Teen parhaani (S/R, S)

[Renttu]

Kirjoittaja: rentunlupiini
Beta: taidanpa olla itse vastuussa
Tyylilaji: romancangst, oneshot
Ikäraja: S
Paritus: Sirius/Remus
Yhteenveto: Remus ei vain voi olla odottamatta Siriusta kotiin.
Vastuunvapaus: En omista hahmoja, Rowlingin ovat.
A/N: Osallistuu FF100:n sanalla 79. Milloin? ja Tavoita tunnelma - haasteeseen Coldplayn biisillä See You Soon (Linkki vie youtubeen.) Kaikki kommentit otan mielelläni vastaan. : )


Teen parhaani


Aikaa oli kulunut liikaa.
    Liikaa päiviä, joiden ohitse lipumista tuskin huomasinkaan, liikaa vaitonaisia öitä, jolloin saatoin tutkia makuuhuoneeni lattialla makaavan maton hapsut, letittää ne kaikki ja avata sitten uudelleen. Tuijottaa tummaa seinää ja etsiä siitä uusia kuvioita. Viimeksi tajusin, että kosteusvaurio katossani näytti aivan Irlannin kartalta.

Joskus saatoin tuntea henkäyksen ihollani. Pienen, niin kevyen, että saatoin epäillä hourailevani. Tai vilustuvani. Ja jostain silti tiesin, halusin uskoa, jossain kaukana ajattelit minua, muistit. Mietin, kuinka joskus niin rakastin sitä, kun sain asettaa sormeni sormiasi vasten, kokeilla, kuinka paljon suuremmat kämmenet sinulla oli. Ujuttaa siitä sormemme, kätemme, lopulta hengityksemmekin kietoutumaan yhteen. Kutitit kielelläsi korvaani.

Kirjastot olivat auki aamuisin. Hiljaisia, älä puhu, sinut syödään. Sopivat minulle. Ihan vain siitä syystä, että sinne saattaa hukkua. Ahtaa turhaa tietoa päähänsä mielin määrin, ja unohtaa sitten. Saada jotain muutakin ajateltavaa, kuin se hitaasti pohjaan palava liekki, jonka sinä minuun loit. Siellä oli sanomalehtiäkin, ja mukava kahvilaosasto, jossa kukaan ei katsonut perään. Saatoin lukea ja nauraa itsekseni.
    Kukaan ei kiinnittänyt huomiota itsekseen nauravaan outoon mieheen.

Keitin kahvia. Purin kynsiäni. Opettelin kutomaan. Aloin ostaa tuoreita ruusuja olohuoneen pöydälle joka ikinen aamu. Kiinnitin vanhoja postikortteja keittiön seinälle ruokapöydän yläpuolelle. Annoin hiuksieni kasvaa, välinpitämättömyydestä, ne ulottuivat olkapäille. "Hyvää huomenta/päivää/iltaa herra Lupin", sanoi kumaran kurttuinen naapurini. Hän oli joskus yrittänyt puhua enemmänkin, mutta sittemmin huomannut, että minä en pitänyt vastaamisesta.
    Aika antoi minulle tilaa ajatella. Kymmenen vuotta minä olin ajatellut.
    En halunnut kysyä, miksi. En halunnut ihmetellä, ilmaista typeriä, naiiveja ajatuksiani ääneen, jos vaikka joku joskus osaisi vastata siihen, mitä en itse koskaan pystynyt käsittämään.
    Mitä järkeä on odottaa jotakuta sellaista kotiin, joka ei voi koskaan palata.

***

So you lost your trust
But you never should have
‘Cause in a bullet proof vest
And the windows all closed
I'll be doing my best
And I'll see you soon
       

[Vanilje]

Oi, tämä oli kamalan haikean kaunis! Sirius/Remus on aina yhtä ihana paritus, josta saa aikaiseksi vaikka minkälaista tekstiä. Itsekkin olen kyseisellä parituksella jonkun verran kirjoitellut, eikä siihen  oikeastaan kyllästy, kun näiden kahden suhteesta tuntuu löytyvät aina uusia puolia. Mutta sitten itse ficciin.

