A/N: Tässä olisi osaa neljätoista. Kone lagaa hulluna, kesti ikuisuus kopsata tää tänne, jotan en ole lukaissut tätä läpi. Kerrottehan, jos jäi virheitä.
Yökyläilyä, osa 14
Jace murjotti Instituutin betonista veistetyllä sohvalla isabellemainen irvistys kasvoilleen väännettynä. Itseasiassa juuri Isabelle itse oli opettanut Jacea vääntämään suupielensä kompassietelään, kurtistamaan kulmat vessaharjaksi ja nyrpistämään nenän erehdyttävästi solariumivisiitillään muumioitunutta rusinaa muistuttavaksi sykeröksi. Jo pelkkä mielenosoituksellinen irve tuotti Jacelle mahdottomasti päänvaivaa – Isabellen ohjeet kun olisivat vaatineet muutaman botoxruiskeen sinne tänne, eikä kasvokurttu vielä silloinkaan olisi tarkalleen vastannut täydellisesti mallipiirustuksen ryppyrypästä. Oikeaoppisen irveen viritys ei ollut aivan niin yksinkertaista kuin olisi voinut luulla. Todennäköisesti jopa Inkvisiittorin pärstävärkin siloittelu olisi vaatinut vähemmän vaivaa – ja kyseisestä operaatiosta kuka tahansa kirurgi olisi jo ansainnut paikan maailman seitsemän ihmeen joukosta sysäten kivikolmiot pellolle ennätyslistalta, sen verran ammattitaitoa buldogin plastiikkaus olisi vaatinut, täytepurukuormista puhumattakaan. Isabelle oli uskottavien ilmeiden ammattilainen, se Jacen oli pakko myöntää, mutta tarvitsiko vaikuttavan agstimagon eteen todella nähdä niin kovasti vaivaa – olihan murjotuksessa kyse mustakin kuin etuhampaiden tarkkaanharkitusta törrötyskulmasta, tai niin Jace oli ainakin luullut.
Mutta Jace yritti parhaansa – mikä tahansa olohuoneen kliinisiä ruuansulatusvaikutuksia todistetusti takaavan valkoisista seinistä kun saattaisi kieliä Isabellelle Jacen epäonnistuneesta irvailusta yksityiskohtia myöten, sen verran tujuilla tököteillä Maryse pölyjä tapetista kaapi. Ei ihme, että seinilläkin oli kirkoksi naamioidussa räkälässä korvat, Marysen myrkyille kun jäivät mutanttikonnatkin kirkkaasti kakkoseksi. Jacen täytyi vain kestää nikamamuljahtelu kuin mies, olkoonkin, että peroksiblondi sellainen – olisi aivan liian nöyryyttävää myöntää mukasiskolleen luovuttaneensa homotaistelun kohdattuaan jo kättelyssä ahteripuolensa ruvelle runnoneen sohvan. Toisin kuin Alec, Jace ei harrastanut takapuolipainia edes mustelmamaateilla, sen Isabellekin tiesi, eikä nielisi sinelmiä muistona villeistä jatkoista. Alecin tapauksessa kylläkin nieli. Jacen täytyi vain sinnitellä kankkujaan kiduttavalla sohvankulmalla periksi antamatta ja hammasta purren, niin kuului Isabellen käsky. Ja Isabellen käsky oli laki, etenkin, kun lettipää oli edellisviikolla mennyt ratsaamaan Jacen opettavaisten viihdelehtien kätkön, jonka anti oli keskittynyt aika lailla punatukkaisiin hulaajiin vailla lannehameita. Jacen piti nuoleskella Isabellea nuoleskelemasta päästyään – Jace ei halunnut pervon mainetta.
