Nimi: Työhuoneen lattialla ei ollut kokolattiamattoa
Author: minä ja Wild Child
Fandom: Artemis Fowl
Vastuunvapaus: Olen erittäin vapaa vastuusta; hahmot & maailma Colferin, Elatine & co. on minun.
Ikäraja: S
Summary: Se lattia tuli kyllä harvinaisen tutuksi.
A.N: Eli ykkös osa on jostain pronssikauden tuolta puolen, mutta kun satuin haastamaan itseni kirjoittamaan loppuun ne jotka olen joskus aloittanut, niin sitten selkänahasta revittiin osa kaksi irti, ja aika väkisin.
Työhuoneen lattialla ei ollut kokolattiamattoa
Part one
Harmaa katukuva heijastui kahvilan ikkunasta. Väki käveli ohi välittämättä mistään, huomaamatta mitään. He eivät huomaisi, vaikka peikko riehuisi keskellä tungoksen täytteistä katua, ja he kuolisivat, kerrankin onnellisina peikon torahampaista erittyvän myrkyn ansiosta, ja onnellisina heidät revittäisiin kappaleiksi ja syötäisiin. Väristys kulki pitkin menninkäiskomisarion selkärankaa. Hän kallisti päätään taakse ja kulautti lopun juomastaan ja nousi pöydästä. Äkillisen nousun seurauksena hän huojahti ja tarttui tuolin karmiin ja sulki silmänsä. Hän tunsi juoman kirvelevän kitalaessaan. Holly puri huultaan ja avasi silmänsä, joiden päättäväinen voima ja loiste oli joskus kannustanut monet eteenpäin. Nyt valo oli sammunut, hiipunut pois.
Komisario Short sukelsi kadun väentungokseen. Kaikki oli harmaata ja onnetonta, turtunutta. Kukaan ei hymyillyt, eikä katsonut iloisesti silmiin vastaantulijaa, vaan kaikki vain tyrkkivät toisiaan yrittäen päästä hämärään päämääräänsä, jos sellaista ylipäätään oli.
Yhtäkkiä kuului kummallinen ääni rääkäisyn ja kiljaisun väliltä. Se halkoi ilmaa ja kaikki tuntui seisahtuvan hetkeksi. Hollyn suipot korvat värähtivät ja hän alkoi refleksinomaisesti etsiä katseellaan äänen aiheuttajaa ja kulkemaan sen suuntaan. Hetken kuluttua kaikki jatkui kiukkuisen mutinan säestyksellä. Äänen päästäjä löytyi noin viidentoista metrin päästä. Vanha nainen, ilmahinen, istui epätoivoisen näköisenä keijuvirran keskellä. Holly käveli hänen viereensä ja ojensi kätensä. Nainen tuijotti sitä epäluuloisesti, mutta tarttui siihen lopulta ja Holly veti hänet ylös. "Onneksi sinun kaltaisiasi keijuja on vielä. Tässä kurjassa maailmassa ei tunnu olevan enää laisinkaan... hmm... kunnon keijuja. Ymmärrät kai. Kaikista on tullut jotenkin... jollain tavalla... ihmismäisiä." Holly nyökkäsi surumielisesti. Sieltä se tuli, ja kehtaavat vielä väittää, että vanhukset ovat höperöitä. "Olet oikeassa", hän mutisi ja jäi seisomaan naisen eteen tietämättä mitä tehdä, tai sanoa.
"Tule mukaani", nainen sanoi lopulta ja viittasi kädellään Hollya seuraamaan. Naisen vasen siipi oli inhottavan näköisesti revennyt ja siitä puuttui iso lohko ja toinenkin oli osittain hyvin kärsineen näköinen. Holly pisti tämän merkille kävellessään hänen perässään, muttei vielä sanonut mitään. Hän tiesi, kuinka paljon siivet ja lentäminen ilmahisille merkitsi.
He pääsivät lopulta ulos tungoksesta ja pysähtyivät hengittämään pienelle kujalle kaupungin laitamilla. "Turva on liian pieni", Holly ajatteli, ties monetta kertaa elämänsä aikana. "Jatketaan", nainen sanoi pian ja hän lähti kävelemään kujaa pitkin, ja Holly seurasi. Ohi meni ovi, toinen ja kolmas, mutta neljännellä nainen pysähtyi, ja hän avasi sen, ja hän meni sisään. Ja Holly seurasi.
Talo oli kerroksinen, niin kuin oikeastaan lähes kaikki Turvan asuintalot. Sen käytävät olivat ankean harmaat ja Holly tunsi jo raivostuvansa joka ikisessä paikassa olevaan harmauteen. Mutta, kun hän astui sisälle naisen asuntoon, kaikki ikävä tuntui katoavan saman tien.
