T/N: No niin, se o loppu ny~ Sen verran käännöksestä, että luvun alussa olevalle sitaatille onnistuin löytämään ns. virallisen suomennoksen, mutta luvun lopussa oleva on itse kääntämäni (kuten itse asiassa kaikki muutkin lukujen yhteydessä olevat sitaatit raamatunkohtia lukuunottamatta).
Noh, en löpise sen kummempia vaan päästän tiedät lukemaan, miten poikasten käy~ :>
------------------------------
Luku 8
Steps
Love looks not with the eyes, but with the mind;
And therefore is winged Cupid painted blind.
[Ei tosi rakkaus silmin katso, se katsoo yksin sydämellä.
Sen vuoksi sokea on aina Cupido.]
-- Shakespeare (Kesäyön unelma)
Se viikko tuntui loputtoman pitkältä Dracosta, joka vietti sen yrittäen olla huomioimatta Harrya tunneilla yhtä lailla kuin tämä jätti hänet huomiotta, opiskellen joka päivä iltamyöhään ja miettien jälleen kerran, mitä Harry oli sillä hetkellä tekemässä ja miksi hän oli lähtenyt. Viimein koitti lauantai ja Tylyaho-retken aika. Harryn kanssa meneminen oli tietysti poissa laskuista, ja huolimatta Millicentin kutsusta tulla jakamaan pöytä ja pari tuopillista Kolmessa luudanvarressa Draco päätti jäädä linnaan. Hän ei vain ollut sillä tuulella, että olisi jaksanut osallistua tytön epätoivoisiin yrityksiin jättää luihuisten puumerkki kylään, eikä hänellä ollut oikeastaan hoidettavana mitään sellaisia asioita, jotka eivät olisi onnistuneet helpommin pöllöjen avulla.
Draco oletti Harryn lähteneen Tylyahoon osana Iänikuista Kolmikkoa ja tunsi sekä helpotusta että jonkinlaisen tyhjyyden tunteen tajutessaan, ettei hänen tarvitsisi sietää toisen näkymätöntä läsnäoloa sinä päivänä.
Hän vietti aamupäivän opiskellen yksin, kuten yleensäkin, ja suuntasi sitten epätavallisen hiljaiseen suureen saliin lounaalle. Blaise oli ainoa seitsemäsluokkalainen luihuinen, joka oli jäänyt linnaan Dracon lisäksi, ja he juttelivat taikajuomista syömisen lomassa.
”Voinko kysyä jotain?” Blaise mumisi suu täynnä ruokaa.
Draco kohautti olkiaan. ”Toki”, hän vastasi odottaen jälleen yhtä kysymystä totuusseerumin monimutkaisesta valmistusprosessista.
”Mitä sinä olet tehnyt Potterille?”
”Mitä?” Draco säpsähti. ”Miten niin?”
”Hän on tuijottanut sinua koko ruokailun ajan. Itse asiassa hän on tuijottanut sinua jatkuvasti viime aikoina, mutta nyt se on paljon ilmiselvempää, kun hänellä ei ole pikku kavereitansa ympärillään.”
Jopa kaiken sen ilman näköaistia vietetyn ajan jälkeen Dracon ensimmäinen reaktio oli halu kääntyä katsomaan, varmistua asiasta omin silmin. ”Potter on yksin?” hän kysyi pitäen vaivoin äänensä matalana ja kasvonsa Blaisea kohti.
”Jep. Ilmeisesti emme ole ainoat luuserit, jotka jättivät Tylyahossa käynnin väliin”, sanoi Blaise naurahtaen. ”No, mitä sinä teit hänelle? Mitä sinä olisit voinut tehdä hänelle?”
Draco jätti ajattelemattoman kommentin omaan arvoonsa. Viha palasi äkkiä täydellä voimalla. Harry ei voinut sanoa hänelle yhtä ainoata sanaa, mutta istui silti koko viikon tuijottamassa häntä? Ei, Harry selittäisi käytöksensä, ja hän tekisi sen nyt. Ei tielle tulevia kavereita, ei oppitunteja, joille paeta.
Draco nousi tuolistaan. ”Tendo. Rohkelikkojen pöytä”, hän sanoi Ohjaajalle ja lähti kävelemään niin nopeasti, ettei pallo olisi ehtinyt varoittaa häntä ajoissa, jos joku olisi astunut hänen tielleen.
”Määränpäässä”, kuului Ohjaajan ääni. Se ei pystynyt tunnistamaan yksittäisiä ihmisiä, vain paikkoja. Nyt Draco oli siis pöydän luona, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, missä Harry tarkalleen ottaen oli. Hän alkoi kulkea pöydän suuntaisesti sillä puolella, millä Harryn täytyi istua, jos tämä kerran oli katsonut Luihuisen pöytää kohti.
”Potter, me puhumme. Nyt”, hän sanoi matalalla, mutta selkeällä äänellä ja liu’utti toista kättään tuolien selkänojia pitkin kävellessään lähemmäs pöydän keskiosaa.
Ei vastausta.
”Haluatko, että kohotan ääntäni ja sanon asiani koko salin kuullen?”
”Lopeta”, Harry sähisi; ääni kuului vähän matkan päästä Dracon takaa.
Hän kulki takaisin äänen suuntaan, kunnes käsi hänen ranteensa ympärillä pysäytti hänet. Harryn tunnusomainen lämpö tulvahti välittömästi hänen ihollensa.
Draco käänsi päätään. ”Haluat, että lopetan? Hyvä on. Aiotko puhua?”