Ja sitä paitsi, mitä muutakaan diktaattorikikkaran seurassa olisi voinut tehdä kuin irvistää rumasti vasten naamaa ja vielä sylkäistä päälle puheen kääntyessä veljelliseen seksuaalisten suuntautumisten salassapitoon? Sillä juuri Aleciin jokainen Inkvisiittorin syytös tulisi jälleen kohdistumaan – Alecista Inkvisiittori jaksoi jauhaa tuntikausia, sen Jace saattoi kokemuksesta kertoa. Jatkuvalla syötöllä Inkvisiittori suolsi leukaansa poratusta montusta Alecia parjaavaa persepropagandaa luetellen Magnuksen rikosrekisteriä luentojensa vihanlietsontatauoilla. Inkvisiittori ei nimittäin voinut sietää Brooklynin blingblingbilehileilevää päävelhoa – Inkvisiittori mourusi Magnuksen sateenkaaripöksyistä vielä Alecin herpesalttiuttakin useammin, ja se oli paljon se. Invisiittorin lempilässytykseen kuuluivat peräpukamia puhkovan petipuuhailun lisäksi homoilun monen monituiset haitat, tietysti mahdolliset hyödyt unohtaen, puituna suorastaan paavilliselta kantilta, kyseinen vatikaanivätys kun lukeutui Inkvisiittorin idoleiden hakaristeilevään joukkoon vanhan kunnon Hitlerin rinnalla. Inkvisiittorilla oli aivan ymmärrettävästi paineita tuhatpäisen prideparaatin holokaustauksesta – ei hurmeherrojen palkintopallia kuka tahansa tavallinen sarjamurhaaja päässyt pölyttämään permanentillaan.
Ja silloin, kun Inkvisiittori ei ladellut iskulauseita homojen kansanmurhan kaasutinjoukkojen toimitavoista, se osteoporosoitunut riukurusina lietsoi Marysea ja Robertia tarttumaan tappohurmiossaan hitsaamiensa liekenheittimien varteen. Maryse ja Robert olivat varteenotettavia skinheadalokkaita, vain Jacea kurppa ei enää ottanut tosissaan maailmanvalloitusaikeitaan ajatellen – Jace oli rankattu homosuojelijoiden mustalle listalle jo aika päiviä sitten. Jace oli piikki Inkvisiittorin kankussa, Jacelta ei paljon tietoja lypsetty, ja sekös Inkvisiittoria otti kyömyyn oikein olan takaa – Inkvisiittorille eivät mielipuolen tuhkatukan geeniperimällä varustetut koltiaiset ryttyilleet. Jace oli osoittautunut vaikeaksi tapaukseksi, mitä seksuaalivähemmistöön loikanneen kämppäkaverinsa selustan suojeluun tuli. Jace ei ollutkaan helppo hetero – Jacea eivät Alecin yökyläilyt häirinneet millään muotoa, pikemminkin naurattivat. Jacea eivät Alecin jokailtaiset pelehtimissessiot häirinneet, olihan korvatulpat keksitty. Jacea eivät häirinneet Alecin parisänkyhakuiset reppureissut, kaikkea muuta – tämän violetinkirjavaksi pinttyneelle naamalle naureskelu kun pidensi ikään vuosikausilla per hoipertelukierros kierreportaissa. Ja olihan Magnus hilehörhöistä himokkain, se Alecinkin täytyi myöntää, eikä jatkuvaa pelehtimistä päässyt pakoon edes pönttöön hukuttautumalla, mutta tottahan Jace rauhaarakastavaisena persoonana antoi Alecin nuoleskella muutakin kuin mansikanmakuista mehujäätä tempaisematta rälläkällä tämän ranteita auki – suvaitsevaisuus oli Jacen toinen nimi, ellei peräti ensimmäinen.
