// Alaotsikko: Niko/Roope, K11, Laitakaupunkien varjoissa -jatko-osa
Kun päivä vaihtuu iltaankirjoittaja: Aijin
ikäraja: K11
paritus: Niko/Roope (Nikon näkökulma)
osat: oneshot
lyriikat: Antti Tuisku – Lämmin lumi peittää maan ja Busted – When day turns into night
tyylilaji: jotain helppolukusta hömppää, ihan vähän jotain angstia. Puhekieltä koko teksti, kirosanoja löytyy, ja tää on jatkoa
Laitakaupunkien varjoissa -novellille, joka kannattaa lukea ennen tätä, koska tässä ei pahemmin noita henkilöitä ole ulkonäöllisesti tms. kuvailtu.
oikolukija: ei ole
omistukset: Teksti ja henkilöt ja tapahtumat ja ideat on mun, mut lyriikat kuuluu tekijöilleen.
a/n: Mä pidän edelleen tuosta ensimmäisestä novellista kaikista eniten, mut mä en vaan enää saa sitä tunnelmaa tähän, koska esimerkiks Roope on muuttunut niin paljon siitä. Mä olen julkaissut tämän tekstin yhdellä toisella foorumilla, samoin kun viel yhden kolmannen osan, jotan en kyl tuu julkasemaan täällä, koska julkasin sen vuoden 2009 jouluna, ja tää novelli kertoo periaatteessa samasta joulusta kuin sekin teksti. Mä en vaan koskaan pitänyt siitä niin paljon, joten oli pakko kirjottaa tapahtumat kokonaan uusiks.
Ja no jos totta puhutaan, mulla on joku parikymmentä sivua julkaisematonta Niko/Roopea mun koneella, mut en kyllä koskaan tulekaan julkaisemaan sitä.
Tai en ainakaan ilman radikaaleja parannuksia, joita en koskaan jaksa tehdä. Tänkin kirjottamisessa meni vaikka kuinka kauan, mut sain ku sainkin tän valmiiks! Voin kertoo, et tää oli ihan tajuttoman vaikee kirjottaa, mut loppujen lopuks päätin, et en ees yritä tehdä tästä mitään maailmoja mullistavaa novellia, vaan sellasen jota ois vaan kiva lukea.
Nauttikaa ja kommentoikaa. ♥
(omistettu kaikille, jotka pitää Nikosta ja Roopesta yhtä paljon ku minäkin.)
Pikkujoulut olivat mahtavia, varsinkin jos sieltä sai terästettyä glögiä. Roopen isovanhempien mökissä oli kotoisa tunnelma, vaikka kaikki sisällä olevat ihmiset olivatkin enemmän tai vähemmän humalassa.
Mä olin jo alkuillasta tanssinut itseni näännyksiin, eikä mua kahdeksan jälkeen ollut pahemmin tanssilattialla näkynyt. Nyt mä vain kyyhötin tuvan nurkassa puolillaan oleva muovimuki kädessäni ja nauroin Roopen heittämälle paskalle vitsille. Mä pystyin tuntemaan mun parhaan ystäväni alkoholilta tuoksuvan hengityksen kasvoillani, niin lähellä se istui. Ei sillä, ettäkö se olis mua haitannut, päinvastoin.
Läppäriltä alkoi soida Antti Tuisku, ja suuret kaiuttimet toistivat musiikkia korvia riipivällä äänenvoimakkuudella. Roope virnisti tunnistaessaan biisin – se ei koskaan ollut välittänyt Tuiskun musiikista, mutta silti jostain kumman syystä se kuitenkin osasi lähes kaikkien Antin biisien sanat ulkoa.
”Niin kauan kuin oot täällä, tuun ihmeisiin uskomaan”, Roope hoilotti ja otti pitkän huikan glögilasistaan. Mä olin jo monta vuotta sitten ymmärtänyt, että Roope rakasti laulamista, vaikkei se sitä itse koskaan myöntänytkään. Roope oli kuitenkin kieltämättä aika hyvä laulamaan silloin kun se oli tosissaan – nyt sen hoilaaminen muistutti lähinnä kännistä karjumista, mitä se itse asiassa olikin.
”Niko, oot sä koskaan kelannu…” Roope alotti ja nosti etusormensa pystyyn tärkeen näkösenä, ”et millasta ois olla lentävän maton kyydissä?”
Mun oli pakko tyrskähtää, koska mä olin odottanut jotakin vähän syvällisempää. Vaikka no, eihän Roopelta voinut odottaa mitään syvällistä, kun se oli noin humalassa.
”No en kai, miten niin?” mä naurahdin.