Seurasi lyhyt tauko. ”En täällä”, rohkelikko lopulta tokaisi ja päästi irti toisen ranteesta. Draco kuuli tuolinjalkojen raapivan lattiaa. ”Ulkopuolella. Eteisaulassa.” Askeleet tömisivät poispäin Dracon kertoessa Ohjaajalle määränpäänsä.
***
Nurkkaan ahdistettuna Harry ravasi eteisaulaa edestakaisin niiden muutamien hetkien ajan, jotka Dracolla kesti saavuttaa hänet. Hän oli valehdellut Ronille ja Hermionelle olevansa liian väsynyt tulemaan Tylyahoon ja että hänen piti tehdä läksyjä; hän epäili, etteivät hänen ystävänsä uskoneet hänen tekosyitään, mutta nämä olivat myöntyneet ja jättäneet hänet yksin hautomaan ajatuksiaan… ja katselemaan.
Draco saapui aulaan ja pysähtyi hetkeksi, yrittäen selvästikin määrittää Harryn olinpaikkaa. ”Kuulen askeleita”, hän tokaisi syyttävällä äänellä heti raskaiden ovien sulkeuduttua hänen perässään. ”Jos yrität livahtaa taas, Potter, se ei onnistu.”
Harry lopetti kävelyn. ”Olen tässä, joten voit lopettaa uhkailun.” Hän seurasi, kuinka toinen poika lähti kulkemaan hänen suuntaansa ja pysähtyi Ohjaajan varoittaessa häntä uhkaavasta törmäyksestä. ”Mitä sinä haluat?” Harry tiuskaisi, vihaisemmin kuin oli aikonut.
”Mitä luulet? Haluan tietää, mikä helvetti sinua vaivaa.”
Harry puri huultaan. Hänen olisi pitänyt tajuta, että Draco vaatisi lopulta selitystä. ”Minua? Ei minua mikään vaivaa”, hän vastasi vaihtaen lähestymistapaa täysin, pakottaen äänensä kepeäksi ja huolettomaksi.
”No ei kyllä siltä vaikuttanut maanantaina, kun lähdit niin äkkiä”, Draco totesi. ”Etkä ole puhunut minulle koko viikkoon. Olet aina ollut kimpussani käskemässä minua puhumaan. Nyt on sinun vuorosi – selitä.”
Vaikka olikin luihuisen raivon kohteena, Harry huomasi pojan läheisyyden vaikuttavan häneen taas kerran aivan väärällä tavalla. Hän veti syvään henkeä ja käänsi katseensa välttääkseen katsomasta Dracoa suoraan. ”Minä vain tajusin, miten paljon kaipasin Ronia ja Hermionea”, hän valehteli. ”Halusin viettää heidän kanssaan enemmän aikaa, siinä kaikki.”
Draco otti askeleen taaksepäin. ”En usko sinua.”
Harry kohautti olkapäitään toivoen, ettei Draco voinut kuulla hänen sydämensä jyskytystä. ”Miksi et uskoisi? Olemme olleet ystäviä vuosikausia – on vain luonnollista, että minulla oli ikävä heidän seuraansa.”
”Sinulta vei lähes kolme kuukautta tajuta se? Ja kun se tapahtui, se oli niin kiireellistä, että sinun oli rynnättävä tiehesi ilman kunnollista selitystä?”
”No, mistä sinä sitten luulet sen johtuneen?” Harry kysyi heittäen palloa epätoivoisesti Dracolle.
”Voi, enpä tiedä; ehkä vain kyllästyit minuun, eikä sinussa ollut miestä sanoa sitä suoraan?” Harry katsoi, miten Draco käänsi päätään ja antoi hiustensa laskeutua kasvoilleen aivan kuin ei olisi halunnut tulla nähdyksi. ”Leikit mukavasti ymmärtäväistä, mutta tosipaikan tullen et kestänyt kaikkea sitä paskaa.” Hän veti henkeä. ”Riippuvaisuuttani, romahdustani – kaikkea.”
”Voi, ei, Draco”, Harry huudahti vaistomaisesti, haluten poistaa toisen kasvoilla vaaleiden suortuvien takana näkyvän itseinhon. ”Ei se johdu siitä ollenkaan!”
Dracon pää nytkähti pystyyn. ”Kuinka sinä uskallat!”
”Mitä?”
”Minun nimeni. Tämä on toinen kerta, kun olet käyttänyt etunimeäni. Kehtaatkin käyttää sitä manipuloidaksesi minua, jos kerran olet päättänyt, että ystävyytemme”, Draco sylkäisi sanan ulos, ”on niin merkityksetön, ettet voi edes kertoa minulle totuutta.”
Harry kirosi mielessään. Hän ei ollut ajatellut ollenkaan ennen kuin oli avannut suunsa – Dracon nimi oli vain lipsahtanut häneltä reaktiona hänen näkemäänsä tunteeseen. ”Se on totuus”, hän sanoi. ”Minä vannon – sillä ei ole mitään tekemistä sinun sokeutesi kanssa.”
”Mistä se sitten johtuu? Ei enempää valheita, Potter.”
”Minähän sanoin, minä vain kaipasin--”
Ennen kuin Harry ehti edes räpäyttää silmiään, Dracon käsi oli tarttunut hänen paitansa etumukseen. Ketteriltä sormilta vei vain hetken paikallistaa itsensä ja kiivetä Harryn kasvoille.