Inkvisiittorilla olivat näinä päivinä puheenaiheet vähissä – se kääpä oli kai ottanut Alecin kaappiloikan henkilökohtaisemmin kuin edes onnensa kukkuloilla strippaileva Magnus, jota Jacen henkisen terveyden inkvisiittoroinnista olikin kiittäminen. Inkvisiittori jauhoi taukoamatta Alecin miesmieltymyksestä murhanhimo tihrusilmissään kiiluen – eli kai niin puutteessa, että olisi tyytynyt vanhoilla päivillään jopa kimalleliisteröityyn velholeskeen. Sillä nimenomaan puolisopannaan Inkvisiittori oli moottorisahoineen pääpelleä junailemassa – oli viimein tullut aika eliminoida Jacen syntinen velipoika siistillä rytyytyksellä kurkun poikki, sellaisia verenpettureita kun ei enää Klaavissa läpi pääjehutörpön töppösormien katseltu. Apus likvidoinnin suorittaneelle yksinoikeus eksään – täältä tullaan, seksielämä! Inkvisiittori ei jättänyt Alecia rauhaan koolle kutsumissaan perheneuvoston täysistunnoissa, olkoonkin, ettei – kiitos Magnuksen nenäkarvatrimmerin – edes kuulunut Ligtwoodien ei-sittenkään-niin-kovin-heteroon sukuun. Mahtoi kurppa olla mielissään ylempiarvoisesta perimästään, mitä kaikenlaisiin suuntautumisiin tuli, sen verran fanaattisesti tämä suhtautui velhoriippuvuuden kitkentään varjometsästäjien ah-niin-arvokkasta rotulinjasta. Mahtoi vapaalla jalalla hiihtelevä hintti tosiaan kypsyttää sitä rimpparäähkää, Jace ajatteli pahantahtoisesti virnistäen.
Inkvisiittori klinkkasi olohuoneeseen nivelet kirskuen kuin Magnuksen ex-ilotalon paheenpatja – siinä paha missä mainitaan, ajatteli Jace tämän ruttuturpaa murhaavasti mulkaisten. Inkvisiittori oli kaiken pahan alku ja juuri, ja tulisi aina olemaan – Inkvisiittori kun ei osannut pitää näppejään erossa edes kapinallisia viettejään lapsuusikänsä hautoneiden varjometsästäjäkokelaiden petivalistuksesta, saati sitten nuoleskelukulttuurista, johon ei eläissään ollut päässyt lähemmin tutustumaan. Inkvisiittori ei aikonut sopeutua arvovaltansa kyseenalaistukseen – Inkvisiittori murskaisi vastustajansa luisevalla ahterillaan alta aikayksikön, olkoonkin, että Magnuksen perävarustuksessa olisi luuta purtavaksi. Inkvisiittori hajotti ja hallitsi, Inkvisiittori teilasi ja tuhosi. Ja Inkvisiittoria kannattivat Klaavin pujoparrat homoiluun hairahtuneen poikalapsen vanhemmista puhumattakaan. Imogen Herondale oli vaaliehdokkaista ainoa tarpeeksi rasisti liituraitakonservatiivien makuun – itseasiassa vanha ryppypylly oli ylipäätään ainoa ehdokas, kukaan kun ei uskaltautunut äänestämään johtoon nuoremman sukupolven pyrkyreitä, ties millaisia valentineja siinäkin vuosikurssissa saattoi muhia. Inkvisiittori siis pitäköön hirmuvaltansa ja sillä peruna.
”Hei ruttuturpa”, Jace tervehti enemmän tai vähemmän kohteliaasti puuskahtaen. ”Valitettavasti puutarhatonttu ei käynyt yömyöhällä runoilemassa Alecin kielen mahdollista sijaintia tai senhetkistä makuupussiseuraa, jonka iloksesi voi kyllä arvata sadan ja puolen prosentin todennäköisyydellä.” Jace havaitsi nykivän suonipullistuman Inkvisiittorin ohimolla – ilmeisesti uusi kutsumanimi ei ollut räähkälle yhtään edellistä mieluisampi. Sääli sinänsä, Jace oli nimittäin nähnyt vaivaa ylistysoodia tämän pärställe rustatessaan. ”Tuskinpa tuo sylisiilistään kovin heppoisin perustein olisi luopunut – kylki vasten kylkeä, ja sitä rataa”, Jace lisäsi totuudenmukaisesti – syyttä sitä Inkvisiittoria perättömillä erouutisilla huolestuttaa. Muumiomamman sielunrauha kun oli Jacelle kaikki kaikessa.
