Nimi; Kaipaus
Kirjoittaja; sukkula
Beta; Iki-ihana Nelxis
Ikäraja; K-11
Varoitus; Kuolemia
A/N Yleensä kirjoitan huumoria, miten tälläinen sitten toistamiseen onnistuu... Kommentoikaa, jos jaksatte, ja nimestä en ole varma.
Jos minä saisin päättää, ei hiihtolomaa pidettäisi tänä vuonna. Kun olet poissa, ei ole mitään kiintopistettä. Ei ole edes oppitunteja pitämässä ajatuksiani poissa siitä yksinäisyydestä, siitä aukosta, minkä jätit. Ehkä nyt ymmärrän paremmin ihmisiä.
Luin joskus romanttisen jästikirjan, Twilightin. Se oli kai ihan hyvä, silloin joskus. Nyt en enää osaa samaistua siihen, vaikka minäkin olen kadottanut sydämeni, itkenyt yöllä. Ei, kirjan päähenkilö oli tyhmä. Hän suri kovasti, ei halunnut muiden tietävän siitä. Sulkeutui itseensä.
Minä en tee niin, annan suruni näkyä. Itken hiljaa tyynyyni, kunnes muistan, että se on turhaa. Ei ole mitään, mitä itkeä enää. Iloitsen ystävistäni, tarvitsen heitä tällä hetkellä. Mutta he eivät täytä aukkoa, sitä suurinta ja mustinta syöveriä jossakin mielessäni.
Puhun paljon, jos olen liian kauan hiljaa, tuntuu kuin huuleni kasvaisivat yhteen ja kurimus voimistuisi, vetäisi minua pohjalleen. En tahdo antaa surulle valtaa, vielä pystyn nousemaan aamulla ilman ajatusta luoksesi pääsemisestä. En vielä lyö itseäni laimin, sellainen ei sovi minuun. Ehkä sinä et sopinut elämään?
Olit eläväinen, minäkin olin. Sinun mukanasi kuoli osa minua. Se osa, joka odotti lomia, jolloin olla sylissäsi tauotta. Se osa, joka rakasti lämmintä tuulta iholla ja hiekkaa varpaissa. Se kaikista tärkein, onni.
Voin iloita ja ihastua, mutta sinä olit jotain ainutlaatuista. Kukaan muu ei ansaitse rakkauttani. Ei, vaikka olisi kokenut saman kuin minä, tai nähnyt viimeiset hetkesi. Ei, minä rakastin vain sinua, tiesimme sen molemmat.
Silloin kun kosit, en ollut valmis, en tarpeeksi kypsä ja ajan viisastama. Sanoin silti kyllä. Olisimpa silloin jo osannut nauttia siitä, mutta luulin meillä olevan koko elämä edessä. Ehkkä minun olisi pitänyt kieltäytyä, suru olisi varmasti silloin pienempi. Nyt on kuitenkin myöhäistä katua.
Pitäisi pysyä kiinni elämässä, tehdä se, mitä sinä et ehtinyt. Se tuntuu kuitenkin väärältä. Osaisit kertoa minulle, mitä tehdä, jos olisit täällä. Voitko kuulla hautaasi kaien tämän, mitä sen juurella sinulle kerron? Toivottavasti, sillä muuten olen purkanut tunteitani tyhjälle jo useamman kuukauden ajan. En tiedä, puhunko itselleni vai sinulle, ymmärräthän. kaikki on ollut sekavaa, tunnen hämärtyväni, käpristyväni reunoilta. painun kokoon, mutta olen vahva. Tuuli ei mahda minulle mitään, miksi tunteeni saisivat minut kaatumaan?
Kuule, jo vuosia olen käynyt haudallasi. Kertaakaan en ole unohtanut tuoda sinulle kukkia. Freesioita, tiedäthän? Niitä, joita sinä aina annoit miinulle, ja sanoit, että niin kauan kuin on kukkia, on maailmassa jotain järkeä. Ja minä nauroin.
Näinä vuosinna en ole kertaakaan koskenut veitseen, lasinsiruun tai taikasauvaan viiltelytarkoituksissa. En ole hukuttanut suruani alkoholiin, en huumeisiin. En tiedä, kestänkö huomisen ilman sellaista apua. Kun minulla vihdoinkn on kaikki hyvin, päätän sortaa turva-aidan, jonka olen vaivalla rakentanut kurimuksen ympärille. Voi Cedric, uskon, että elämäni olisi Michaelin kanssa hyvä. En vain tahdo tätä.
Viime käynnistäni on aikaa, olen laihtunut paljon. Rakastan sinua yhä, mutta en voinut vastata kieltävästi Michaelin avioehdotukseen. Luulin voivani rakastua hääneen, mutta kun hän maalasi eteeni kuvan talostamme, lapsista, jotka sen pihalla leikkivät ja sellaista, niin olin parahtaa itkuun. Tietäisin koko ajan, että sinä olisit lasten todellinen isä. Se, jota he eivät ehtineet saada.
Häät ovat huomenna, olen tehnyt päätökseni. Nämä ovat viimeiset kukat, jotka minulta saat. Minun pitää jättää vanha taakseni, ja aloittaa uusi, parempi aika. Vasta nyt olen siihen valmis, en usko, että muuta tarvitaan. En edes tarvitse apua, olenhan kuitenkin pätevä noita. Rakkaani, viimein uskallan sanoa sen sinulle, rakkaani, älä yritä estää minua.
*
Pari pulleaa kyyneltä vieri alas Chon kasvoja, mutta kukaan ei tiennyt, olivaatko ne onnesta vai surusta. Hääteltta oli kaunis, samoin alttari. Joka paikassa oli valkeita ja vaaleanpunaisia liljoja sekä ruusuja, aurinko kimalteli kultaisissa pylväissä. Musiikki alkoi soida, ja sydän pamppaillen Cho käveli kauniissa mekossaan kohti tulevaa puolisoaan. Kesken matkan hän kuitenkin otti taikasauvansa kukkakimpusta, osoitti itseään, ja huusi; "Cedric, minä tulen!" Enempää hänestä ei enää kuultu.
Fin.