”Mitä sinä teet?” Harry parkaisi ja yritti vetäytyä pois. Mutta Dracon toinen käsi kiemurteli hänen niskansa taakse pitämään häntä paikoillaan.
”’Katson’ sinua. Selvittääkseni totuuden. Sanasi, äänesi – ne eivät sano samoja asioita, enkä minä ymmärrä sitä. Mutta et ole koskaan ollut hyvä pitämään totuutta poissa kasvoiltasi; sitä, mitä todella tunnet.”
Harry oli kuin halvaantunut tuntiessaan Dracon kädet ihollaan ja hänen läheisyytensä aiheuttaman lämmön. Yksi käsi oli kietoutunut hiuksiin hänen niskassaan ja toinen kulki hänen otsallaan, huulillaan, kaikkialla. Dracon kasvot täyttivät hänen näkökenttänsä ja halu nojata käteen, joka oli nyt hänen poskellaan, oli melkein sietämätön. Hän ei kestäisi yhtään enempää. ”Ole kiltti ja lopeta”, hän kuiskasi.
Käsi ei liikkunut. ”Anna minulle yksikin hyvä syy.”
”Koska--” Harry vetäisi syvään henkeä. Dracon peukalo liukui vähän matkaa hänen poskellaan; hänen suunsa oli aivan lähellä. Aika tuntui hidastuvan, ja hän tunsi muuriensa sortuvan, sortuvan… ”Koska”, hän toisti ääni täristen hieman, ”se saa minut haluamaan tehdä näin.”
Harry otti Dracon kasvot käsiinsä, nojautui eteenpäin ja painoi pehmeän suudelman toisen pojan huulille.
Sitten hän vääntäytyi irti Dracon otteesta ja pakeni oleskeluhuoneeseensa.
Hän ei ollut varma, tulisiko sieltä koskaan pois.
***
Draco seisoi erään portaikon juurella miettien, oliko todella lähdössä päättömään ajojahtiin.
Harryn suudeltua häntä sinä iltapäivänä ja paettua Draco oli seissyt pitkään jähmettyneenä paikoilleen, poissa tolaltaan. Vasta kuullessaan joidenkin oppilaiden tulevan suuresta salista kuiskutellen uteliaasti ja ajattelemattomasti hänen ja Harryn yhteenotosta, ikään kuin Draco olisi menettänyt kuulonsakin, hän oli vetäytynyt kirjastoon ajattelemaan. Tuntui siltä kuin hän ei olisi viime aikoina muuta tehnytkään kuin ajatellut – kaikkea, mitä hänelle oli tapahtunut; mitä heille oli tapahtunut. Sokeutumisensa jälkeen Draco oli huolellisesti vältellyt käsitettä ’he’. Epävarmuudessaan hän ei ollut voinut kuvitellakaan, että kukaan haluaisi olla hänen kanssaan ’he’. Mutta ilmeisesti joku halusi. Harry. Ainakin jos suudelma oli todella tarkoittanut jotain, ja jos Harry jossain oli huono, niin petoksessa. Mikä tarkoitti, että tämä todella halusi Dracon.
Ja Draco halusi hänet myös. Ensimmäistä kertaa onnettomuuden jälkeen hän antoi itsensä edes miettiä sellaisia asioita ja päästyään yli järkytyksestään hän tajusi vaistomaisesti, että oli halunnut Harryn jo pidemmän aikaa. Hän muisti, kuinka he olivat sopineet yhteen luudalla ja miltä Harryn lämpö oli tuntunut hänen kätensä alla. Miten he kannustivat toisiaan ja olivat tasavertaisia, vaikka Dracon sokeus sai hänet yleensä tuntemaan olevansa heikommassa asemassa muihin nähden. Hän ei tiennyt, millaista olisi viedä heidän suhteensa uudelle tasolle, mutta hän ei missään nimessä aikonut jättää Harryn suudelmaa ilman vastausta. Hän saattoi edelleen tuntea pehmeät huulet omiaan vasten.
Ongelmana oli, että rohkelikko vaikutti haihtuneen ilmaan. Draco ymmärsi toisen pojan pelon; halu vetäytyä pois muita ihmisiä – ihmisiä, joiden reaktioista ei voinut olla varma – sisältävistä tilanteista oli hänelle liiankin tuttu. Ja Harry ei luonnollisestikaan voinut tietää Dracon tunteista; ymmärrettävää, sillä hän ei itsekään ollut tunnistanut niitä tätä hetkeä aiemmin. Nyt piti siis vain etsiä Harry ja kertoa hänelle. Mutta missä hän oli?
Harry ei ollut tullut alas päivälliselle. Dracon ei ollut edes tarvinnut kysyä – heti hänen istuttuaan pöytään Blaise oli hihkunut hänelle sydämelliset onnittelut sen mittelön oletetusta voitosta, jonka tämä luuli Harryn ja Dracon käyneen. Draco ei ollut vaivautunut korjaamaan Blaisen käsitystä, vaan oli syönyt hiljaisena ruokansa miettien, missä Harry oli. Jonkun etsiminen valtavasta linnasta oli tarpeeksi vaikeaa näkevällekin. Etsiminen sokkona, kirjaimellisesti, oli lähes mahdotonta.