Inkvisiittorin vanavedessä huoneeseen lipuivat hautajaismarssia mukaillen Maryse ja Robert, molemmat kiireestä kantapäähän surumustaan verhoutuneina. Kas kun Maryse ei ollut heittänyt harteilleen burkaan – tämä kun olisi katkera Alecin möyrimistä raskausarvista napansa tienoilla viimeiseen saakka. Jace huokaisi – Maryse ja Robert eivät selvästi olleet edelleenkään valmiita sopeutumaan uusiin käänteisiin poikansa seuraelämässä, vaan näyttelisivät lapsetonta pariskuntaa loppuikänsä. ”Juudaksethan ne siinä”, Jace murahti huultaan purren – aivan ilmiriitaan Jace ei ollut elatusapunsa kanssa valmis ajautumaan. ”Sahat huollettu, moottorit öljytty, päitä katkottu?”
Marysen kalpeat huulet kapenivat uhkaavasti tämän istuutuessa pikkuruisen nojatuolin laidalle. Kumma kun ei sentään alkanut hinkata pölyjä päällisestä, sen verran moni villakoira tyynyillä tanssahteli. ”Muista, etteivät sinua sosiaalitantat vaivoikseen huoli, nuori mies”, Maryse huomautti ääni väristen. ”Rotuloikkareita ei sijaisperheisiin huolita, ei edes mittavien lahjusten siivittäminä.”
”Kokemuksen syvä rintaääni kertoo”, Jace pudisti päätään – kepeys oli valttia, hän ei saisi menettää hermojaan, ei Inkvisiittorin läsnäollessa. ”Mahdoitte kiikuttaa adoptiopaperit monelle rankkurille, ennen kuin myönnyitte rekisteröimään Hodgelle kolmannen ipanan mentoroitavaksi – mutta pakko mikä pakko. Kyllä nyt kaduttaa, kun poikakin osoittautui käyttökelvottomaksi – sääli, kun pojalla on omatunto, toisin kuin rutturusinan pillin mukaan pöyrähtelevillä kesyttäjillään.”
”Sulje suusi, poika!” Robert karjaisi lysähtäen nojatuoliin numero kaksi, jonka kennel ehdottomasti nautti vieläkin suurempaa suosiota kuin ykkösen koiraparkki. ”Niin kauan kuin asut kattoni alla, sinä et livauttele leipälävestäsi minuun tai vaimooni kohdistuvia syytöksiä, etenkään sellaisia, jotka eivät pidä paikkaansa millään muotoa”, hän veti henkeä pujo tutisten. ”Muussa tapauksessa lennät pellolle kuin leppäkeihäs – aivan kuin se velhon matkaan karannut hintti ja palmikkopää paluumuuttaja, joka ennen pitkää koputtelee kappelin ovea kuin tuhlaajapoika konsanaan.”
”Itseasiassa”, Jace huomautti, ”Isabelle kiipesi omin pikku kätösin ulos neljännen kerroksen liinavaatekomerosta tuon”, hän viittoili keskisormellaan kohti Inkvisiittoria, ”vartioidessa Marysen paistinpannu kädessä kyseisen vankiparakin ovella.” Jace venytteli välinpitämättömästi. ”Mahtoi ketuttaa, kun alaikäinen hemmoteltu kakara karkasi kärsäsi edestä velhoseuraan – tuskin Isabelle nimittäin raatsii jättää Alecia viettämään kuherruskuukauttaan ihan kaksistaan puolidemoninsa seurassa, se olisi aivan liian hienotunteista siltä soppakokilta,” Jace lisäsi osoittaen sanansa tikkutädille.
Inkvisiittori iski kankkunsa keittiöjakkaralle, jolla Maryse oli sinä kohtalokkaana aamuna kyyköttänyt kukkatakissaan. Aisti kai puleerattuun puuhun imeytyneet äidinvaiston rahtuset – yhdessä aamupäivässä jakkarasta oli sulkeutunut Alecin yksinhuoltaja. ”Ymmärräthän, kuinka vakavilla asioilla lasket leikkiä, Morgenstern”, Inkvisiittori karaisi kurkkuaan – oli varmaankin tikahtua raivoonsa tai käidesinkatkuiseen huoneilmaan. ”Voit pelastaa kasvattisisaresi ja sen – sen velhonartun kelkkaan loikanneen rattopojan vain luovuttamalla minun ja tuhotiimini tietoon muutamia yksityiskohtia heidän – ” Inkvisiittori yskäisi komen räkäklimpin keskelle lattiaa, ” – olinpaikastaan.”