Kuin olisi tullut paratiisiin. Kaikki oli kaunista ja lempeää, ja Holly olisi voinut vaikka vannoa, että tämä oli unta; kerrankin hyvää sellaista. Asunnossa oli kasveja, paljon kasveja, isoja ja pieniä. Asunto oli keskikokoluokkaa, mutta sisustus teki siitä hyvinkin erikokoisen tuntuisen, isomman vai pienemmän; sitä ei Holly jostain syystä pystynyt sanomaan. Ehkä se oli molempia vuorotellen. Nainen jätti Hollyn olohuoneeseen seisomaan ja ihastelemaan kaikkea mitä siellä oli, esimerkiksi tauluja, vaikkakin hän tunsi olevansa itse sisällä yhdestä niistä.
Hetken kuluttua nainen palasi käsissään tarjotin, jonka päällä oli kaksi kuppia höyryävää oranssia nestettä, rasia ja pieni kannu.
"Teetä, ole hyvä", hän sanoi ja laski tarjottimen pienelle, kauniisti sorvatulle pöydälle. Hän istahti suurien erisävyisten tyynyjen päälle ja otti itselleen kupin ja pudotti sinne kaksi rasiasta ottamaansa pientä ruskeaa kuutiota.
Nainen ei sanonut Hollylle mitään ja lopulta hän päätti myös istahtaa tyynyille. Holly päätteli, että toinen kuppi olisi hänelle, joten istuttuaan hän otti sen käsiinsä. "Etkö ota siihen mitään lisäksi?" nainen kysyi, mutta Holly pudisti päätään. "Se on sitten väkevää", nainen ilmoitti ja jatkoi pian: "Olet varmaankin kummissasi tästä kaikesta. Talostani ja minusta, näin esimerkiksi." ”Olenpa hyvinkin ja odotan mielenkiinnolla tarinaa siitä, miksi tämä ilmahinen jota satuin auttamaan tässä harmaassa massassa päättää kutsua minut hurmaavaan kotiinsa teelle”, Holly sanoi täyttä kunnioitusta tuntien tuota vanhusta kohtaan. Tämä hymyili lempeän salaperäisesti ja laski jo tyhjän kuppinsa pöydälle, kun Holly vasta hörppi omansa.
Nainen otti paremman asennon, nojautui taaksepäin ja huokaisi syvään.
”Mistä aloittaisin?” hän sanoi; kuin itsekseen ja jatkoi ”Ah, nimeni, siitä on hyvä aloittaa. Nimeni on Elatine. Synnyin pinnalla; Japanissa, omenapuiden alla. Asuimme eräässä vanhassa ja unohtuneessa omenatarhassa, ja oli kuin nuo puut olisivat olleet perhettämme, sillä niin hellästi me niitä hoivasimme. Aina silloin tällöin tarhassa kävi jotakin saviväkeä ihastelemassa kauniita luonnon omenapuita, muttei se meitä haitannut, ja eikös japanilaisia pidetäkin hieman keijumaisempina kuin muita ihmisiä, vaikkei se enää nykyään erotu tässä maailman pahasessa, jota ihmiset tuhoavat hetki hetkeltä pahempaan kuntoon. Saviväki sai siis aivan vapaasti ihastella puita, mutta, jos he vahingoittivat niitä, ei heille silloin kunnian kukko laulanut. Silloin heille kostettiin, ja tehtiin selväksi, ettei puita enää vahingoiteta. Ikinä emme kuitenkaan sortuneet väkivaltaan, tai mihinkään sellaiseen; emme tahtoneet olla yhtä barbaarisia kuin ihmiset ovat.”
Elatine pysäytti hetkeksi ja kaatoi itselleen kannusta hieman lisää teetä. Holly oli juuri saanut juotua omansa ja laski kupin pöydälle. Elatine vilkaisi häntä nopeasti ja jatkoi tarinaansa.
