Nimi: Sisältäni löytyy vain tyhjyys
Kirjoittaja: Kuurankukka
Beta: Ren
Tyylilaji: Angst, drama, oneshot
Ikäraja: K11
Vastuunvapaus: Rowling omistaa hahmot, Metallica loistavan kappaleen, rahallista hyötyä en myöskään saa.
Paritukset: Ei varsinaisesti, Severus Kalkaroksesta kuitenkin kertoo.
Varoitukset: Lievää alkoholinkäyttöä, tulkinnanvarainen itsemurha
A/N: Idea ficciin tuli eräänä masentavana päivänä useita kuukausia sitten Metallican Fade To Black kappaleesta. Erityiskiitos myös betalle, jonka ansiosta tätä uskalsin ryhtyä julkaisemaan. Ja edelleenkin siis ensimmäinen julkaisu, huh
Sisältäni löytyy vain tyhjyysTuli tavoitteli nälkäisenä tuoliin lysähtäneen miehen kalpeita kasvoja. Sen kajastus ratsasti pitkin viskistä ja tulenloimotuksesta
kuumottavia poskia ja jäi tuikahtelemaan mustien silmien hyisen meren nurkkaan. Kolkossa ja muistojen hallitsemassa huoneessa ei ollut muuta valonlähdettä kuin jykevän ja koruttoman takan oranssinpunertava nielu. Muuten pimeys peitti huoneen raskaalla satiiniverhollaan nurkasta nurkkaan. Ikkunatkin olivat tiukasti suljetut ja peitetyt, vaikka oli myöhäinen ilta, ja ovi oli tiukasti teljetty.
Viski valui kurkusta alas lasi toisensa perään. Tunnekuohunsa piiskaamana hän oli onnistunut särkemäänkin pari lasia kelmeään nyrkkiinsä. Kerran tai pari mies oli yrittänyt myös keskittää huomionsa tuolin selkänojalla loikoilevaan aukinaiseen liemikirjaan. Surkein tuloksin. Kirjaimet ikään kuin pomppivat hänen silmiensä editse, juoksivat karkuun niin, ettei hän kyennyt erottomaan kuin pari sanaa sieltä täältä.
”Kiehauta… lisää sekoittamisen jälkeen… hauduta…”Mutta toisaalta, mitä pidemmälle ikkunan vieressä tikittävä seinäkello takoi nopeita viisarinsiirtojaan, sitä kiivaammin hän yritti kirjaansa keskittyä. Hän ei kuitenkaan kyennyt erottamaan kuluneista musteviiruista kuin kaksi sanaa; ”Severus, pyydän.”
Ne olivat ne kaksi sanaa, jotka kummittelivat hänen korvissaan vielä tunteja tapahtumien jälkeen ja saivat ajatukset jumittumaan vain ja ainoastaan Albus Dumbledoreen. Sanat tunkivat jokaiseen ajatukseen, kiduttivat veristä ja syvää haavaa sydämessä, eikä edes viski sumentanut niiden merkitystä. Kaksi kirottua sanaa olivat vielä kuolemankin tullessa siellä, maahan tallatun sydämen sisuksessa.
Hitaasti hän vaipui syvään ja rauhalliseen uneen, uneen, jossa valkopartainen velho houkutteli häntä luokseen, silmät kirkkaina. Lilykin oli siellä upeassa valkoisessa mekossa, neitseellisen kauniina. Eikä Jamesta näkynyt missään. Melkein liian hyvää ollakseen totta, liian hyvää ollakseen todellista…
Oven paiskautuminen seinää vasten ja sen mukana tullut hyytävä viima palauttivat hänet takaisin maanpinnalle. Sen mukana tuli oivallus; uni oli ollut pelkkää unta. Pöydän luokse harppova hahmo vaati huomiota osakseen.
”Mitä nyt Draco?” mies kysyi hitaasti ja kylmästi. Välittämättä vastahakoisista sanoista nuori mies veti toisen nojatuolin lähemmäs ja istuutui lysähtäen alas. Aluksi hän ei saanut mitään sanottua. Ahdistus pakotti kuitenkin sanat ulos. Ja miettimättä sen enempää hän tarrasi Severuksen käsinojalla lepäävään käteen.
”Sinun pitää auttaa minua. En voi nukkua, vaikka kuinka yritän… Näen ne kasvot kokoajan mielessäni.”
Sanat olivat lähes hysteeriset, jäiset peilit säröilivät ja uhkasivat murtua kyynelten tieltä.
”Mitä haluat minun tekevän?”
”Sinun pitää keittää jotain lientä, että voin nukkua ilman unia.” Hän oli jo niin epätoivoinen ja omaan paniikkiinsa hukkunut, ettei
tajunnut vaaraa mustanpuhuvan hahmon silmissä. Kivikasvoinen Severus ei virkannut mitään moneen toviin, kunnes lopulta irrotti Dracon otteen kädestään, ja vasta sitten vastasi.
”Oletko miettinyt erästä asiaa?” hän aloitti melkein pohdiskellen, ja otti samalla ison kulauksen viskistään.