”Turha luulo, klementiinikänsä”, Jace huokaisi nojautuen sohvankulmaan. ”Alecin ja Isabellen majapaikka ei sovi GPSsäsi ärrävikaiselle tom cruiselle – aivan liian monta vaikeaa kirjainta perätysten lueteltuna saa kenet tahansa sekaisin vasemmasta, oikeasta ja pohjaisnavasta”, Jace selitti Inkvisiittorin naamavärkin tasaisesti punehtuvaa värikarttaa sivusilmällä tarkkaillen. ”Ja usko pois, kyseinen kirjainlitania kuuluu juuri siihen sarjaan, jonka karsimiseksi parhaillaan kaavaillaan lakialoitetta – ärräminimiä tämä kansakunta onkin kaivannut, saadaan vihdoin örisijäoppaat auton kojelaudassa pelittämään suunnilleen oikean mantereen suuntaan.”
”Et puhu ylemmillesi tuohon sävyyn, Jonathan”, Maryse napautti – oli sitten viimein siirtynyt käyttämään Valentinen pitkin hampain Jacelle luovuttamaa nimentynkää Inkvisiittorin esimerkkiä noudattaen, Jace ajatteli katkerana. Mahtoi vallantunne Jacen identiteettikriisin sorkkimisesta olla Maryselle varsinainen saavutus – kyllä loukkaaminen sitten oli hieno harrastus. ”Me emme kuuntele perätöntä pakinaa keskenkasvuisten tuomioistuimelta, emme nyt, emmekä koskaan.”
Jace risti kalkansa huoletonta heilautusta tavoitellen – silloin tällöin imprivisaatioon turvautuminen löi laudalta Isabellen kaavailemat repliikit ja niskan nakkelut. ”Mutta täytyyhän meidän näissä syvällisyyttä tavoittelevissa kuulusteluissamme myöntää asioiden olevan sillä tolalla, kun ne todellisuudessa ovat”, Jace korotti ääntään. ”Varmasti jälkikasvun niinsanottu petturuus pistää pään sekaisin fiksummaltakin, mutta tehtyä ei takaisin saa, jo tapahtunutta kun ei voi peruuttaa, ja niin edelleen.” Hän kääntyi suurieleisesti kynsiään kaluavan Marysen puoleen. ”Ymmärrän kyllä, että kaapissa kykkinyt homopoika ja lakana-ammattilaiseksikin tituleerattu, haltiahullu tytär loukkavat olemassaolollaan kasvattajaliitosta pokaamaanne mitallirivistöä – ”
”Haltiahullu?” Inkvisiittori havahtui pikakoomastaan ja iskosti katseensa Jacen silmiin. Jace räpsäytti luomet lurpalleen – sitä harakkaahan Jace ei vapaaehtoisesti vilkuilisi yhtään kauempaa kuin oli pakko. Jo pelkkä Inkvisiittorin kraaterinaama sai yleisön lakoamaan ympäriltään, myös Jacen, silloin kun tämä rypisti otsansa kärpäsgiljotiiniksi. ”Kosiskeleeko sisaresi luvatta haltiahovin poikamiehiä?”
Jopa kilometrien päästä Jace saattoi tuntea Isabellen murhaavan tuijotuksen selässään – Isabellen haltiannauratus kun oli vielä sekuntipoppoo sitten ollut huippusalainen insidetiedonmuru, jota ei vanhemmille levitelty kuin korkeintaan kivuliaan kuoleman uhalla. Jace nielaisi – kuoleman, johon hyvin todennäköisesti liittyisi kymmenen sapelinteräväksi viilattua kynttä, verenvuotoa sekä kirurgointia kielijän sydämen tietämillä. ”Isabelle ei ole haltiaa nähnytkään”, Jace rykäisi, ”tai korkeintaan niiden sormusfilmien Lego-pellen – Isabelle kun ei haltioista paljon perusta.”