Vaikutti kuitenkin järkevältä aloittaa Harryn tuvasta, ja sen takia Draco nyt seisoikin erään tietyn itäisen portaikon juurella lähellä suurta salia. Hän ei ollut edes varma, pystyisikö löytämään Rohkelikon oleskeluhuonetta – hän ei ollut koskaan ollut siellä, eikä hänellä ollut muuta aavistusta reitistä, kuin muistikuva siitä, että rohkelikot tulivat ja menivät näistä portaista. Ohjaaja oli ohjelmoitu erityisesti hänen tarpeisiinsa, ja monet Tylypahkan pysyvistä huoneista oli tallennettu siihen; Draco ei kuitenkaan tiennyt, kuuluivatko muiden tupien tilat joukkoon, sillä hänellä ei pitäisi olla mitään asiaa niihin.
”Öh… tendo, Rohkelikon oleskeluhuone”, hän sanoi Ohjaajalle odottaen, ettei se tunnistaisi komentoa.
Laite ei kuitenkaan epäröinyt. ”Kaksikymmentäseitsemän porrasta ylöspäin”, se ohjeisti. Toivoen, että Ohjaaja todella oli oikeassa, eikä eksyttäisi häntä linnan uumeniin, Draco lähti liikkeelle.
Draco kävi harvoin vieraissa paikoissa, ja sokeana lentämisen tapaan se oli äärimmäisen hämmentävää. Luokkahuoneet, Luihuisen oleskeluhuone – ne olivat kaikki paikkoja, joissa hän oli käynyt aiemmin, mikä teki Ohjaajaan luottamisesta helpompaa ja auttoi häntä pitämään mielessään kirjaa olinpaikoistaan. Nyt hän oli todella kulkemassa sokeasti paikkaan, josta hän ei jonkin mennessä pieleen voisi mitenkään löytää tietä takaisin ilman näkevää ihmistä. Olettaen, että hän löytäisi sellaisen.
Draco kiipesi aina vain ylöspäin, sitten pitkin kaikuvaa käytävää ja taas portaita ylöspäin. Ei ihme, että Longbottom hoikistui vuosien varrella, hän ajatteli. Kaikki nämä portaat pitäisivät kenet tahansa hyvässä kunnossa. Oli suoranainen ihme, ettei kukkakeppi-Weasley ollut kadonnut kokonaan näkyvistä.
Juuri Dracon vakuututtua siitä, että Ohjaaja oli seonnut ja että hän päätyisi jonnekin katolle, se ilmoitti hänen olevan määränpäässä.
Mitäs nyt? Hän oli perillä, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, missä ’perillä’ oli, miltä siellä näytti tai mitä hänen ympärillään oli. Draco ei ollut tuntenut oloaan näin eksyneeksi ja avuttomaksi pitkiin aikoihin, ja hetken ajan hän harkitsi luovuttavansa ja keksivänsä toisen suunnitelman. Vain hänen tarpeensa löytää Harry ja puhua tälle palautti hänen päättäväisyytensä. Jos ei muu auttaisi, hän seisoisi paikallaan kunnes joku rohkelikko kulkisi ohi.
”Tunnussana?” Vanhemman naisen ääni puhui yhtäkkiä Dracon yläpuolelta, ja heti perään kuului haukotus.
Draco melkein loikkasi ulos nahoistaan kuullessaan äänen. ”Mitä?” Oliko rohkelikoilla jonkinlainen ovenvartija?
”Sinun täytyy sanoa tunnussana, kultaseni. En voi päästää sinua muuten sisään.”
Draco astui ääntä kohti toinen käsi kohotettuna eteenpäin. ”Kuka olet? Minun täytyy vain tavata Harry – voisitko olla kiltti ja kertoa hänelle, että olen täällä?”
”Olen pahoillani – makuusaleissa ei ole muotokuvia. Tarvitset salasanan.”
”Seinä”, varoitti Ohjaaja juuri kun Dracon käsi osui kaiverretun kehyksen reunaan. Puhujan sanat palasivat hänen mieleensä. ”Oletko sinä muotokuva?” hän kysyi.
”Totta kai, kultaseni, mikä muukaan olisin? No, aiotko sanoa tunnussanan vai et?”
No, nyt Draco ainakin tiesi, mitä hänellä oli vastassaan. Hän ei ollut varma, oliko puhuva kuva enemmän vai vähemmän ärsyttävä kuin tyhjä kiviseinä – joinain päivinä hän ei ollut tarkkaillut askeliaan ja oli kävellyt vähän matkaa tupansa sisäänkäynnin ohi, ja sen löytäminen uudelleen oli aina hankalaa.
”Ei… en voi”, Draco vastasi muotokuvalle. ”Minä… voisinko vain odottaa tässä?”
”Tottahan toki”, kuului vastaus. ”Suonet anteeksi, minä taidan jatkaa nokosiani…”
Hiljaisuus ympäröi jälleen Dracon. Hän seisoi paikallaan toivoen, että joku oppilas tulisi joko sisään tai ulos ja olisi riittävän jalomielinen päästääkseen hänet sisään.
Pitkän ajan kuluttua Draco kuuli muotokuvan viimein narahtavan auki ja kääntyi toivoen, että se olisi joku, jonka hän tunsi. ”Mitä sinä täällä teet?” kuului pojan ääni. No, rohkelikko ilmeisesti tunsi hänet, mutta Draco ei pystynyt ainakaan heti tunnistamaan puhujaa.
”Voisitko hakea Potterin? Minulla on hänelle asiaa”, hän pyysi toivoen, että toinen oli yhteistyöhaluisella tuulella.
”Kuulin, että haastoit hänet päivällisellä, tai jotain sellaista. Yritätkö livahtaa sisään hoitamaan homman loppuun?” tuntematon poika kysyi epäluuloisesti.
