// Alaotsikko: K11, Coral & Muistot sarja
nimi: Taikaa & Turmaa
kirjoittaja: SoWe
ikäraja: K11
tyylilaji: angst, drama ja adventure, mahd. fluffy
varoitukset: eipä ihmeempää, lievää kiroilua ja mahd. verta
A/N: En ole keksinyt Enkelikorento-paikkaa tai Paikanvaihtaja-lajia, vaan ne ovat osa tarinan kirjoitus taikamailma
Enkelikorentoa, jossa kirjoitan tätä tarinaa
Päähenkilö:Nimi: ennen Coral Marie Feiws, mutta onnettomuuden jälkeen Froya Sarah Deinew
Ikä: 13, täyttää 14 pian
Sukupuoli: Tyttö
Luonne: Coral on ollut onnettomuutensa jälkeen hiljainen ja vetäytynyt, mutta pinnan alla räiskyy; oikeasti tyttö on leiskuva ja raivoisa persoona. Erittäin helposti suuttuva ja tulinen, muttei sentään paha. Ystävilleen hän on aina osannut olla lämmin ja huolehtiva. Ikävä kyllä onnettomuus tekin tytöstä epäilevän ja varautuneen. Saas tosin nähdä, milloin kaikki purkautuu.
Laji: Paikanvaihtaja
Perhe: Äiti ja Isä olivat kummatkin paikanvaihtajia, jotka teeskentelvät "jästejä". Heillä oli oma, yhteinen kukkakauppa ja perheellä oli myös pikkuinen lohikäärme. (Lajin koko on päästä häntään 5 cm ja paino 1,7 g)
Coral kaipaa heitä kovasti.
Menneisyys: Coral eli ihan onnellista ja normaalia elämää Lontoossa ja hänen perheensä salasi paikanvaihtajuutensa. Sitten kunCoral siirtyi yläkouluun, alettiin häntä kiusata ja kerrn tyttö polustautui energiapallolla. Tästä kiusaajat säikähtivät ja alkoivat syyttää Coralia noidaksi ja luonnonoikuksi. Pelästynyt Coral käytti paikanvaihtajan kykyään vahingossa ja hallitsemttomasti. Tapahtuman seurauksena Coral heräsi Enkelikorennosta oltuaan ensin viikon tajuttomana.
Nyt Froyaksi nimensä muuttanut Coral elää melko onnellisena, mutta kaipaa perhettään.
Prologi
Alku ja juuri
[/u]
Makasin vireällä nurmella silmät ummessa. Jalkani lojuivat viileähkössä vedessä ja pitkät heinät kutittelivat kasvojani. Tämä oli lempi paikkani Enkelikorennossa; pieni aina kesäinen ja vehreä lehto, jossa metsänhenget ja keijujen tapaiset haltiaolennot kuiskuttivat korvaasi salaisuuksia.
Oikeastaan luulen, että ne puhuvat vain minulle. Lehtoon voi tulla kuka tahansa, mutta vain harvat löytävät sitä... Keijukais olentoja taasen ei kukaan tunnu näkevän. Ei edes kauiten tuntemani henkilö tässä ulottuvuudessa; Venus. Venushan minut löysikin. Siis silloin, kun olin tajuttomana. Hän hoivasikin minua vielä herättyäni.
Kuuntelin hiljaa heinien heiluntaa ja keijukaisolentojen laulavaa kuiskuttelua. Olin nimennyt keijukaisolennot hengiksi ja lisäksi olin antanut niille aivan omia nimiä kuten Raivotar punahiuksiselle tuli luonteiselle tytölle, Kuiskaaja pieni kokoiselle valkotukkaiselle pojalle ja sinihiuksiselle ujolle tytölle Huokaus. Kaikista hengistä suosikkini oli Huokaus, joka muistutti minua kovasti; minullakin on siniset hiukset, tavallisesti värittömät silmät ja surullinen katse... Oikeastaan Huokaus on jo voittanut ujoutensa. Ainakin minun osaltani, nykyään se kertoo minulle pitkiäkin tarinoita ja se on hengistä ainoa Lehdon ulkopuolele uskaltautunut.
Nytkin se liisi hennoilla läpikuultavan sinertävillä siivillään luokseni ja vaikken vieläkään avannut silmiäni, saatoin kuvitella sen saaan aikaan surullisen ja iloisen ilmeen; hymyn, joka ei koskaan ulottunut silmiin asti.
"Vieras... vieras... tummat hiukset ja vaarallinen katse... vihaa... paljon vihaa..." kuuui hento, kuiskaava ääni, kuin kellon kilinä tai tuulen suhina, korvani juuresta. Kesti hetken, ennen kuin tieto iski tajuntaani. `Vihainen.. vieras.. Täällä! Lehdossa!`
Suorastaan hypähdin jalkeilleni, joskin huonoin tuloksin; liukastuin lammen pohjan liukkaisiin kiviin ja kaaduin kivuliaasti mahalleni veteen. Pääni painui veden alle ja vesiheinät sitoivat minut pohjaan kuin maagiset kahleet. Hätäännyin ja yritin räpiköidä, mutta vetäisin vain vahingossa vettä keuhkoihini. Yritin yskiä, mutta tukehtuminen vain lisääntyi ja silmissäni vilisi mustia pisteitä. Juuri kun silmäni miltei sulkeutuivat, tarttui joku kiinni hiuksiini ja veti kovakouraisesti pinnalle.
Yskin vettä ja yritin haukkoa happea samalla, kun tumma hiuksinen tyttö tuijotti minua tarkkaavaisesti. Hänen mustat silmänsä suorastaan hohtivat vihaa, vaikka kasvoilla oli tutkimaton ilme.
"Luulin, että olet paikanvaihtaja! Luulisi että olisit teleportannut itsesi jonnekin muualle kuin järven pohjaan..." tyttö tokaisi töykeään sävyyn ja aistin hänen tunteitaan; vihaa ja vihaa... sekä jotakin kummallista... jotakin, jota en tunnistanut. Tunsin poskiani kuumottavan, vaikka yskin yhä.
"Niin..." sanoin köhintäni lomasta ja hakkasin rintaani nyrkillä. Tyttö tuijotti - tai pikemminkin kyräili - minua erittäin vihaisesti.
"Oli minulla asiaakin... jotain pahaa", tyttö totesi kylmästi ja katseli minun reaktiotani tutkien. "Musta varjo tulee elämääsi uudestaan. Tällä kertaa pahempana... Ja et voi paeta sitä enää... sinä tulet kärsimään. Muista se!"
Tytö katosi hihtuen sumuksi ja hänen äänesä jäi kaikumaan päähäni. Makasin likomärkänä ja hieman kylmissäni Huokaus korvani vieressä leijuen miettin tyttöä ja tämän varoitusta. Tiesin vain yhden asian; tyttö ei ollut valehdellut.