Inkvisiittori hymyili itsetyytyväisesti Marysen järkytykselle – vaan missä paljon puhuttu salaliittolaisuus? ”Kersojenne kouliminen kunnon kansalaisiksi on viime aikoina mennyt pahasti puihin”, Inkvisiittori syytti hirttäen hymyn suupieliinsä. ”Toinen juoksee pylly paljaana pitkin Brooklynin katuja velhon käsipuolessa samalla kun toinen parhaansa mukaan viettelee kuningatteren solttuja hameensa helmoja kiehnäämään”, Inkvisiittori naksutteli kieltään kuin kalistinvajaa kalkkaro. ”Ei hyvä, ei ollenkaan hyvä. Kyllä tänä vuonna taitavat jäädä pystit saamatta, Maryse.” Inkvisiittori likimain myhäili vahingonilosta.
Jacen viha kuohahti – jos hänen piti valita Marysen ja Robertin taukoamattoman nalkutuksen ja Inkvisiittorin paskanjauhannan välillä, ei päätöksentekoon mietintämyssyä tarvittu. ”Rouvan oma palkintokaappi se vasta kumiseekin tyhjyyttään – ei tainnut vaipanvaihto paljon pääjehun pallille pyrkivän uraurpon mieltä aikanaan lämmittää, kun ainokaisensakin meni ja tapatti”, Jace tiuskaisi.
Inkvisiittori valahti kalpeaksi kuin aamutuimaan rakastajansa lanteilta yllätetty Alec ja puristi käppyräkouransa jakkaran jalkoihin. Osui ja upposi, ajatteli Jace nyökäten tyytyväisenä. ”Tuotakin paholaisen sikiötä olette pesueessanne paaponeet – syntisiä koko sakki!” Inkvisiittori kirkaisi raskaasti huohottaen. ”Lapset – te olette tuhonneet nämä lapset!”
Marysen posket punehtuivat – tapakasvatuksen ihmemuori oli pettänyt pääkäävän luottamuksen laskemalla lapsensa paheelliseen ulkomaailmaan lihan himojen vietäviksi. Kuinka Maryse nyt noin oli ajanut jälkikasvunsa armeijakurin karille? Kuinka Maryse oli antanut pikku pirpanoidensa vehdata selkänsä takana aina kuin silmä vältti? ”Löydämme varmasti järkevän selityksen – ” Maryse aloitti nypläten hermostuneena paidanhelmaansa – Inkvisiittori osasi olla pelottava kun sille päälle sattui. Lähes yhtä pelottava kuin vesikauhuinen villakoira.
Inkvisiittori keskeytti Marysen tikkusormeaan heristämällä – puolustuspuheisen aika oli ohi, tuomionpäivä oli koittanut. ”Tällaisen pelleilyn aika on ohi. Poikanne vieroitushoito on vieläkin vaiheessa, vaikka henkipastorin manausdeadline meni umpeen jo toissapäivänä”, Inkvisiittori kimitti punajuurikurttujen tytistessä tämän leualla. ”Ja nyt kun tyttärennekin on osoittautunut haltiahuoraksi – ”
”Isabelle ei ole mikään huora!” Jace huusi. Inkvisiittori oli pyyhkäissyt varpaallaan Jacen itsehillinnän rajaviivan murusiksi – yhdellä umpimähkäisellä survaisulla silpaissut puolustuksen puheenvuoron maanpakoon Jacen pääkopasta. ”Alec ei ole tyynynkorvike – ei ole koskaan ollutkaan, vaikka myönnän joskus sitä itsekin epäilleeni – eikä sen puoleen Isabellekaan. Joten älä sinä selibaattiin sopeutunut suttura puhu minun sisauksistani tuohon sävyyn, kun mitään et kerran tiedä!”
