Ficin nimi: Satakielet laulavat sinulle toisia lauluja
Kirjoittaja: foxtrot
Genre: drama, H/C, kenties angstinen pohjavire
Ikäraja: S //zougati muokkasi ikärajan vastaamaan uusia rajoja
Paritus: Hermione/Charlie
Vastuuvapaus: Hahmot kuuluvat Rowlingille, minä vain näpertelen niillä omiani.
Yhteenveto: Sinä et näe painajaisia (minä huudan aamuyöllä molempien puolesta)
A/N: Jostain syystä mietin pitkään, julkaisenko tämän vai en - tässä on jotenkin hassu tyyli, mutta kirjoittaminen oli mukavaa. Ja sain kirjoitettua Charliesta. o/
Hermionen PoV
Kevään ensimmäinen satakieli aamuhämäristä ja laulumaasta, huutaa nokan rikki ja katoaa. Ikkunan lasipinta on sulkapeitteen peili ja kuu joka kopioi, yhtä nopeasti heijastuksesta tulee kangastus kuin auringostaankin
jäljellä taas vain minä (sinä, unipoluilla), sänky ja tärykalvoilla nuotteja. Ikkunan ruosteinen kahva on kai avoimempi kevätaamuille ja herääville omenapuille, sinä yhtä suljettu kuin ennenkin luomet unisalonkien edessä.
Unissani olen askeleen takanasi, vierelläsi toisinaan, lintuperspektiivissä tai kaukana, kaukana, liian kaukana kuiskaamiseen. Valvemaailmassa en ikinä ollut siellä, mutta muuta ei olekaan, unikuvat totuutta;
sarvipyrstö irrallaan, sinä ainoa hullunrohkea yrität kirota sitä silmään (muut paossa, tervejärkisemmät), jo ennen kuin tapahtuu, tiedät mitä on tulossa - kuumaa oranssia vaatteiden läpi iholle, pakoon äkkiä pois kipu polte missä isku silmän yli missä ja
huutoni eksyy tyynyn untuvasokkeloihin.
Sinä et näe painajaisia (minä huudan aamuyöllä molempien puolesta), nukut vain ja olet kasvoiltasi alastomampi kuin koskaan hereillä, minä valvon kun sinä nukut ja valvon kun kaikki muut nukkuvat, ja valvon vielä silloinkin kun minut kannetaan pois sinun sänkysi vierestä
(valvon silmät kiinni).
Molly juoksi uraa keittiön puulattiaan ja itki Arthurin syliin, hurjistui saadessaan sinut kotiin mutkan kautta; ulkomailta Pyhän Mungon valkolaskoksista toiseksi ylimpään ullakkohuoneeseen. Tietenkin minä olin siellä myös, avustava parantaja nimilappuna keittiönpöydällä - ystävä todella - ja kun autoin sinua ylös portaita (“Liian heikko ilmiintymään“) minuutit olivat meitä nopeampia ja nukahdit heti kun kosketit sänkyä, kolme porrasväliä oli liikaa.
Parantavaa voidetta palohaavoihin (“Lohikäärmeen liekeissä vanhoja taikoja - jäävät jäljelle”), sormenpääni punaista kuviota vasten kevyinä ja varovaisina. Kun iho alkoi uusiutua, jotain minusta jäi piiloon ja sen alle uinumaan, kiinni ja viereesi, niin kiinni, etten ikinä uskaltaisi painautua aivan niin lähelle todellisuudessa - hellyyttä?
Silmälappu oli kielletty, olisi varmaan polttanut sormenpäissä - sinäkö siellä alla piilossa vai pelkkä musta kuoppa? Ajattelin vain toista pähkinäsilmääsi verhojen takana, toisella puolella ullakkohuonetta vai jossain muualla; piilossa omissa maailmoissasi. Mitä teit siellä, uneksit onnesta varmaan - mitä se sinulle olikaan.
Vahvistuessasi karistit univerkot harteiltasi useammin, hereille aamuun ja ylös iltapäivään. Katseesi ei ollut ikinä samea edes vastaheränneenä (sen toisen silmän, silmälappu toisella - en vieläkään katsonut, mutta nauroimme yhdessä vitsille irvokkaasta merirosvosta ennen kuin nukahdit taas). Lihalientä, naurunhelinää, hillopaahtoleipää, satukirjoja yöpöydällä, mustikkateetä ja avoin ikkuna puutarhaan. Molly halusi hoivata, helliä ja rakastaa, mutta minä ehdin aina ensin.
Päiviä viikkoja ihosi kuroo itsensä kuntoon, hereillä olet useammin ja hymysi on vanha tuttu. Jalkeille. Huumaava voitto, minä katson ylpeänä vierestä kun istut sinimaalia irti hilseilevässä puutarhakeinussa kävelysauvojen kanssa ja lintuparven vapaus lennähtää kasvoillesi.
Pian, pian, pian janoat taas työhön, se on silmiesi takana tummana kiiltona joka on varmaan muistoja, puhut joka päivä aamulla, lounaalla ja vielä iltapalallakin. Minä nyökkäilen onnellisena puolestasi ja sydän kasaan käpertyneenä, aina vain työ ja puutarhakävelyt (jälkimmäisistä minäkin pidän) - etkö muista vai haluatko vain unohtaa sen illan, kun huuleni löysivät auringon lämmittämän otsasi unisikermistä?
Amiraaliperhonen ikkunan takana, ilta on kutonut itsensä hiuksiisi - samaa sävyä palossa, joka silitti kylkeäsi - kaikkoonnut pihasta nopeammin kuin nouseva yö, joka nauraa varjoissa ja kuunpoimuissa minulle varmaan.
Jäljellä minä (sinä, muualla) - sinä olit sellainen ja minä toisenlainen, mutta olisiko se lopultakaan ollut liikaa? Juoksit pois ennen kuin ehdimme kokeilla, enkä minä lähtenyt perään.