Ficin nimi: Puulautalla ajelehtivaan ikuisuuteen.
Genre : Angst
Ikäraja: S
Summary: Tuuli ajehluttaa lauttaa kauemmas ihmisistä ja muusta elämästä. Tympeä savuinen ilma pilaa tunnelman.
Yksin, laatikon seinien sisällä, mistä ei pääse pakenemaan.
A/N : No päätin kirjoittaa, ja päädyin tälläiseen lopputulokseen. Toivottavasti voitte nauttia ripauksellisen edes tästä melko ensimmäisestä ficistäni.
Koitin tehdä tällä kertaa enemmän angstia, ja koitan jatkossakin, mutta yritän sekoittaa muutakin mukaan. Voitteko huomauttaa, jos on kirjoitusvirheitä ?
Tuntuu kuin olisin kylmässä, syvässä laatikossa.
Jonka reunat ovat vain vahvaa, tympeän ruskeaa pahvia. Iltaisin samat ajatukset, mietteet ja tekemiset ovat samoja.
On vain asioita mistä ei päästä yli puhumalla, unohtamalla tai miettien vain sametin pehmeitä ajatuksia.
On inhottavaa jos ei tiedä asioista, tai ihanat ystävät puukottavat selkääni. Minulla ei ole mitään, ei yhtään mitään, ehkä vain pieni
paperilappunen käsissäni. Joillakin on vain ystäviä rahan takia, ulkonäön tai muun asian takia. On väärin kuin jotkut niin sanotusti ostaa
itselleen ystäviä. Minä hankin niitä itse, vaikkei minulla olekkaan ketään.
Istuin läppärilläni, kirjoitin nopeasti tekstiä tuntemattomille ihmisille. Ei he periaatteessa olleet tuntemattomia, muutamiin olin tutustunut netin avulla
Joten oli minulla edes muutama, mutta hekin asuivat toki niin kaukana, ettei heistäkään ollut iloa. Mutta olin iloinen, että oli edes joku kenen kanssa
jutella hämäränä syyspäivänä. Ulkona oli samean kosteailma. Tuuli leikki visapisaroilla, jotka havittelivat maata.
Odotin viestiä niin sanotulta '' kaverilta '', kunnes huomasin ilmoituksen '' Acelia kirjautui ulos. ''
Huokaisin pettymyksestä, sorruin taas muurin taakse, vaikka olin juuri pääsemässä sen yli. Jos saisin vain yhden mahdollisuuden.
Löytäisin ihmisen, jolla olisi yhtä vilkas mielikuvitus, tai pitäisi oudoista asioista.
Pitkät, punaiset hiukset ylettyivät puoleen selkään asti. Hörppäsin loppu kahvin, vaikka se olikin jo kylmehtynyt.
Ehkä olin ujo, tai muut eivät pitäneet minusta. Katsahdin puhelimeeni, jossa ei ollut värinäyttöä, bluetoothia tai edes kameraa.
Kaikilla oli kosketusnäytöt, bluetootit, ja kamerat. Katsoin oliko tullut viestejä, mutta eipä tietenkään.
Eihän minulla ollut, kuin muutaman tympeän ihmisen puhelinnumeroa, eli äidin ja veljeni.
Vedin villatakkia tiukemmin päälleni, olinko vilustunut?
Vilustunut olin, tai en, silti nousin tuolistani ylös.
Astelin huoneestani eteiseen pukeutumaan, halusin ulos, päätäni särki ja tuntui ihankuin en saisi henkeä.
Vetäisin pikaisesti ruskean nahkatakin päälleni, ja siniset tennarit jalkaani.
Avasin kotioven, ja astelin sateiseen ja tuuliseen ulkoilmaan. Oloni helpottui, minun perääni ei enää katsottu.
Jalassani oli vain tummat legginsit, johon olin tehnyt saksilla reikiä, joten ehkä hieman paleli, halusin vain kauas kotitalostani.
Kaivoin taskujani ja tarkistin, että puhelin ja kotiavain oli taskussa.
Taskusta löytyi sivuista repiytynyt paperinpalanen, jossa luki '' derelict ''