”Sinä näit vihreän välähdyksen tänä iltana. Sinä riistit vanhan velhon sauvan itsellesi. Mutta et silti kyennyt tappamaan häntä. Olet niin kiihkeä mieleltäsi juuri nyt, että olisi ihme, jos et näkisi unia.”
”No anna sitten jotain juomaa, että rauhoitun!” Draco kivahti ja hyppäsi kuin houreissaan ylös tuolista. Tuollaisessa kiihkossa ei ollut mitään uutta, eikä hänen pitäisi puuttua sen kesyttämiseen liikaa, Kalkaros pohti itsekseen.
”Sinä et murhannut jokunen tunti sitten ketään. Et edes ollut lähellä murhata ketään. Sydämesi ei ole tarpeeksi kivettynyt siihen. Ja jollet koveta sitä itse, pimeyden lordi tekee sen taatusti. Tappaminen kuitenkin onnistui, eikä hänellä ole juuri nyt mitään syytä sinun kiduttamiseesi. Mutta entä seuraava kerta? Tulet saamaan samanlaisia tehtäviä vielä monta kertaa, jos uskollisuutesi kestää. Silloin murhaamiesi ihmisten kasvot ovat jokaisessa unessa mukana niin, että muistat jokaisen tapon ulkoa, ilman unohduksen armoa. Unet palaavat aina, eikä niitä voi hallita minkään liemen tai loitsun avulla tarpeeksi hyvin.” Raskaasti hengittäen ja sydän pampahdellen poika yritti keskittyä vanhemman miehen sanoihin, niissä oli jokin tärkeä ja piilotettu sanoma, mutta hänen levoton mielensä ei juuri silloin kyennyt sisäistämään paljon mitään.
”Mutta ole kiltti, anna edes täksi yöksi jotain! Minun on pakko saada nukkua.”
Kokeneempi kuolonsyöjä katseli nuoremman tärisevää ja hentoa kehoa, joka yritti epätoivoisena karkottaa kuoleman ja pelon pimeään luotaan. Niin nuori ja heikko, ja silti melkein kuin hän itsekin… Aikansa katseltuaan hän nousi ja asteli horjahtelevin askelin pimeässä nurkkauksessa seisovan varastokaapin luokse. Syvästä hämystä huolimatta kalpeat kädet puristuivat nopeasti oikean pullon ympärille ja ojensivat sen perässä tulleelle kiiluvasilmäiselle Dracolle.
”Muista, yksi hyvin pitkä kulaus riittää. Se antaa sinulle terveen ja eheän unen noin kahdeksaksi tunniksi”, hän kertoi ja katsoi tarkasti, että toinen nielaisi alas oikean määrän nestettä. Hetkeksi syvä rauha valtasi vaaleahiuksisen kasvot, hän ojensi pienen pullon takaisin vanhemmalle velholle, kiitti ja oli nopeasti poistunut paikalta, toivottaen pelastavan unen avokäsin vastaan. Severus horjui takaisin nojatuoliinsa istumaan ja nielaisi samalla yhden lasin pohjia myöten tyhjäksi. Näköaisti rupesi jälleen sumentumaan, muuttumaan tympeän harmaaksi verhoksi näkökentän reunoilta lähtien. Se verho tyhjensi kaiken muunkin niin, että turtumus oli aste asteelta täydellisempi.
Ja sinä yönä, sinä monin tavoin merkityksellisenä yönä Severus ei voinut muuta kuin päästää irti ja antaa tyhjyyden kuljettaa itsensä pois. Vaikka hän kuinka yritti, hän ei löytänyt sydämestään minkäänlaista tunteen vähäisintä sirpalettakaan, ei rakkauden suomaa heleää lämpöä ketään kohtaan, ei vakaata kiintymystä tai uskollisuutta. Ohikiitävän hetkisen mies pelkäsi sitä harmaata tyhjyyden rotkoa, pelkäsi tunnottomuuttaan, pelkäsi aivan erityisesti omaa mustanpuhuvaa itseään. Jos hän tahtoisi pelastua pimeydestä sokaisevaan kirkkauteen, se olisi vain hänen itsensä tehtävissä. Maailmassa oli vielä vuorokausi sitten ollut henkilö, joka oli jokaisena päivänä osoittanut ja todistanut välittävänsä ja kantavansa hänestä huolta enemmän kuin kukaan kenties milloinkaan. Ja hän oli osoittanut syvää kiitollisuuttaan vain sillä, että murhasi kyseisen velhon silmäkään räväyttämättä. Samalla hänen harteilleen oli nostettu vastuun raskas paino, annettu tehtävä, joka takaisi, ettei rehtori kuollut turhaan. Mutta hän tiesi, ettei kykenisi hoitamaan viimeistä velvollisuuttaan loppuun, sielunsa oli jo liian revitty tehtävää varten.
Ja tätä kaikkea Severus Kalkaros ajatteli sen loppumattoman pitkän ja tyhjyydentäytteisen yön aikana, kunnes jäljellä oli vain kalsea helmiäisenharmaa tyhjyys, yksi veitsenterävä ajatus ja viimeisenä uuden ajan aamunkoitto. Kirkas ja hyvin lämmin aamunkoitto, jonka hän otti vapaana miehenä vastaan.
Hyvästit näin lausun, kaiken jätän taakseni, ei enää mitään annettavaa ole.