Draco onnistui juuri ja juuri pitämään kielensä kurissa. ”Jos yrittäisin livahtaa sisään, en varmaan pyytäisi sinulta lupaa, vai mitä?” Hän huokaisi. ”Katso nyt, se on tärkeää. Ole kiltti.”
Vastauksena tuli toinen huokaus. ”No okei sitten. Odota hetki, niin käyn selvittämässä, missä hän on. En ole nähnyt häntä koko päivänä.”
Muotokuva sulkeutui jättäen Dracon odottelemaan ja miettimään, mahtaisiko poika kätevästi unohtaa hänet saman tien. Hänen ei tarvinnut kuitenkaan odottaa kauaa; muutaman minuutin kuluttua sisäänkäynti aukesi taas. Mutta se ei ollut Harry.
”Malfoy, mitä sinä teet täällä?”
”Granger.” Hänen äänensä oli ainakin helposti tunnistettavissa. ”Minun täytyy puhua Potterille – voisitko hakea hänet?”
”En voi.”
”Et voi? Miksi hitossa et?”
”Koska hän ei suostu tulemaan alas – edes meidän pyynnöistämme.”
”Mitä?!” Tämä alkoi olla naurettavaa. ”Hyvä on, nyt riitti”, Draco sanoi ja valmistautui työntymään Hermionen ohi, jos hänen täytyisi. ”Olen täällä vain koska hän pakotti minut lopettamaan eristäytymisen ja itsesäälissä rypemisen ja edes yrittämään ihmisten seuraan palaamista. Joten en takuulla aio antaa hänen päästä kuin koira veräjästä nyt, kun hän yrittää itse piiloutua.”
Seurasi hetken tauko. ”Hyvä on”, Hermione sanoi.
”Hyvä on?”
”Voit tulla sisään.”
Draco ei jäänyt odottelemaan, että toinen muuttaisi mielensä. Hän yritti kävellä eteenpäin, mutta lähes välittömästi Ohjaaja varoitti häntä esteestä reitillä.
Draco pysähtyi hämmentyneenä. ”Este? Granger, mitä tämä tarkoittaa?”
”Sisäänkäynti on aukko noin kahden jalan korkeudella lattiasta” Hermione selitti. Draco tunsi viileän käden tarttuvan ranteeseensa ja ohjaavan kätensä alas koskettamaan aukon alareunaa. Hermionen avustuksella hän kapusi sisään.
”Missä hän on?” Draco kysyi päästyään takaisin pystyasentoon.
”Makuusalissa, luulisin. Ron näki hänen lasinsa yöpöydällä, ja hän tuskin on livahtanut ilman niitä minnekään. Mutta”, hän sanoi hiljaisella äänellä, ”hän ei suostu puhumaan kummallekaan meistä. Mikä saa sinut uskomaan, että hän puhuisi sinulle?”
”Hän puhuu minulle”, Draco murahti. ”Kaiken sen jälkeen, mitä… noh, on joitain asioita, jotka hänen täytyy saada tietää. Ja kuten sanoin, minulla on muutamia velkoja perittävänä – hän ei pääse niitä pakoon piiloutumalla. Se ei onnistu minun kanssani.”
”Malfoy--” Hermione piti taas tauon. ”Kuulehan, en tiedä tarkkaan, mitä tänään tapahtui. Ron ja minä menimme Tylyahoon, mutta Harry ei halunnut tulla mukaan. Useat muut linnaan jääneet ovat kertoneet, että teidän kahden välillä oli jonkinlainen yhteenotto. Harry on puolustanut sinua useamminkin kuin kerran, mikä on ainoa syy, miksi päästin sinut sisään. Mutta jos satutat häntä…”
”Vakuutan, etten ole tullut myrkyttämään häntä”, Draco vastasi. Hän epäröi hetken ja päätti sitten kertoa Hermionelle enemmän; vaikka hän kuuli toisen äänestä, ettei tämä pitänyt häntä edelleenkään kovin suuressa arvossa, tyttö sentään auttoi häntä. ”En ole täydellinen, Granger, mutta en ole myöskään sama henkilö, joka olin ennen. Usko pois”, hän lisäsi virnistäen synkästi, ”jos koskaan menetät osan itsestäsi, näet sinäkin maailman eri tavalla. En ole koskaan pyytänyt mielelläni apua, enkä myöskään ikinä tule pitämään siitä. Mutta kaikki kääntyi ylösalaisin, ja Potter – raivostuttavalla, sankarillisella tavallaan – tunki itsensä elämääni ja teki siitä… parempaa. On paljon, mitä et tiedä meistä ja siitä, mitä hän on tehnyt, mutta niistä asioista on puhuttava. Ja olen varma, että huoneellinen rohkelikkoja mulkoilee minua juuri nyt, joten jos vain kerrot, missä makuusali on, niin jatkan matkaa.”
Dracon huojennukseksi Hermione nauroi. ”En tiedä, mistä tiesit, mutta olet oikeassa. Haluatko minun saattavan sinut siltä varalta, että joku yrittää tehdä muutakin kuin vain tuijottaa?”
”Ei”, Draco vastasi lyhyesti. Hänen luonnollinen taipumuksensa oli edelleen kieltäytyä kaikesta avusta, joka ei ollut välttämätöntä, ja ajatus siitä, että häntä pitäisi suojella kuin invalidia, oli vastenmielinen. ”Pärjään kyllä. Ja kiitos Potterin, osaan edelleen loitsia ihmisiä yhtä hyvin kuin kuka tahansa. Ohjeet, kiitos.”