”Olisi tietenkin pitänyt arvata ettei onnemme olisi ikuista. Eihän se siis ollut. Noin sata vuotta sitten, eräänä kauniina alkusyksyn aamuna, heräsimme savimiesten huutoihin, ja ennen kuin kerkesimme silmiämme avata, oli jo lähes kaikki puut kaadettu. Enää vain se pieni puualue, jossa me asuimme, oli vielä jäljellä. Järkytys oli suuri. Ymmärsimme että se olisi onnellisen elomme loppu. En ollut edes lapsi enää, mutta luonnollisesti olin jäänyt vanhempieni luo. En antanut itselleni hetkeäkään aikaa, en voinut, sillä tunsin velvollisuuteni. Rupesin heti kaitsemaan pienempiä sisariani pois, jonnekin turvaan, yhdessä kahden vähän isomman pienen siskoni Alpinan ja Menthan, ja veljeni Rhamnuksen kanssa. Minulle ei ikinä selvinnyt miten vanhempani koettivat estää ihmisiä. Mutta he katosivat, eikä edes mikään viitannut siihen, että ihmiset olisivat nähneet heidät ja ottaneet vangeikseen. Heitä ei vain enää… ollut. En käsittänyt sitä, en käsitä vielä nytkään, enkä varmaan tule ikinä käsittämään. Jos minulla olisi ollut silloin aikaa, olisin raivostunut heille; miten he tuollaisessa tilanteessa voivat mennä katoamaan. Myöhemmin en voinut enää raivota, koska olin niin hädissäni ja onneton.”
Elatine keskeytti ja katsoi Hollya kyyneleisin, punaruskein silmin. Holly oli varma, että Elatine alkaisi nyyhkyttää sillä sekunnilla, mutta tämä vain pyyhki silmänsä pieneen kirjailtuun liinaan, jonka hän otti hameensa taskusta. Sitten hän huokaisi syvään kuin koko maailman paino olisi ollut hänen harteillaan, ja hän alkoi taas kertoa.
”Kun olimme saaneet vietyä pienet lähistöllä olevan metsän suojiin, missä lapset kävivät usein leikkimässä, olimme ainakin hetken turvassa. Siinä vaiheessa shokki laukesi. Kaikki itkivät ja koettivat epätoivoisesti lohduttaa toisiaan. Perheeni ja elämäni särkyivät silloin kuin lasipallo. Vaikka sitä kuinka koettaa korjailla ja pitää kasassa; se vuotaa koko ajan ja säröilee vain lisää. Koko sen päivän olimme kaikki aivan hukassa. Kun olin saanut hetken hengähtää, joka siis tarkoitti suunnilleen puolta tuntia, päätin lähteä katsomaan yksikseni entistä onnelaani. Ajattelin, että kyllä muut jokusen hetken keskenään pärjäävät ja oletin, että savimiehet olivat jo lähteneet, kun mitään ääniä ei enää kuulunut. Rhamnus näki minun kävelevän poispäin. Hän tuli luokseni ja kysyi mihin minä olen menossa. Kun minä vastasin, hän sanoi, etten saa mennä yksin, ties mitä siellä oli. Lopulta suostuin menemään hänen kanssaan.
Lensimme korkealla entisen kotimme yläpuolella. Hitaasti laskeuduimme hakatun ja tuhotun aukean keskelle. Ihmiset olivat kaataneet jok’ikisen omenapuun, eivätkä olleet vieneet läheskään kaikkia mennessään. Asia ei kuitenkaan ollut niin, mutta en minä sitä silloin tajunnut.
Kauheus moukaroi minua joka puolelta, nyt, kun näin sen kokonaisuudessaan ympärilläni. Kaikki oli poissa, elämäni, unelmani ja tulevaisuuteni. Jopa vanhempani. Meillä oli vain toisemme. Putosin polvilleni ja hautasin kasvoni käsiini. Rhamnus tuli vierelleni ja kietoi minut syliinsä. Vaikka olin häntä vanhempi; hän oli minulle aina kuin isoveli.
Siinä itkiessämme emme huomanneet ihmisiä jotka lähestyivät meitä. He eivät siis olleet lähteneet; vain pitäneet taukoa. Kun he palasivat hakemaan jääneitä puita, he huomasivat meidät. Luulivat lapsiksi. Yksi miehistä astui oksan päälle ja sen räsähtäessä kovaäänisesti me tajusimme että paikalla oli ihmisiä, eivätkä he olleet lähteneet.
Nousimme heti ylös ja siinä samassa ihmiset tajusivat, ettemme olleet lapsia; taikauskoisia ihmisiä, mutta fiksuja sellaisia. He alkoivat levittäytyä ympärillemme kaareen, koska selvästi halusivat ottaa meidät kiinni. Luultavasti he halusivat keijun lasipurkkiin yöpöytänsä kulmalle tuomaan onnea.
