Nimi: Täällä luonas on se, joka sua rakastaa
Kirjoittaja: R.H.E
Fandom: Nälkäpeli
Ikäraja: ihan varmuudeksi K11
Paritus: Katniss/Peeta
Genre: one-shot (ficlet), draama, angst, pieni horror ja romance
Vastuuvapaus: Collinsin ovat kaikki henkilöt, olematon juoni minun. Enkä saa tästä mitään rahallista hyötyä.
Summaus:
"Laula minulle, Katniss."A/N: Olisiko vaikka ensimmäinen Nälkäpeli-fanficcini... Eli taso on sen mukaista
Varoittelen jo etukäteen lyhyyttä ja no, angstaamista.
Valitettavasti minulla ei ole nyt liittää tähän laulun sanoja, mutta kannattaa lukea ne "pohjustukseksi", jos omistaa kirjan.
Jos pidät, raapusta palautetta, jos et, samat ohjeet. Olkaa hyvä.
*
Täällä luonas on se, joka sua rakastaaSe on pahin yö koko 74. Nälkäpelissä, pahin koko elämässäni. Se on enemmän kuin minä kestän.
”Laula minulle, Katniss”, Peeta kuiskaa. Olen kumartunut suojelevasti hänen turmellun ruumiinsa ylle niin tehokkaasti, kuin Runsaudensarven ahtaassa kolossa vain voi, mutta se ei riitä. Pelin aikana tutuksi tullut eläimellinen sekopäisyys ei ole enää kaukana. Nojaan otsani vasten Peetan hiestä helmeilevää poskea, yritän tahdonvoimalla saada hänen olonsa paremmaksi. Tunnen sääreni vieressä Peetalle virittämäni siteen, jonka olen köyhästi sitonut ja tukenut viimeisellä nuolellani.
Pala nousee kurkkuuni. Laulaminen ei tunnu yhtään hyvältä ajatukselta nyt, Caton tehdessä tuskaista kuolemaa jossain alapuolellamme. Se olisi tekopyhää, eikä helpottaisi kenenkään oloa, eikä varsinkaan meidän tilannettamme Capitolin edessä.
”Katniss”, Peeta toistaa tyhjällä äänellä.
On virhe katsoa häntä silmiin; areenan yllä kaartuva tähtitaivas heijastuu hänen viattoman vedensinisistä silmistään kuin peileistä. Sormeni eksyvät vaivihkaa hyväilemään hänen poskipäitään.
”Mitä sinä haluat kuulla?” kysyn estoni kadottaneena. Vaikka en vihjaa siitä sanallakaan, tiedän aikamme käyvän vähiin. Jos Cato ei kuole vuorokaudessa, Peeta vuotaa kuiviin. Jos taas otan nuolen Peetan tukisiteestä ja lopetan yhdellä tarkalla tähtäyksellä muttisten keskellä revittävänä lojuvan pojan kärsimykset, voimme pelastua, mutta sekin epäilyttää minua. Olen tottunut epämiellyttäviin yllätyksiin Capitolin taholta.
”Sen, mitä sinä lauloit Ruelle”, Peeta vastaa ilmeenkään värähtämättä.
Ja selvitettyäni kurkkuni minä laulan. Painan suuni lähelle hänen korvaansa ja laulan kiirehtimättä, välittämättä Peetan olalle tippuvista kyynelistä, jotka ovat yhtä varmasti minun kuin tuska, joka vähitellen helpottaa sanojeni mukana. Aivan kuin haluaisin vilpittömästi uskoa sanomaan ja löytää siitä hippusen toivoa. Peetan tasaiset sydämenlyönnit ovat omiaan lisäämään levollisuuden petollista tunnetta. Niin säännöllistä, että onnistun uppoutumaan rytmiin ja sulkemaan korvani epätoivoisilta avunpyynnöiltä ja kirkumiselta.
Viimeisten sanojen haihtuessa ilmaan Peeta suutelee minua pehmeästi. Mukana ei ole tippaakaan tutuksi tullutta kiihkeää epätoivoa, ainoastaan hiljaista hyväksyntää.
Teimme parhaamme. Loppu ei ole meidän käsissämme, hän kertoo.
Vastaan suudelmaan yhtä hellästi. Hengittäessäni hänen tuoksuaan ymmärrän, että vaikka olen laulanut saman laulun monille rakkailleni, tämä kerta on vain Peetalle. Ei Ruelle, Galelle, äidille. Ei Primille.
Ainoastaan Peetalle, jota en koskaan osannut rakastaa niin paljon kuin tahdoin.
*
