Nimi: Pitääkseni teidät turvassa
Fandom: Underworld [Varjojen valtakunta]
Kirjoittaja: R.H.E
Ikäraja: ihan varmuudeksi se K11
Paritus: Selene/Michael, (Lucian/Sonja)
Genre: one-shot AU, tumma draama, angst, fluff
Disclaimer: Kaikki kunnia leffan tekijöille *palvoo*, enkä saa tästä mitään korvauksia. Tai ehkä kommentin?
Summary: Ennen, kun kyse oli vain kahden puolustuskykyisen kuolemattoman turvallisuudesta, oli mahdollista jättää kierros joskus väliin ja luottaa hyvään tuuriin, mutta nyt he ovat vastuussa jostain enemmästä. A/N: Pyh pah. Mulla ei ole oikeastaan mitään hienoa sanottavaa tästä pätkästä, haluan vain kertoa rakastavani häntä kuin lastani. Ja sellaisiahan ne omat tekstit tuppaavat olemaan, right?
Leffan näin pari päivää sitten ja menin rakastumaan. Toivottavasti tuon iloa edes jonkun
yöhön päivään
*
Pitääkseni teidät turvassaSe on ensimmäinen yö, jona Selene jää kotiin vakiotarkistusreitin läpikäymisen sijaan.
”Pärjäätkö sinä varmasti?” Michael kysyy huolestuneena. Lihaksikkaan miehen vaaleat silmät tarkkailevat ovenpieleen nojailevan naisen ilmeitä, tummien hiusten varjostamaa otsaa ja jäänsinisiä silmiä. Hymy Selenen huulilla on kuiva. Vaivattomalla liikkeellä hän ottaa aseen vyöltään ja naksauttaa sitä pahaenteisesti, kapeat sormet sivelevät liipaisinta hänen tähdätessään kivirakennuksen oveen.
”Mitä luulisit? Vaikka tilanne on mikä on, se ei vielä vaikuta fyysiseen toimintakykyyni. En vain uskalla enää lähteä kierrokselle. Minä tunnen sen jo, Michael”, Selene vastaa tyynesti, vaikka sydän rinnassa takoo yhä kiivaammin.
Michael huokaisee ja vetää mustan nahkatakin niskaansa. Takin sisälle kätketyt lyhytvartiset veitset, teräskiekot ja hopealuotinen pistooli painavat rintaa, mutta tunne on pieni huoli verrattuna aseiden hyödyllisyyteen. Tämä yö ei olisi ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun kaikille niistä saattaisi tulla käyttöä. Itse asiassa yö oli aivan samanlainen kuin mikä tahansa muista, jos ei otettu lukuun sitä, että tänä yönä autiota metsää vartioisi vain vampyyri-lykantrooppi-hybridi ilman tummaa varjoaan.
Selene näkee miehen ilmeen synkkenevän. Hän haluaisi sanoa toiselle, että tämä voi jäädä, jäädä vain täksi yöksi, mutta hän on tietää olevansa sellaisen säälin ja läheisyydentarpeen yläpuolella. Michaelin on
pakko mennä. Heillä ei ole vaihtoehtoja. Ennen, kun kyse oli vain kahden puolustuskykyisen kuolemattoman turvallisuudesta, oli mahdollista jättää kierros joskus väliin ja luottaa hyvään tuuriin, mutta nyt he ovat vastuussa jostain enemmästä. Paremmasta. Selene kääntää katseensa Michaelin sinertävistä silmistä tummansinisen hihattoman verhoamalle vatsalleen.
Hellästi ja rauhallisesti Michael painaa Selenen vasten kivitalon kylmää, valkeaa sisäseinää ja laskee toisen kätensä kohtaan, jota vampyyri on unohtunut tuijottamaan. Karkea ja naarmuuntunut kämmen erottaa ihon alla kiinteän kohouman, silittäen sitä lempeästi.
”Minä en oikein osannut ajatella… Tunnen Lucianin muistot edelleen kuin omani, hänellä ja Sonjalla oli sama tilanne joten tiesin tämän mahdolliseksi, mutta en vain… Minä en osannut kuvitella sinua äitinä”, Michael naurahtaa vaivaantuneemmin. Seleneä hymyilyttää nähdä mies jälleen niin poikamaisena, samanlaisena kuin tämä oli heidän tavatessaan. Sinisilmäinen ja lopulta epäileväinen aitoja tunteita kohtaan sen jälkeen, mitä hänelle tapahtui vain muutama kuukausi sitten. Ensin ihmissusi, sitten sen ja toisen lajin sekoitus… Se jos mikä tekee olon epäuskoiseksi.
Selene hymähtää ja tarttuu Michaelin takin kaulukseen. Hänen sinisten silmiensä pistävä katse lauhtuu ja aidompi, puhdas hymy nousee punaisille huulille.
”En minäkään. Mutta sinun kanssasi se tuntuu luontevalta.”
Raskaus ei ollut suunniteltu, mutta Selenen huomattua hänen odottavansa vampyyrin ja hybridin jälkeläistä, hänelle ei ollut olemassa muuta vaihtoehtoa kuin jatkaminen. Lapsi olisi ensimmäinen, joka syntyisi kahden erilajisen välille rakkaudesta, ei geenimuuntelutestinä.
Suudelma maistuu kloonivereltä ja ikävältä ja tuntuu suorastaan piinaavan halukkaalta jatkumaan pidemmälle. Heidän huulensa sopivat toisiinsa nyt paremmin, molempien omatessa suunnilleen saman verran yliluonnollisen vahvoja voimia. Ja vaikka Michael kaksilajisuutensa vuoksi onkin aina niskan päällä, Selene nauttii siitä. Vaikkei hän koskaan myönnäkään sitä kenellekään, ei edes rakastamalleen miehelle, alakynnessä oleminen tuntuu juovuttavalta; toisen armoilla, ilman mahdollisuutta tai edes halua perääntyä… Taistelutilanteissa se ei päde, mutta toisenlaisessa fyysisessä kontaktissa täydellisesti.
Hetkessä Michael on vetäytynyt pois ja avannut ulko-oven. Katseet kohtaavat vielä kerran, hyväilevät toisen kasvoja ja painavat ne varmuuden vuoksi mieleen.
”Shadie”, Michael sanoo sulkiessaan ovea perässään ja pysähtyy miettimään. Puolikuun valo hohtaa ovenraosta ja luo samean heijastuksen kivilattiaan. Miehen ilme on tutkimaton, mutta silmät päästävät läpi asteen lempeyttä.
”Hänen nimekseen voisi tulla Shadie. Varjoissa kasvanut, mutta sen vuoksi pysynyt turvassa.”
Selene nyökkää. Hetken mielijohteesta hän pujahtaa ulos Michaelin perään ja kietoo kätensä tämän selän taakse, painaa päänsä ulkoilmalta ja vereltä tuoksuvan takin rintamukseen.
”Tule takaisin. Me tarvitsemme sinua.”
”Tulen. Minä lupaan. Teen mitä vain pitääkseni teidät aina turvassa.”
*
Seuraavana aamuna, ennen auringonnousua, Michael löytää Selenen odottamasta pimennetyn ikkunan ääressä ja päättää hyvittää tälle erossa vietetyn yön.
*
Fin.