Tunnelma oli kovin kaunis ja herkkä. Alkoi käydä melkein Remusta sääliksi, kun tämä odotti sitä toista, vaikka tiesi ettei Sirius koskaan palaa. Tekstin haikeus ja surullisuus välittyi hyvin lukijalle asti. Remuksen ikävä oli niin käsin kosketeltavaa ja aitoa. Toinen keräsi ruusuja pöydälle, kasasi kortteja, varmaankin muistoja yhteisitä hetkistä. Yrittäen luoda uskoa siihen, että toinen vielä palaa joskus. Vaikka tietää toisaalta sen mahdottomuuden. Se teki varsinkin tästä tekstistä erittäin surullisen ja koskettavan. Elämä osaa olla julmaa. Kuuntelin lukiessani tuota biisiä ja se kyllä lisäsi tämän ficin tunnelmaa aivan omalla tavallaan. Ja biisin sanat ficin lopussa olivat kuin piste i:n päälle. Sopivat kauniisti tähän ficciin.

Teksti oli myös helppolukuista ja selkeää. Mitään häiritseviä virheitäkään ei näkynyt, jotka olisivat haitanneet lukemista ja rikkoneet tunnelman. Lauseet oli yhdistelty kauniisti ja ne soljuivat toistensa perässä saaden aikaan erittäin upeaa tekstiä. Osaat kyllä kirjoittaa hyvin.

Lainaan tähän loppuun vielä yhden kohdan.

Mietin, kuinka joskus niin rakastin sitä, kun sain asettaa sormeni sormiasi vasten, kokeilla, kuinka paljon suuremmat kämmenet sinulla oli. Ujuttaa siitä sormemme, kätemme, lopulta hengityksemmekin kietoutumaan yhteen. Kutitit kielelläsi korvaani.

Ehdottomasti lempikohtani koko tekstistä. Hyvinkin kaunis pätkä. Tästä välittyy ihanalla tavalla Siriuksen ja Remuksen suhde ja sen syvyys. Jotenkin niin suloinen ja molemmat tuntuu ymmärtävän toisiaan niin hyvin. Jopa sanomatta ainuttakaan sanaa. Koko tämän kohdan tuoma mielikuva on niin syötävän suloinen.

Suuret kiitokset tästä pienestä angstipätkästä! Minä tykkäsin.

[Brunburga Blue]

Wau. Siis wau. Niin paljon ajatuksia ja tuntemuksia pulppuaa mieleen. Ja sydäntä puristaa kaiho. Melkein itken täällä.

Ihan mielettömän upeaa tekstiä. Tunnelma ja sanavalinnat ja paritus ja musiikki = <3
Kutakuinkin täydellisyyttä. En voi muuta sanoa kuin että tämä herätti mussa enemmän tunteita kuin mikään ficci pitkään aikaan ja oli kerrassaan mestarillinen omassa haikeassa "tyhjyydessään". Teit Remuksen tyhjästä elämästä kaunista. :')
(Oliko tämä muuten siitä ajasta kun Sirius oli Azkabanissa vai siitä kun hän oli kuollut? Itse ajattelin että Azkabanin ajasta)

Vaniljen lainaama kohta oli minunkin suosikkini (aww, ajatuskin..!<3) ja rakastin myös tätä lausetta:

Kukaan ei kiinnittänyt huomiota itsekseen nauravaan outoon mieheen.

Jotenkin niin samaistun tohon (vaikken olekaan mies )

Huisin ihana, rakastuin ikihyviksi!!! <3
Kiitos!

[RoastedGarlic]

Voi surku.

Ei näin saa käydä!

Mutta koska käy, on hyvä, että joku siitä osaa kirjoittaa kauniisti.