”Lennä suoraan ylös. Nyt!” Rhamnus kuiskasi ja me ponkaisimme ilmaan. Tai siis olisimme ponkaisseet. Joku miehistä nokkelampi oli heittänyt ilmaan köyden päässä olevan koukun. Minä olin jäänyt kiinni. Olin kuin kala koukussa. Teräväkärkinen koukku oli läpäissyt toisen siipeni ja se oli siinä tiukasti ja kivuliaasti minun irrottamattomissa. Pyristelin ilmassa miehen vetäessä minua maata kohti. Nyt Rhamnus huomasi, etten lentänyt hänen vierellään, enkä edes takana. Hetkeäkään epäröimättä hän syöksyi takaisin luokseni. Minusta kiinni pitävä mies riuhtaisi köyttä pudottaakseen minut maalle. Terävä koukku kuitenkin repeytyi irti mukanaan suuri, liian suuri lohko vasemmasta siivestäni. Se oli kaikki mitä hänelle jäi. Koukku putosi mätkähtäen maahan mukanaan pala siipeä. Tajusin olevani irti, mutta ymmärsin myös joutuneeni ojasta allikkoon sillä en pystynyt vahingoittuneelta siiveltäni muuta kuin räpyttelemään, pian en sitäkään. Tajuntani alkoi mustua. Mies heitti minua taas koukulla. Se ei onneksi jäänyt kiinni, mutta raapaisi toista vielä ehjää siipeäni inhottavasti. Sitten siipeni lopettivat toimintansa ja minä aloin pudota. Oli tämäkin loppu. Kuolla ihmisten käsiin, kun asiat ovat muutenkin tarpeeksi huonosti. Toivottavasti muut pärjäävät. Kyllä Rhamnus pitää heitä huolta. Sitten kaikki pimeni.
En ollut tuskistani huomannut, että Rhamnus oli palaamassa takaisin. Hän ei aluksi tiennyt mitä tehdä, sillä ei hän olisi voinut minua siitä kiskoa; siipeni olisi vain revennyt, tosin niin siinä kävi hetkeä myöhemmin joka tapauksessa. Kuitenkin, kun aloin pudota hän nappasi minut käsivarsilleen ja vei minut evakkokotiimme. Sisareni luulivat minun kuolleen ja niin minä varmaan jokusen hetken olinkin. Tämän kuulin jälkeenpäin muilta. Ilman Menthaa olisin kuollut, vuoren varmasti. Hän tyrehdytti verenvuotoni ja sitoi haavani. Hän oli opiskellut yrteillä ja kasveilla parantamista äidin kanssa.
Seuraavaan viikkoon kukaan ei halunnut, eikä uskaltanut mennä katsomaan entistä kotiamme. Olin varoittava esimerkki kuinka siinä käy ja kuinka inhottavia ihmiset ovat. Olin puoli viikkoa kokonaan poissa pelistä. Ja, jos ihmiset olisivat rynnänneet uuteen kotiimme; en edes uskalla ajatella kuinka siinä olisi käynyt.
Ensimmäisen kerran heräsin kahden päivän päästä turmasta. Ne kaksi päivää olin harhaillut painajaisissani ja riutunut kuumeen kourissa. Silmät avatessani minuun iski saman tien sellainen kipu, että vajosin takaisin syvälle tuskan turruttaneisiin mustiin uniin. Seuraava heräämiskerta oli onnekkaampi.
Tuska oli polttava, mutta jotenkuten siedettävä. Havaitsin makaavani oksalle sidotulla laverilla. Koetin nousta istumaan, mutta kivulta ja puutuneita jäseniltäni se jäi nimenomaan yritykseksi. ”Ole ihan rauhassa siinä. Älä yritä liikkua. Ei mitään hätää.” Ääni oli Annytan, yhden siskoistani. ”Haen muut” hän sanoi ja lähti”, Elatine pysäytti taas kerran; tällä kertaa ilmeisesti hieman pidemmäksikin aikaa ja kääntyi katsomaan Hollyn kalvenneita kasvoja.
Holly katsoi Elatinea silmät suurina järkytyksestä, kun tämä vanha ilmahisrouva katseli häntä yhtä rauhallisena, kun hän olisi kertonut kukkasten kasvusta. ”Tuota…” Holly soperteli. ”En tiedä mitä sanoa.” Jonkin aikaa hän oli hiljaa ja kokosi itseään.
”Minä mietin että… että kaipaatko sinä lentämistä?” Holly kysyi, mutta tajusi saman tien tyhmän kysymyksen. Elatine koki hämmästyksen ja hymyili sitten haikeasti. ”Kysytkin. Vain perhettäni minä kaipaan enemmän. Tahtoisin tuntea taas ilman painon ympärilläni ja lentää kilpaa tuulen kanssa.”