”Mä kuvittelin sitä aina ykkösluokalla ku kävelin koulusta himaan, koska en ois jaksanut kävellä”, Roope kertoi ja kulautti loput juomasta alas kurkustaan. ”Tuu mun kans saunaan?”
”No ei se edes oo lämmin”, mä huomautin hämmentyneenä nopeasta aiheenvaihdoksesta.
”On se, laitoin sen pari tuntii sitten ja oon käyny lisäämässä puita välillä”, vieressäni istuva ruskeatukkainen miehenalku selitti ja pomppasi pystyyn sohvalta. Roope horjahti nopean liikkeen johdosta, ja mä virnistin ilkeesti, vaikka jos totta puhuttiin, en mä itsekään ollut paljoakaan paremmassa kunnossa.
”No ni, koita tulla jo”, Roope käskytti ja alkoi etsiä tietä ihmisten läpi mökin ulko-ovelle. Mä huokaisin, join mukini tyhjäksi ja lähdin seuraamaan parasta ystävääni.
Öljylamppu loi pehmeää valoa pienen ulkosaunan pukuhuoneeseen, ja katonrajassa olevat ikkunat olivat huurussa. Mä olin aina pitänyt Roopen isovanhempien mökistä todella paljon, koska siellä oli niin kaunis tunnelma. Tuntui, kuin kaikki kiire jäis taakse ja ”aika” olis vaan yks käsite muiden joukossa eikä merkannut mitään.
Roope riisui hupparinsa ja t-paitansa puiselle penkille. Mua kieltämättä vähän pelotti, koska mä en ollut ollut Roopen kanssa täysin alasti saunassa varmaan melkein kahteen vuoteen. Mä muistan vieläkin miten tukala olo mulla oli sillon ollut, koska mä en saanut silmiäni irti Roopesta, enkä varsinkaan sen haaroista. Sama tilanne olis kuitenkin edessä taas, koska vaikka mä kuinka yrittäisin ajatella muita juttuja, niin en mä saanut pidettyä katsettani kurissa.
Ehkä se todella oli vähän – tai ei edes vähän vaan paljon – säälittävää, että mä olin edelleen tuskasesti rakastunut parhaaseen frendiini, joka oli niin hetero ku ihminen vaan voi olla. Roope ei kuitenkaan edes yrittänyt auttaa mua tän ongelman kanssa, vaikka se ihan varmasti tiesi mulla olevan edelleen jotakin tunteita sitä kohtaan. Musta toisinaan tuntu, että se yritti jopa pahentaa tätä tilannetta – se mukamas vahingossa hipasi mun reittä välillä ohi kulkiessa ja humalassa se suolsi sellasia rivouksia, että huh, huh. Kuitenkaan kertaakaan sen kesällä sattuneen välikohtauksen jälkeen Roope ei ollut sanallakaan maininnut siitä, mut parempi niin. Mä en todellakaan ois tiennyt mitä vastata, jos Roope ois alkanut tiedustella et onko mulla vielä jotakin tunteita sitä kohtaan.
Koska mulla oli. Paljon.
Mä riisuin vaatteeni nopeasti ja jätin Roopen vielä pukuhuoneeseen, kun itse ryntäsin sisälle saunaan. Mä tunsin heti miten paljon helpompi siinä puusaunassa oli hengittää kuin mun asuinkerrostalon asukkaiden yhteisessä sähkösaunassa.
Siirryin ylimmälle lauteelle ja näin, miten Roope avasi saunan lasioven ja horjahteli sisään. Se oli löytänyt jostain kaks kaljaa – varmaan saunarakennuksen jääkaapista – ja ojensi toisen lasipullon mua kohti päästyään istumaan mun viereen.
”Muistaks, ku vedettiin ekat perseet? Meil oli se yhteinen omenaviinipullo ja oksennettiin jo seittemältä”, Roope virnisti, ja munkin oli pakko naurahtaa. Se otti pitkän huikan kaljastaan.
”Muistan. Mä en kyl ois oksentanu, jos en ois saanu sun oksennuksii mun päälle”, mä huomautin naurahtaen. Roope pukkas mua käsivarteen kyynärpäällään.
”No sä ootki aina ollu tollanen neiti, et kestä jos vähänki vaatteet sotkeutuu”, Roope härnäs.
”Pää kiinni, jumalauta oisit säki oksentanu siin tilantees, ku jo valmiiks oli paha olo ja sit viel jätkä tulee ja laattaa mun syliin. Etkä ees lopettanu vaikka mä käskin!”
”No millä siinä mitään lopettaa, ku kaikki aiemmin päiväl vedetty grillipaska tuli ylös, vaikka kuinka yritti estää”, Roope puolustautui edelleen nauraen.