Inkvisiittori haukkoi henkeään – hänen salainen nunnalupauksensa oli vuotanut julkisuuteen! ”Kautta Razielin sädekehän, kuuratkaa tuon pojan kita mäntysuovalla!” ryppypylly rutisi kaivellen juuriharjaa kauppakassinsa uumenista – hyvin harjattu on aina puoliksi tehty, tai miten se sitten ikinä menikään. ”Vielä me sinun velipoikasi nappaamme, eikä silloin kunnian kukko laula, sano minun sanoeen!” Inkvisiittori irvisti Jacelle. Hyväauskoisen yritti uhkailla uhkailun maailmanmestarin rinnalla varttunutta vastustajaa – ei vanhapiika vielä yltänyt aivan Mensan vaatimille osamäärille, raukkaparkaa kävi melkein sääliksi.
Maryse painoi päänsä käsien varaan ja lakosi tuolinkulmalle vastoin ryhtiliikkeidensä kaikkia perusperiaatteita.. ”Se velho ajaa minut hulluksi jo pelkällä olemassaolollaan!” Maryse nyyhkäisi. ”Lightwoodien perhe ei ole pitkän historiansa aikana kokenut näin kovaa kolausta”, hän valitti antaen harmaan kirjoman tukkansa hulmahtaa harteilleen – Marysen täytyi tosiaan olla tolaltaan, Jace ajatteli, täikammo kun oli Maryselle kaikki kaikessa, ykkösfobia.
Robert nyökkäsi vastentahtoisesti. ”En voi uskoa, että se pikkunilkki valitsi iihikuivan käteisen ja vanhempiensa maineen sijaan intiimin, velhokeskeisen kanssakäymisen, ja vieläpä vailla palautusoikeutta”, Robert murahti. ”Että ex-poikani kehtasikin, ja vielä isänsä edessä – oman, kunnollisen isäpappansa, joka ei kuuna kullanvalkeana suvaitsisi moista käytöstä sohvatyynyjensä välissä. Sellainen peli ei yksinkertaisesti vetele.”
Olohuoneeseen livahti silmälasipäinen kääpiö kirja kainalossa – Max. Maxin syyllinen ilme kieli tämän kuunnelleen avaimenrei'ästä isojen ihmisten keskustelua, tai pikemminkin riitaa, jollaisten virittelyn ammattilaiseksi Inkvisiittoria saattoi ihan aiheesta kutsua. ”Miksi Alec ei ole kotona?” Max kysyi lysähtäen Jacen viereen sohvalle. Pikaisesti harkittuaan Jace kietoi kätensä pojan harteille – Max ei tiennyt. Varmasti Maxia pelotti, että Alec oli karannut Maxin näpistettyä tämän mangakokoelman yaoi-helmet menneellä viikolla, noloin seurauksin. ”Ja kuka se velho on, josta kaikki puhuu?”
Jace vilkaisi vuoron perään keuhkojaan pellolle kakovaa Inkvisiittoria, suonisykkeelle kytkeytynyttä Robertia ja Marysea, jonka kulmakarvat olivat kadonneet jonnekin hiusrajan tuolle puolen – kukaan Klaavin vastuukelpoisista sossuilijoista ei saanutkaan sanaa suustaan tositoimissa. ”Katsos, Max”, Jace selitti marttyyrin elkein – olihan jonkun pakko valistaa perheen leikki-ikäisiäkin. ”Juuri sen velhon kanssa Alec huitelee maailmalla. Se on Alecin velho, josta nuo eivät tykkää – etenkään sen piikkitukasta. Nuo pelkäävät, että Alecin silmä puhkeaa vielä jonakin päivänä niihin seipäisiin.”
Max katsoi Jacea silmät suurina – Max ei ymmärtänyt. ”Mutta miksi se lähti?” Kirja luiskahti Maxin kädestä ruohonleikkurilla nyrhitylle lattiamatolle – Jace saattoi nähdä pelon hiipivän tämän pyöreille kasvoille. ”Ei kai se suuttunut, kun nauroin niille mustelmille sen kaulassa? Tai kun löysin ne vaaleanpunaiset narupöksyt sen lampusta?” Max puri huultaan. ”Tai kun päästin Churchin sen huoneeseen keskellä yötä – ihan tosi, luulin että siellä mourusi ihmissyöjärotta!”