”Hyvä on, hyvä on.” Hermione käänsi Dracoa hieman vasemmalle. ”Noin kahdenkymmenen jalan päässä suoraan edessäsi on portaikko. Kiipeä ylös, ja heti oikealla on ovi. Harryn sänky on ensimmäinen oikealta. Ja Malfoy--” Lyhyt tauko. ”Kiitos.”
Draco käänsi päätään takaisin tytön ääntä kohti. ”Mistä hyvästä?”
”Siitä, että olet ilmeisesti ollut se ystävä, jonka Harry on sanonut sinun olevan.”
Draco mietti, mitä kaikkea Harry oli mahtanut hänestä sanoa, mutta antoi asian olla ja vain nyökkäsi vastaukseksi. Hän ei oikeastaan halunnut jutella Hermionen kanssa ollenkaan – hän oli tullut tänne Harryn takia.
Pian hän ryhtyi kiipeämään viimeisiä portaita.
***
Harry makasi peittonsa alle käpertyneenä pimeässä huoneessa miettien ties kuinka monetta kertaa, mikä oli saanut hänet todella suutelemaan Draco Malfoyta. Hän oli ajatellut sitä, uneksinut siitä sekä nukkuessaan että valveilla ja päättänyt pysyä erossa Dracosta kunnes pääsisi halusta eroon. Mitä enemmän hän ajatteli asiaa, sitä enemmän Hermionen oletuksessa hänen oli biseksuaalisuudestaan oli järkeä. Toisaalta se oli edelleen melko uutta ja häiritsevää, mutta nyt kun melkein viikko oli kulunut, Harry tiesi, että se oli totta; ja kuten velhouteensa, hän uskoi tottuvansa tähänkin aikanaan.
Varsinainen ongelma oli hänen viehtymyksensä nimenomaan Dracoon – Harry oli tehnyt niin paljon töitä saadakseen toisen pojan ulos kuorestaan, ja he olivat onnistuneet luomaan omalaatuisen ja herkän ystävyyden; niin erilaisen kuin se, joka hänellä oli Ronin ja Hermionen kanssa. Ja hän oli tuhonnut sen tällä typerällä ihastuksella. Luojan kiitos, hän ei ollut koskaan halunnut suudella Hermionea tai Ronia – Harry ei ollut varma, olisiko kestänyt kummankaan heistä menettämistä.
Ei sillä, että hän olisi ollut onnellinen Draconkaan menettämisestä. Vaikka hän oli itse päättänyt ottaa etäisyyttä, hän kaipasi molemminpuolista kiusoittelua ja sitä, miten Draco kannusti häntä olematta määräilevä kuten Hermione, tai liiankin rento kuten Ron usein oli. Harry muisti, miten he olivat jakaneet luudanvarren ja lentäneet yhdessä. Hän muisti kosketusten synnyttämän perustavanlaatuisen läheisyyden tunteen. Se taas muistutti häntä jälleen suudelmasta – suloista, katkeraa ja typerää, typerää, typerää. Hän painoi kämmenensä silmäluomilleen toivoen, että voisi pyyhkiä pois mielikuvan, joka pyöri jatkuvasti hänen mielessään: Dracon käsi ojentautumassa koskettamaan häntä.
Makuusalin ovi narahti auki ja Harry makasi hiljaa; toivoen, että tulija vain hakisi sen, mitä tarvitsi ja menisi pois. Ron oli tullut jo kerran kutsuen häntä, mutta hän oli kieltäytynyt puhumasta. Hän ei vain kyennyt siihen. Hän ei voinut kertoa, mitä oli tehnyt, ja kuinka suudelma oli ollut samaan aikaan sekä ihmeellinen että hirvittävä. Se oli liian henkilökohtaista. Ja hän oli liian onneton.
Askeleet lähestyivät, ja Harry kuuli jonkun vetävän sängynverhot auki.
”Ron, minähän sanoin, en vain pysty ker--”
”En ole Weasley.”
Harry kavahti istualleen. Hänen lasinsa olivat poissa ja huone oli pimeä, mutta hän erotti hämärästi ihmishahmon mustuutta vasten. ”Malfoy, miten pääsit tänne?”
”Jättiläinen pudotti minut ikkunasta. Mitä luulisit? Kiipesin kaikki kymmenen miljoonaa rappua tänne, ja Granger päästi minut sisään. Ja sivumennen sanoen, ettekö te rohkelikot voisi keksiä hieman arvokkaampaa tapaa päästä sisään kuin taulun takana olevasta reiästä ryömiminen?”
”Tulitko tänne asti vain loukkaamaan tupaani?”
Varjoista kuului huokaus. ”Ei, en tullut. Tulin puhumaan kanssasi.” Patja jousti Dracon kiivetessä sängyn jalkopäähän, ja verhot sulkeutuivat, jolloin sumeat varjotkin katosivat. Harry veti jalkansa koukkuun, kauemmas Dracosta – luoden suojamuurin heidän välilleen.
”En halua puhua.”
”Potter, olet viettänyt suuren osan kuluneista kuukausista tolkuttaen minulle, ettei vetäytyminen ole vastaus. Joten tässä minä nyt olen. Olen puhunut muutamille tupatovereilleni viime aikoina, olen puhunut Grangerille tänään ja olen puhunut sinulle pirun paljon. Voisit edes itse noudattaa omaa neuvoasi. Et antanut minun juosta pakoon, ja nyt minä en anna sinun juosta pakoon. Et voi piileskellä ikuisesti. Sinä puhut nyt.”