Mun oli pakko myöntää, että ei se ehkä ollutkaan niin vaikeeta. Piti vaan keskittyä keskusteluun eikä jäädä miettimään mitään turhaa, eikä
varsinkaan kääntää katsetta alaspäin. Kuitenkin aina, kun mä vilkasin Roopeen, mä näin sen treenatun vartalon ja mun oli pakko kääntää katse nopeesti poispäin.
”Mut ei ryyppääminen kyl oo enää samanlaist ku ennen”, Roope huokaisi. ”ennen me juotiin siel Juuson kotitalon kellarissa tai sit välil meillä, kuunneltii Bustedii ja vedettiin kaljaa laakista. Tai no, ihan sama se mis me oltiin, mut aina oli Bustedii ja kaljaa.”
Mä räpäytin muutaman kerran silmiäni. Ei me oltu koskaan puhuttu siitä, koska se vaan oli liian kipee aihe vieläkin, vaikka siitä oli jo neljä vuotta.
”Mä en oo…” Roope nielaisi. ”en oo pystyny kuuntelee sitä enää sen jälkeen.”
Mua alkoi ahdistaa. Siitä oli tasan neljä vuotta tänään, vaikka mä koko päivän olin yrittänyt vaan olla ajattelematta sitä.
Jostain sanattomasta sopimuksesta me kilistettiin kaljapulloja yhteen Roopen kanssa ja juotiin ne kerralla tyhjäks. Mun silmäkulmassa oli kyyneleitä.
Me oltiin istuttu Roopen kanssa hiljaa jo varmaan puol tuntia. Mun vieressä istuva mies heitti välillä löylyä, ja mä purin alahuultani.
”Niko”, Roope rikkoi hiljaisuuden ja yskäisi. Mä käänsin katseeni automaattisesti siihen.
”No?”
Roope jäi katsomaan mua silmiin, enkä mä viitsinyt kääntää katsettani pois.
”Sori tästä.”
Ja se suuteli.
Me puettiin vaatteet hiljaisuudessa. Mun päässä pyöri miljoonia ajatuksia, mut mä en saanut selvää yhdestäkään. Roope oikeasti oli suudellut mua? Helvetti, miksei ajassa pääse taaksepäin, koska oisin voinu jäädä siihen hetkeen.
Me alettiin valua saunarakennukselta mökkiin, jossa oli edelleen täysi meno päällä. Tuntui, kuin mä oisin palannut takaisin siihen maailmaan – saunassa mun ajan- ja paikantaju oli kadonnut, koska oli ollut niin hiljaista ja rauhallista. Nyt siitä fiiliksestä ei ollut enää mitään jäljellä.
Mä seurasin Roopea, kun se suuntas askeleensa tietokoneen luo ja sammutti musiikin. Tanssivat ihmiset jähmettyivät paikalleen ja katsoivat ympärilleen kummissaan.
Roope nousi tietokonepöydälle ja odotti, että sai ihmisten huomion itseensä.
”Tänään”, ruskeatukkainen poika alotti, ”on kulunu tasan neljä vuotta siitä, ku yks meidän parhaimmista frendeistä, Juuso, anto periks ja lähti vähän parempaan paikkaan. Vaikka mä saatanki olla ihan paska jätkä, nii mul on Juusoo edelleen ihan saatananmoinen ikävä. Emmä enää kelaa niit riitoi muijist ja kaikest mist meil nyt ikinä mitää olikaa, koska mä kelaan vaan niit hyvii muistoi. Mä muistan vieläki sen, miten Juuso soitti kitaraa ja suunnitteli, et aikuisena se perustais tatuointiliikkeen. Juuso oli tajuttoman hieno jätkä, ja mä tiedän sen nytki vaan nauravan paskasest mulle tuol jossain pilven reunal, ku mä heittäydyin näin tunteelliseks. Mä kuitenki ajattelen niit vanhoi, hyvii aikoi melkein joka päivä, ja edelleen se kaikki läppä ja ne meijän porukan toilailut saa mut nauraa. Se, miten Juuso sit muutti lopult Stadiin, koska missään muual ei saanu kunnollist hoitoo sen syöpään, oli vähän kaikil vaikee paikka. Eihä siel Stadis sen asiat koskaa paremmin ollu, ku valtio heitti sen johonki paskaluukkuu itään, mut eihä Juuso Stadis ees viihtyny muuta ku sen pakollisen ajan ku oli sairaalakäyntei ja muita. Aina se sit tuli takasin vanhempiensa luo oikeeseen himaan. Mun on nyt pakko siteeraa Avaint tähän välii, koska
’liian aikasin poistuu liian moni nuori, teille kaataa huikkaa koko Roihuvuori’.”