Pieni idean poikanen alkoi kuoriutua Hollyn päässä, mutta hän antoi sen vielä kasvaa, ja kysyi. ”Mitä sinun perheellesi kävi? Kuinka tarina päättyy?”
Elatine huokaisi. ”Lasipallo tippui lattialle ja aika vei sirpaleet. Vaikka rakastimme toisiamme, ilman pysyvää kotia ja ennen kaikkea vanhempia, alkoivat kaikki haikailla muualle. Osa lähti Rhamnuksen mukana silloiseen Turvaan, Mentha lähti Annytan ja Alpinan kanssa Atlantikseen, jossa hän upposi lääkintäopintoihin korvan kärkeä myöten. Kaksi siskoani, Erica ja Vicia, ja yksi veljeni, Dom jotka olivat jääneet minun luokseni, kuitenkin lopulta lähtivät omille teilleen. Minä jäin yksin omenapuitteni kanssa, joita kasvatin uudestaan jääneiden kanssa. Vaikka rakastin, rakastan edelleen ja tulen aina rakastamaan puitani, olin silti kuolla yksinäisyyteen. Tottuneena siihen, että oli koko ajan kaikkien kanssa, ja että jatkuvasti jonkun siivet kutittelevat siinä ympärillä, en sitten enää kestänyt yksin. Murruin, ja muutin tänne. Siitä lähtien olen asunut tässä asunnossa ja maalannut ja koettanut tehdä tästä kodin itselleni. Tosin, olenhan minä yksin edelleen, mutta nyt sentään edes näkee muutakin elämää kuin kimalaiset.”
”Oletko tavannut siskojasi ja veljiäsi eron jälkeen?” Holly kysyi.
”Olen. Olen monet kerrat, mutta emme enää ole yhtenäisiä ja niin läheisiä kuin ennen. Välillemme on kasvanut niin kamalan syvä kuilu.”
Holly tuijotteli hetken tyhjyyteen, havahtui sitten ja nousi ylös. ”Suokaa anteeksi, mutta minun on nyt lähdettävä, tulisin kyllä huomennakin käymään, jos sopii”, hän sanoi kauan kadoksissa olleen vekkulin hymyn vilahtaessa silmäkulmissaan. Elatine nyökkäsi hajamielisesti. ”Se olisi mukavasti tehty.”
Part two
”Holly kuuntele nyt kun sanon; se ei tule menemään läpi.”
”Mutta -”
”Ei. Kuuntele nyt itseäsi.”
”Trouble…”
”Ei auta.”
”Yritä nyt ymmärtää.”
”Yritä itse. Mitä sinä tekisit komentajana minun tilallani? En voi myöntää mitään erikoishuvilentolupia, lainata HALin varusteita JA laskea palkollistani täysin randomille vapaapäivälle, pinnalle vieläpä ja jonkun ilmahis tätösen kanssa. Olen hyvin pettynyt sinuun.”
Holly kääntyi pois Troublen työpöydän luota ja lysähti istumaan vasten seinää. Hän nojasi otsansa polviinsa. Trouble katsoi maansa myynyttä menninkäisnaista lukulasiensa yli, joita hän piti vain niin kutsuttuja paperitöitä tehdessä ja silloinkin yleensä vain silloin, kun hän oli yksin.
Aikaa kului, ja yhä Holly vain istui Troublen työhuoneen lattialla pää painuksissa. Kerran joku kolmannen vuosikurssin opiskelija kävi ovella ilmeisesti asianaan toimittaa jotain juoksupojan tehtäviä, mutta huomatessaan Hollyn hän mutisi nopeasti jotain suuntaan: ”Eiku ei mitään…” ja lähti. Kun Trouble alkoi epäillä, että Holly oli kohta jo matkalla unten maille, hän nousi pöytänsä takaa ja käveli naisen luokse.
”Kuules”, hän sanoi istuessaan Hollyn viereen lattialle. Nainen ei sanonut mitään. Trouble sipaisi Hollyn terävää korvankärkeä ja laittoi leukansa hänen olkapäälleen.
”Minä en sanonut sinulle, että huomenaamulla kello 7.10 lähtee alaterminaalin D5 laiturilta huoltosukkula pinnalle. Pienen varamatkustamon pitäisi olla tyhjä. Kun pilotti on kello 7.05 avannut sivuoven, hän lähtee kuittaamaan rahdin. Ja sattumalta joku onneton tumpelo jättää Hummingbirdit käyttämättömän pukuhuoneen penkille”, mies kuiskasi hänen korvaansa. Sitten hän nousi ja lähti jättäen Hollyn istumaan ja ihmettelemään miten saisi suunsa suljettua.