”Olen luonut hirviön”, Harry vaikeroi. Sitten hän nielaisi. ”Katso nyt, jos tässä on kyse siitä suudelmasta, tehdään tämä armollisen nopeasti. Olen pahoillani ja vannon, etten tee sitä enää koskaan. Jätätkö minut nyt rauhaan?”
”En.”
”Mitä muuta sinä minusta haluat?” Harry parkaisi. Hän ei voinut uskoa, että Draco pitkitti tätä.
Seurasi hetken hiljaisuus. ”Entä jos haluaisin sinun tekevän sen uudestaan?”
”Mitä?”
”Se suudelma.” Patja liikahti Dracon siirtyessä lähemmäs. Käsi ojentui ja löysi Harryn säären. ”Tarkoititko sitä?”
Harry painoi otsan polviinsa ja toivoi jälleen kerran voivansa poistaa muiston mielestään. ”Kyllä”, hän kuiskasi tukahtuneesti. ”Minä en… tarkoitan, että yritin olla tekemättä sitä, mutta en pystynyt, en vain pystynyt, ja…” Kosketus oli shokki hänen elimistölleen. Hän halusi vetäytyä pois, mutta ei olisi kestänyt niin paljon kaipaamansa kontaktin menetystä. ”Ole kiltti”, hän kuiskasi, ääni kuulostaen melkein voihkaisulta. ”Sinä et auta.”
Käsi ei liikkunut. ”Ja sinä et kuuntele”, Draco sanoi pehmeästi. ”Meidän on puhuttava siitä, mitä tänään tapahtui, kyllä. Mutta ei siksi, että vihaisin sinua. Minä… pidin siitä. Ja sinusta.” Harry kuuli hänen vetävän henkeä. ”Haluan tehdä sen uudelleen. Haluatko sinä vielä… Oletko vielä kiinnostunut?”
Harry ei liikahtanutkaan. Hänen sydämensä moukaroi hänen kurkussaan. ”Et voi tarkoittaa tuota.”
”Harry, katso minua.”
Harry nosti päätään, mutta ei nähnyt mitään. ”En… en voi. Täällä on pilkkopimeää, eikä minulla edes ole laseja.”
Pimeydestä kuului pehmeä naurahdus. ”Todellako? No, sittenhän me olemme samalla tasolla, vai mitä?” Käsi siirtyi Harryn sääreltä eteenpäin, kunnes löysi hänen käsivartensa ja sitten kätensä. ”Katso siis minua niin kuin minä katson sinua. Sormillasi. Silloin näet, mikä on totuus.”
Harry tunsi kättään vedettävän eteenpäin, kunnes se saavutti Dracon kasvot. Pojan piirteet olivat täysin rennot, ilman merkkiäkään kireydestä tai petoksesta. Silmäripset kuiskivat hiljaa hänen sormiaan vasten, huulet olivat kääntyneet vienoon hymyyn. Draco nojautui Harryn kättä vasten tämän silittäessä hänen poskeaan ja sivellessä pehmeitä huulia peukalollaan. Hänen kielensä käväisi merkkaamassa tunnustelevan sormenpään, ja Harry vetäisi terävästi henkeä tuntiessaan siitä aiheutuvan pienen sähköiskun, joka kulki hänen kehonsa läpi.
”Näetkö? Ymmärrätkö?” Se oli hiljaisin kuiskaus, mutta se kertoi jostain paljon suuremmasta.
Harry oli ymmällään. Ei ollut sanoja kuvaamaan hänen tunteitaan, ihmetystään, intohimoaan. Draco tuntui kuitenkin ymmärtävän hänen hiljaisuutensa. Käsi pujottautui Harryn niskan taakse ja veti häntä lähemmäs, ja sitten he suutelivat; aluksi hieman kömpelösti molempien yrittäessä löytää toisensa pimeydessä. Mutta sitten suut asettuivat vastakkain, huulet erkanivat ja suudelma kasvoi vaativammaksi, varmemmaksi. Kielet ottivat käsien paikan tunnustelun ja tutkimisen välineinä ja oppivat uusia salaisuuksia mausta, pintarakenteista ja lämmöstä. Jos aikaisempi suudelma oli ollut kysymys, tämä antoi vastauksen. Kyllä.
Kun he viimein irrottautuivat toisistaan, Harry ei vieläkään tiennyt, mitä sanoa. ”Eli… sinäkin olet bi?” hän sai lopulta tokaistua.
Draco nauroi. ”Ei, itse asiassa olen täysin homo. Olen tiennyt vuosikausia. Ilmeisesti tupatoverini ovat parempia pitämään suunsa kiinni kuin olin uskonut – se oli melko avoin salaisuus alhaalla tyrmissä.”
”Ai”, Harry mutisi nolona. ”No, minä – minä olen vasta selvittämässä asioita itselleni. Ja--” hän nosti päätään, vaikkei edelleenkään voinut nähdä mitään. ”Minä itse asiassa kuulin huhuja – että olit aikeissa naida jonkun saksalaistytön pimeästä suvusta. Mistä minä olisin voinut tietää, että oletkin homo?”
Pimeydestä kuuluva ääni muuttui yllättävän vakavaksi. ”Se piti paikkansa. Malfoyt menevät naimisiin poliittisista syistä – seksuaalisuuteni ei olisi vaikuttanut asiaan mitenkään. Se oli täysin järjestettyä.”