Roope alko itkeä. Se nosti bissensä ilmaan, niin ku teki kaikki muutkin siellä, ja mä yritin olla itkemät ääneen. Tomi, Jesse, Henri ja Ojala itkivät myös mun vieressä – koko vanha porukka oli taas koossa.
”Tää… tää oli aina Juuson lempibiisi. Se halus… halus, et tää soitettais sen hautajaisis, ja nii tää sit soitettiinki. Se jopa tatuoi pari lainii täst sen lapaluiden väliin, ja sen alle meijän jengin jätkien nimet. Se oli aina Juuso, Roope, Niko, Jesse, Henri, Tomi ja Petteri, joka varmaa tunnetaa paremmin Ojalana, ja me vaan pidettii hauskaa ja kuunneltii Bustedii. Silt ajalt on mun hienoimmat muistot. No ni, Juuso, me nostetaa malja sun muistolle.”
Roope laitto
When day turns into night’in soimaan.
nobody's there when you get home
your renting movies on your own
my photo's on your bedroom wall
you sit there waiting for my call
and I know
I leave you on your own
and I need you to be strong
when I’m walking away
and I, I hate to say goodbye
it gets harder everytime
what I feel
you feel inside
when the day turns into night
another tired afternoon
another desty motel room
I hate the fact that you’re not here
but now I’m counting down the days till I get there
and I know
I leave you on your own
and I need you to be strong
when I’m walking away
And I, I hate to say goodbye
it gets harder everytime
what I feel
you feel inside
when the day turns into nightMä heräsin järkyttävään päänsärkyyn ja siihen, että mun niskat oli ihan jumissa. Kun mä sain katseeni tarkennettua, mä tiedostin kaikki ne pullot ja tölkit ympäri mökkiä ja muutaman nukkuvan jätkän huoneen nurkissa. Suurin osa oli lähtenyt himaan joskus neljän maissa, mut mä, Roope ja pari muuta oltiin jääty tänne punkkaamaan. Roopea ei näkynyt missään, joten mä uskoin sen olevan joko ulkona tupakalla tai keittiössä syömässä.
Eilisillan muistot alkoivat pikkuhiljaa palautua mun mieleen. Roope oli oikeasti suudellut mua, eikä se todellakaan ollut ollut mikään pieni pusu. Se oli pitkä, hellä kielisuudelma, jonka aikana se silitti mun hiuksia ja mä pidin kiinni sen olkapäistä…
Huokaisin ja puristin silmiäni kiinni. Mulla ei ollut paha olo, mut se päänsärky oli jotain niin järkyttävää, että mä uskoin mun pääni räjähtävän hetkenä minä hyvänsä.
Mä kuulin askeleiden lähestyvän sitä sohvaa, jolla mä makasin, ja pian tunsin kuinka se painui hieman alaspäin kun joku istui sille.
”Mikä boogie?” Roope kuului kysyvän ja hipaisi mun kämmenselkää niin nopeasti, että uskoin vain kuvitelleeni sen.
”Pää särkee ihan helvetisti”, mutisin ja raotin silmiäni. Roope virnisti ja ojensi mulle buranaa ja Jaffaa.
”Näist vois olla apuu.”
Roope oli oikeesti aivan mahtava. Aina, kun me oltiin juomassa ja nukuttiin samassa paikassa, se kiikutti mulle Buranaa ja Jaffaa pyytämättäkin. Vaikka no, teinhän mäkin saman sille jos satuin heräämään aikasemmin, mut kukaan muu ei ollut yhtä ajattelevainen.
”Kiitti.”
Mun mieleeni muistui se, miten Roope oli pitänyt puheen Juusolle ja kaikki vaan itki ja kelas niit hyvii muistoi vuosien takaa. Illalla se oli tuntunu tosi vaikeelta ja pahalta, mut nyt mulla oli fiilis, et oli vaan hyvä et mä pääsin puhuu siit.
Mä nielin Buranan ja puolet Jaffasta ja nousin ähkäisten ylös.
”Rööki vois olla ihan jees, tuut sä kans?” mä kysyin ja Roope tyytyi vain nyökkäämään vastaukseksi.
Mä vedin rentouttavaa savua keuhkoihini ja hytisin kylmästä. Roope sylkäs terassin kaiteen yli pihamaalle.
”Pakko muute sanoo, et emmä oikeest oo pahoillani siit eilisest, vaik mä anteeks pyysinki. Ja mä tiiän, et sä pidit siitä.”
Mitä tollaseen voi muka vastata? En mä vastannut mitään, hymyilin vaan ja puristin nopeesti Roopen sormia.