: Percy Jackson
Paritus: Ares/Athene
Tyylilaji: Ei kai se muuta ole kuin draamaa?
Ikäraja: S
Yhteenveto: "Halusin katsella syvälle noihin kylmänharmaisiin silmiin. Halusin kietoa käteni hänen vahvan ruumiinsa ympärille ja viimein tukkia tuo viisas suu - josta tuli aivan liian paljon asiaa - omallani."Vastuuvapaus: Nämä versiot kreikan jumalista kuuluu Riordanille
Oma sana: Viimeinen valmis ficci koneeltani... Täytyy kai alkaa kirjoittaa jotain uutta
No kuitenkin. Paritus kävi mielessä ja tahdoin kirjoittaa jotain.
Aina kiusanasiAthene oli nainen vailla vertaa. Siinä oli tyttö, joka osasi tapella. Minä tosin hävisin hänelle aina, kiitos hänen ylivertaisen älynsä. Athene oli myös kaunis, hyvin kaunis. Hän oli omalla tavallaan jopa kauniimpi kuin Afrodite. Afrodite murhaisi minut, jos sanoisin tämän ääneen, mutta jumalat eivät osaa lukea toistensa ajatuksia ellei joku avaa tarkoituksella telepatialinkkejä eikä minulla ole minkäänlaista halua jakaa ajatuksiani Afroditen kanssa.
Muistan erittäin hyvin ne sodat, mitä olen Athenea vastaan käynyt. Hävisin suurimman osan. No hyvä on, hävisin melkein kaikki. Olen voittanut vain yhden sodan Athenea vastaan ja senkin vain siksi, että hänen joukoilleen sattui ikävä merionnettomuus, kiitos Poseidonin (kiitti kamu, se tosiaan tuli tarpeeseen). Muistan miten hänen harmaat silmänsä leimusivat kypärän takana, kun hän ojensi lippunsa minulle merkiksi siitä, että minä olin voittanut.
"Sinulla kävi tuuri, Ares", Athene oli sanonut jähmeästi.
"Eikö noin sano yleensä vain huonot häviäjät?" minä olin ivannut, vaikka tiesin hänen olevan oikeassa. Ilman Poseidonin apua olisin hävinnyt raikuvasti. Athenen silmät olivat kaventuneet uhkaavasti. Se ilme oli monien mielestä pelottava. Niin myös minun, mutta minä olin ainut, joka oli rakastunut siihen ilmeeseen. Haaveilin aina, että saisin Athenen niin paljon raiteiltaan, että hän syöksyisi minun kimppuuni ja sitten me kävisimme rajua ja kiihkeää taistelua.
Sain haaveilla turhaan. Athenella oli erinomainen itsekuri eikä hän ikinä antanut vihalleen valtaa. Jos hän jotain vihasikin, hän piti sen kurissa ja tuhosi vastustajansa kärsivällisesti ja armotta. Hän oli määrätietoinen ja kylmäpäinen taktikoija. Sodassa siis aivan verraton vastustaja. Häviäminen oli aivan syvältä, mutta jostain syystä aina, kun taistelin Athenea vastaan, nautin siitä täysin rinnoin eikä häviö enää merkannut juuri mitään.
Kun ensimmäisen kerran olin huomannut tämän, olin tyrmistynyt ja hyvin huolestunut omasta mielenterveydestäni. Hullujakin jumalia on. Esimerkiksi se vanha merenjumala Nereus. Kyllä jo hajukin sen kertoi.
Mutta minä en ollut hullu. Olin jotain paljon pahempaa. Olin rakastunut. Olin helvetti vie rakastunut
Atheneen!"Minä en voi olla koskaan huono häviäjä", Athene oli tokaissut ja hymyillyt hyvin omahyväisesti, sillä hän tiesi olevansa oikeassa.
"Purista siis kättäni merkiksi siitä ettei kanneta kaunaa", minä olin yllyttänyt ja tarjonnut kättäni. Jumalatar oli silmäillyt sitä arvioivasti ja epäillen olisiko siinä joku jekku. Olihan siinä, muttei sellainen kuin Athene epäili. Halusin tuntea hänen lämpimän kätensä omassani, sillä sen lähemmäksi en häntä päässyt.
Athene pohti hetken ehdotustani, mutta lopulta hän ojensi kätensä ja tarttui omaani.
Athenen kädenpuristus oli luja ja määrätietoinen. Hänen kätensä tuntui karhealta ja kovalta, mutta silti hänen kosketuksensa tuntui polttavan omaani. En millään olisi halunnut päästää irti. Halusin jäädä siihen hetkeen ja pitää häntä kädestä. Halusin katsella syvälle noihin kylmänharmaisiin silmiin. Halusin kietoa käteni hänen vahvan ruumiinsa ympärille ja viimein tukkia tuo viisas suu - josta tuli aivan liian paljon asiaa - omallani.
Mutta kätemme irtautuivat. Hetki särkyi ja Athene käänsi selkänsä minulle jättäen ruman gorgon pään irvistämään minulle kilvestä, joka roikkui hänen selästään. Niin Athene lähti joukkojensa kanssa. Minä jäin sotatantereelle yksin ja vaikka olin voittanut, en tuntenut oloani voitokkaaksi ja se oli Athenen vika. Se samperin nainen oli saanut minut pauloihinsa edes yrittämättä mitään, mutta ehkä juuri siksi minä olin langennut.