Harryn sydän tuntui vajoavan. ”Ai”, hän sanoi taas. ”No, se tarkoittaa kai sitten--”
”Häät on peruttu”, Draco keskeytti naurahtaen kylmästi. ”Luuletko, että Gegenfurtnereilla on mitään käyttöä avuttomalle sokealle pojalle?”
”Sinä et ole avuton!” Harry protestoi.
”Heille minä olen”, Draco totesi rauhallisesti. ”Mitä sitten tulenkaan elämälläni tekemään, se ei ole pimeyden lordin palvelemista, tai mitään sinne päinkään. He eivät halunneet olla missään tekemisissä kanssani onnettomuuden jälkeen.” Ääni madaltui kuiskaukseksi ja sanat takertuivat Dracon kurkkuun. ”En uskonut kenenkään haluavan minua enää koskaan. Ei tällä tavoin.”
Harry ojensi kättään varovasti, löysi toisen pojan hartian ja seurasi tämän kaulan kaarta ylös tämän hiuksiin. Hän liu’utti sormiaan muutamien vaaleiden suortuvien läpi. ”Minä haluan sinut. Juuri sellaisena kuin olet.”
Harry tunsi Dracon ottavan hänen kätensä omiinsa ja suutelevan hänen kämmentään. ”Ja minä haluan sinut. Olen ehkä tiennyt kauan, kuka olen, mutta lopetin sen pohjalta toimimisen. Sokeutumiseni jälkeen uskoin olevani loppuikäni yksin, eikä ’halua’ ollut olemassa. Mutta kun suutelit minua tänään, kaikki muuttui – annoin itseni tuntea jälleen, ja siellä se oli, odottamassa. Joten tavallaan olen itsekin vasta selvittämässä asioita itselleni.”
”Toivoisin vain, että olisin tiennyt aiemmin sen olevan edes mahdollista”, Harry huokaisi. ”Siksi minä… menin paniikkiin, sitä se varmaan oli. Ajattelin, että ihastukseni tuhoaisi ystävyytemme ja että saisin itseäni niskasta kiinni, jos pysyttelisin sinusta erossa jonkin aikaa. En tiennyt, mitä muutakaan tehdä.”
”Ja kaikki, mitä minä tiesin oli se, että olin yhtäkkiä ilman mitään selitystä menettänyt sen ainoan ihmisen, joka vaikutti välittävän minusta.”
Harry tunsi poskiensa punehtuvan. ”Anteeksi.”
”No, en voi sanoa päässeeni siitä vielä täysin yli, mutta pikku hiljaa.” Sormet seurasivat kevyesti Harryn käden ääriviivoja. ”Olen joutunut viime kuukausina opettelemaan paljon luottamusta, jossa en ole koskaan ollut kovin hyvä. Minun on täytynyt luottaa siihen, ettei Ohjaaja anna minun kävellä seiniä päin, siihen että sulkakynäni tekee tarkkoja muistiinpanoja, siihen mitä ihmiset kertovat minulle ympäristöstäni – kaikkeen. Mutta sinä sait minut luottamaan itseesi. Tulit silloin kun lupasit tulla, talutit minut tupaani yhtenä kappaleena, sait minut jälleen luudan kyytiin ja… olet nähnyt asioita, joita kukaan muu ei ole nähnyt. Nyt on sinun vuorosi. Lupaa minulle, että luotat minuun ja puhut minulle, etkä vain katoa, jos jotain tapahtuu.”
Harry ei epäröinyt. ”Minä lupaan.”
Harry tiesi, että sanat ovat usein helpompia kuin teot; liian monet lupasivat asioita, eivätkä koskaan pitäneet lupauksiaan. Mutta Harry, joka oli kasvanut ilman mitään syytä luottaa kehenkään, ymmärsi, miten tärkeä asia oli. Eikö hän ollut heti alussa tehnyt sen selväksi toteuttamalla lupauksensa mennä lukemaan Dracolle? Hän pudisteli henkisesti päätään, suuttuneena itselleen siitä, että oli toiminut omia periaatteitaan vastaan viimeviikkoisella käytöksellään. Ei enää. Toinen oli luottanut henkensä hänen käsiinsä useammin kuin kerran. Vähintä, mitä Harry saattoi tehdä, oli luottaa sydämensä Dracon käsiin.
Dracon ääni rikkoi hiljaisuuden. ”Mitä mietit?”
Harry sulki Dracon käden omaansa ja veti toisen lähelleen. ”Tule ja katso itse.”
***
They say love is blindness of heart; I say not to love is blindness.
[Sanotaan, että rakkaus on sydämen sokeutta; minä sanon, että on sokeutta olla rakastamatta.]
-- Victor Hugo
------------------------------
A/N: Well -- that's the end. I know not everything is resolved, and that there are still issues the boys must face, as they work out their new relationship. But they *are* together now. I hope you were not disappointed.
T/N2: Nyt voisi sitten viimeistään kommentoida, jos on tähän asti pihtaillut kommentteja~ ;> Olisi kiva tietää, mitä ihmiset ovat pitäneet käännöksestäni ja kuka tätä on ylipäänsä lukenut.
Yôsei kiittää ja kuittaa~ *yrittää tehdä tyylikkään hovikumarruksen, mutta kompastuu jalkoihinsa, lentää rähmälleen ja ryömii nolona pois paikalta*