Hieman ehkä pisti silmään, että 10 oli kirjoitettu numeroin, mutta ei se tunnelmaa katkaissut liian pahasti.

VOI SURKU.

Keitin kahvia. Purin kynsiäni. Opettelin kutomaan. Aloin ostaa tuoreita ruusuja olohuoneen pöydälle joka ikinen aamu. Kiinnitin vanhoja postikortteja keittiön seinälle ruokapöydän yläpuolelle. Annoin hiuksieni kasvaa, välinpitämättömyydestä, ne ulottuivat olkapäille. "Hyvää huomenta/päivää/iltaa herra Lupin", sanoi kumaran kurttuinen naapurini. Hän oli joskus yrittänyt puhua enemmänkin, mutta sittemmin huomannut, että minä en pitänyt vastaamisesta.

Kenties lempikohtani.

[jennumiu]

Olen viimeaikoina ollut kamalan laiska kommentoimaan, mutta kun luin tämän, niin oli pakko tulla ihkuttamaan, kuinka ihanan haikea tämä oli, ja kuinka mulle tuli oikein kyynel silmäkulmaan.

Kauhean kaunista kuvailua, jotenkin lumosi mut, suu avautui typerästi alussa ja osasin vain lukea ja lukea loppuun asti, vaikkei tämä kauhean pitkä ollutkaan. Juuri sopiva.

Kirjastot olivat auki aamuisin. Hiljaisia, älä puhu, sinut syödään. Sopivat minulle. Ihan vain siitä syystä, että sinne saattaa hukkua. Ahtaa turhaa tietoa päähänsä mielin määrin, ja unohtaa sitten. Saada jotain muutakin ajateltavaa, kuin se hitaasti pohjaan palava liekki, jonka sinä minuun loit. Siellä oli sanomalehtiäkin, ja mukava kahvilaosasto, jossa kukaan ei katsonut perään. Saatoin lukea ja nauraa itsekseni.
    Kukaan ei kiinnittänyt huomiota itsekseen nauravaan outoon mieheen.

Rakastin jostain syystä tuota kohtaa, kaunista ja haikeaa (:

Kiitos 

[Eulalia]

Oi, minä tykkäsin tästä tosi paljon!

Angsti on genrenä oma suosikkini, joten tätä oli mukava lukea. En kauheasti ole harrastanut näitä fluffyosastoja, mutta nyt olen ajatellut laajentaa lukuvalikoimaani, ja tästä oli hienoa aloittaa, kun ei tarvinnut pelätä fluffyn räjähtävän silmille

Ehkä eniten tässä ficissä minua miellyttää tekstin eräänlainen arkisuus. Kuvailusi on kaunista ja herkkää, mutta siitä huolimatta kieli ja Remuksen kaipaamat hetket varsin arkisia. Ja pidän siitä, ei kaiken tarvitsekaan aina olla tosi spessua ja erikoista ollakseen kaipaamisen arvoista, vaan juuri arjen onnistunut romantisointi antaa tälle haikean sävyn. Pidän siitä, kuinka kuvailet Remuksen elämän luisumista eräänlaiseen passiivisuuden tilaan.

Annoin hiuksieni kasvaa, välinpitämättömyydestä, ne ulottuivat olkapäille.

Tämä tiivistää juuri tuon elämän merkityksellisyyden katoamisen, ja on samalla lempikohtani koko ficissä.

Eulalia

[NeitiMusta]

Kauheen surullinen! Käsi Remusta kyllä ehottomasti kauheesti sääliksi.
Tykkäsin kyllä tekstistä hyvin paljon. Osaat kirjottaa tollasella ihanalla tavalla. Tykkään paljon. Teki koko ajan vaan halata Remusta.. se vaan oli yli-suloinen, ja surullinen.
Pahoittelen lyhyttä ja sisällötöntä kommenttia, mutta halusin nyt vain ilmottaa, että olen lukenut tämän ja tykkäsin.

NeitiMusta.