Käännyin itsekin ja virnistin leveästi joukoilleni, vaikka sydämeni tuntuikin kylmältä ja tyhjältä.
"Nyt juhlimaan!" olin karjaissut ja minulle oli hurrattu huumaavasti. Minä lähdin miesteni kanssa juhlimaan voittoani Athenea vastaan, joka jäi ainoakseni enkä edes pystynyt nauttimaan siitä kunnolla. Arvatkaa vain, että vituttiko? No kyllä helvetissä vitutti. Kirosin Athenea raskaasti, mutta vain mielessäni, sillä minua olisi pidetty outona, jos olisin alkanut voittoni jälkeen kiroamaan toista. Eikä Sodanjumalaa pidetty outona. Minua pelättiin ja kunnioitettiin. Minä johdatin joukkoni veriseen sotaan, jota johdin raivolla ja voimalla.
Athene oli toisenlainen. Hän saattoi kukistaa suuremman joukon moninkertaisesti pienemmällä vain jonkun älykkään strategian avulla. Ja hän voitti aina. Minulle oli monet kerrat tullut sanomaan niin Apollon kuin Hermeskin, että taisteluni oli turhaa enkä ikinä pystyisi voittamaan häntä, mutta minä jatkoin yrittämistä, sillä se hehku, joka hänen silmiinsä syttyi, kun hän sai uuden haasteen, oli ihaninta mitä olin ikinä nähnyt.
Neitsyys on muuten sitten typerin ajatus kautta aikojen. Miksi kukaan haluaa olla neitsyt? Mikä siinä viehättää? Artemis oli neitsyt, Hestia oli neitsyt ja Athene... niin, hänkin oli ikuinen neitsyt ja sitä kautta minun ulottumattomissani. Olisin voinut yrittää raiskata hänet, mutta Athene ei ole sellainen nainen, joka raiskataan. Hän osaa pitää puolensa eikä hänen raiskaamisensa edes houkuttele juurikaan. Minä haluan hänet hänen omasta tahdostaan, mutta Athene ei koskaan tule katsomaan minuun päin tuntien halua, jonka hän on sammuttanut kauan sitten. Minulla kun ei ole niitä lahjoja mitä hän voisi rakastaa.
Olet tuominnut minut Athene! Jumalat sinut kirotkoon (minä mukaan lukien ja olen aika varma, että saan ainakin Poseidoninkin taivuteltua mukaan.)
En minä haluaisi rangaista sinua. Haluan tuntea vartalosi omaani vasten. Haluan tuntea kiihkosi ja rakkautesi. Tahdon
sinut Athene.
Mutta koska en tule saamaan, me jatkamme taistelua ikuisesti viha leimahdellen silmissämme, mutta oma vihani on kiedottu rakkauden pisteliääseen huntuun ja se raastaa minut melkein kahtia. Jos en saa rakkauttasi, haluan vihasi ja raivosi. Näytä minulle mistä sinut on tehty, Athene. Minä haastan sinut. Minä taistelen kanssasi vaikka maailman loppuun asti, koska sinä olet siellä vastapuolella katsomassa minua raivokkailla ja ihanilla silmilläsi aigis ja miekka koholla. Sinä huudat ja minä vastaan. Me syöksähdämme taisteluun ja miekkamme kalahtavat yhteen kipinää iskien.
Jos en sinua muulla tavalla saa, niin olkoon näin. Ole älykäs viholliseni, taipumaton taistelutoverini.
Taistelussa sinä olet minun omani, Athene. Sinä et sitä ehkä tiedä, mutta sinä olet. Voitat todennäköisesti, mutta ei se mitään. Minä tulen aina olemaan paikalla haastamassa sinut ja koska olet liian ylpeä sanomaan ei, sinä vastaat haasteeseeni ja kohtaat minut silloinkin, kun maailma luhistuu ympäriltämme.
"Mikä likka", hymähdin havahtuen ajatuksistani, jotka olivat edenneet aivan liian syvälliselle tasolle. Nousin kiireesti seisomaan. Olin ryypyn tarpeessa. Athenen ajatteleminen sai minut aina ajattelemaan kaikkea monimutkaisemmin ja se lisäsi tunteilua, jota kaihdoin. Tunteet sekoittivat pään.
"Ehkä meillä on sittenkin jotain yhteistä, Athene", tuumasin ja saapastelin huoneestani etsimään Dionysosta, joka sekoittaisi minulle kunnon ajatustentappajadrinkin. Sitä minä tarvitsin tällä hetkellä kipeimmin. Tai niin minä uskottelin itselleni, sillä olin liian ylpeä myöntääkseni totuuden.
Sillä se, mitä tarvitsin kipeimmin, oli saavuttamattomissani.
Vähänkö oli syvältä.
Oma sana 2: Okei, Ares kuulosti ehkä liian runolliselta, mutta rakkaus sekoittaa pään (voinko turvautua tähän selitykseen?)
Palaute on kultaakin kalliimpaa! ^^
