// Alaotsikko: Sirius, Regulus
Kirjoittaja: Hile (ei betaa)
Tyylilaji: angst, drama
Henkilöt: Sirius, Regulus
Ikäraja: S
Lyhyesti: Sirius halusi aina leikkiä sotaa.Ja lopuksi, hahmot sekä tapahtumapaikat kuuluvat Rowlingille enkä saa minkäänlaista rahallista korvausta tästä.
Kaikkihan lähti Imogen Heapin kappaleesta
Hide and seek viime yönä ja tällainen siitä sitten tuli. Kommentit ovat aina suurten kiitosten arvoisia, samoin risut ja ruusut niiden yhteydessä.
LEIKITÄÄN SOTAA
Elämmekö me rauhaa? Sirius kysyy. Regulus antaa sen olla, valua ohi kuin mitään ei olisikaan. Ei vastaa, koska ei tarvitse. Ei totea mitään, koska kaikki on nyt paremmin. He ovat kaksi puolikasta toistensa teiden varsilla, he ovat kaksi poikaa tässä suuressa maailmassa.
Uskotko, että huomenna kaikki on paremmin?En. Ei, Sirius ei usko. Ei, vaikka toinen haluaa vakuuttaa kaiken olevan hyvin, paremmin.
Olemmeko me sodassa? hän kysyy, koska ei tiedä muutakaan, mitä kysyä. Sirius katsoo, näkee valon taittuvan ikkunasta pölyiselle lattialle. Eikä Regulus tiedä, miksi sitä pidetään kauniina. Sitä, että vastausta ei haluta enää antaa.
Milloin sillä on ollut väliä?Niin, milloin?
Äiti kun aina tapasi raahata heidät molemmat kadulta eteiseen, antaa korvapuustia ja laittaa ilman iltapalaa nukkumaan. Siriuksesta oli aina pidetty, se oli aina ollut ylempänä. Regulus oli aina tahtonut mennä mukana, olla kuten isovelikin.
Mutta heidät oli jaettu puolikkaisiin, eri lokeroihin, vieläpä oman tahtonsa mukaan. Kotona se oli ollut Regulus. Joka kerta Regulus, joka oli nähnyt kärsimyksen aiheuttamat arvet kalvenneella iholla.
Sodassa ihmiset kuolevat, Sirius sanoo kuin heillä ei olisi muita vaihtoehtoja. Kuin heidän elämänsä olisi uudelleen solmittu, katkennut lanka. Sota on käsite samalla tavalla kuin rauha.
Kumpaan sinä uskot?Sirius lukee ajatuksia, Sirius näkee lävitse, suoraan Reguluksen syvimpään toivoon.
Rauhaan.Sirius halusi aina leikkiä sotaa. Oikeuden puolustusta, alimiehitettyä voittoa, vääryyden kukistumista. Rintama oli aina näiden lattioiden alapuolella, näiden seinien sisäpuolella, tässä keskipisteessä.
Nyt Sirius tuhahtaa. Tuhahtaa uudestaan, mumisee puoli-itsekseen, nousee ja kävelee ikkunalle. Regulus yrittää muistella, miltä maisema näyttää täältä katsottuna, näkyykö ikkunasta kadulle vai sisäpihalle. Huomaako Sirius kiinni uurtunutta, haalistunutta peilikuvaa itsestään?
Regulus haluaa kuvitella, että kaikki on hyvin, sillä jos hän kuvittelee, he pelastuvat. Heistä tulee jälleen kokonaisia, yhtenäisiä veljiä.
Mutta sodassa ihmiset kuolevat liian aikasin. Kuolevatko hekin nyt?
Uskotko sinä mihinkään todelliseen? Sirius kysyy, kääntyy, katsoo uhkaavasti. Silmät, kiristyneet poskipäät ja olkapäille valuneet kiharat. He eivät halua kuulla vastauksta, sillä se on viimeinen.
Regulus nousee istumaan, ei uskalla katsoa. Alkaa tutkia maton kirjailuja, ja miettiä, miksi Sirius ylipäätään kysyi. Miettiä, onko sillä enää edes väliä.
Minä uskon sinuun, hän kuiskaa. Silti hän tietää, ettei saa toista kääntymään, perumaan ennalta määrättyä kohtaloa.
Hah, minä tiesin sen ja silti..., mutta sitä he eivät sano ääneen.
Regulus sulkee silmänsä, peittää korvansa, istuu vain hiljaa paikoillaan. Eikä kukaan koskaan hipaisekaan hänen hiuksiaan, avaa oveaan, lähdekään hänen elämästään. Kuinka se ei olekaan lopullista, kuinka se kestää sittenkin ikuisesti.
Leikitään sotaa. Sirius tapasi kuiskata, kiehnätä korvan juureen, kutittaa ja jahdata tuntikausia.
Rauhaa. Regulus tapasi huokaista, pidättää hengitystään ja luottaa, että kaikki olisi aamulla taas paremmin. Aivan kuten aina ennenkin.