Jace hymyili veljellisesti ja nosti Maxin silmälasit takaisin tämän nenälle. ”Ei Max, ei Alec sinulle kanna kaunaa – Magnus tosin saattaa siitä kissatempusta, olisitpa nähnyt ne naarmut sen vatsassa! On tosin mahdollista, että Alec itse oli aamuyöstä intoutunut raastopuuhiin, ei viiltelijä välttämättä ollut Church,” Jace nauroi räkä poskella – vakavoitui vasta aistiessaan Marysen paheksuvan katseen selässään. Taisi kaulinvarrastaja kauhistua Jacen nippelitietoja Magnuksen anatomiasta. ”Hei, se hipsi Alecin kalsareissa suihkuun napa paljaana – tosin sillä ei ole napaa – kyllä vähemmänkin utelias olisi vilkaissut.” Maryse sulki silmänsä, laski kymmeneen, sataan, miljonaan. ”Ja ne stringit oli Magnuksen, ihan vain tiedoksi – Alec ei transuile.”
Max nyhjäisi kokeilevasti Jacen hihaa. ”Miksi Alec ei saa olla sen velhon kanssa? Miksi se velho nukkui Alecin huoneessa? Miksi sillä oli peppubikinit? Ja miksi se ulvoi unissaan niin kuin äiti silloin kun Alecin sänky oli täynnä hilettä?” Max veti henkeä pyyhkäisten nenänsä paidanhelmaan. ”Missä ne nyt on? Ja missä Izzy on?” Robertin suoni pompahteli ylös alas ja ei kun uudelle kierrokselle.
”Alec määrättiin lähestymiskieltoon, koska se pussasi sitä velhoa – tosin Alec ei paljon lähestymiskielloista välitä, vaan pussaa yhä uudelleen ja uudelleen, kas kun ei huku kuolaan”, Jace päivitteli. Alecin jatkuva livonta alkoi jo olla terveyshaitta, sen verran tiheään tahtiin oli Clarylta tupsahdellut infoa nuorenparin puuhista. ”Eikä se velho Alecin huoneessa nukkunut, pikemminkin paini niissä bikineissään – Magnuksella on sänkysumon musta vyö, ainakin Alecin reumatismeilystä päätellen”, Jace vilkaisi inhalaattoriaan kopeloivaa Inkvisiittoria – ilmeisesti rutturusina ei lukeutunut modernien taistelulajien ystäviin. ”Enkä voi kertoa, missä tiimi temmeltää, kun tuon”, nyökkäys hinkuvan Inkvisiittorin suuntaan, ”korvat ovat kuulolla – ei edes Magnus pärjää moottorisahalle stringisillään.”
Max mutristi huuliaan. ”Mutta se velhosetähän on – setä”, Max tokaisi. ”Ei sedät pussaile setiä.” Niin nuori ja niin viaton, Jace ajatteli pörröttäen Maxin tukkaa. Niin hetero ja jo niin naisten pauloissa. Inkvisiittori nyökki tyytyväisenä huoneen toisella laidalla – olipahan sentään yksi perinteinen kukkia ja mehiläisiä puoltava poika Lightwoodienkin läpeensä mädässä perheessä. ”Ja eikö ne pöksyt hierrä?”
”Alec nyt vain tykkää pussailla setiä”, Jace mutisi kynsiään tutkaillen – Alec todella tykkäsi pussailla setäänsä suu ruvella ja herpes huulilla. ”Tai oikeastaan vain sitä nimenomaista setää. Muita Alec ei sitten tahdokaan pussailla.” Alec saattoi olla homo, mutta sentään tämä oli uskollinen homo.
”Eipä tykkää pussailla enää käsittelyni jäljiltä”, Inkvisiittori jupisi hirttosilmukankiilto silmissään – täältä tullaan, armomurha!
Kommentoithan kiltti? Näin nimittäin vaivaa.
