Nimeke: Kaipaus
Kirjustaja: Winga
Oikolukija: Neriah (<3)
Ikäraja: S
Paritus: Harry/George
Tyylilajina: angst
Varoittelen: en mistään
Yhteenveto: Joskus George kaipasi Frediä liikaa.
Kirjoittajalta: Rakkaalle Natty-boylle, joka haastoi minut kirjoittamaan kymmenen eri Harry-paritusta. Taitaa olla kolmas.
Lisäksi Slash10-haasteeseen.
Kaipaus
Joskus George kaipasi Frediä liikaa. Sydäntä särki ja tuntui siltä kuin hän ei itsekään olisi ollut elossa. Hän saattoi huutaa ja raivota ja potkia useampiakin tunteja. ”Miksi?” hän huusi silloin ja kysyi ja itki. ”Miksi?”
Harry oli oppinut odottamaan näitä päiviä. Hän oli elänyt Georgen kanssa kuitenkin jo yli vuoden, hän oli eksynyt siihenkin tilanteeseen suudelmalla, jota ei voinut sanoa kuin vahingoksi. Sen seurauksena hän oli nähnyt Georgesta toisen puolen, sen, joka valitti ja huusi.
”George”, Harry saattoi pyytää ja suudella miestä ja kyyneleet olivat silloin melkein aina hänenkin silmissään. ”Ole kiltti”, hän usein aneli, eikä hän välttämättä tiennyt, mitä hän tarkoitti. Unohda hänet tai kenties Muista minut tai ehkäpä Älä jätä minua.
Yleensä George unohti jossain vaiheessa mitä oli tapahtunut, muuttui iloiseksi ja kysyi: ”Tuleeko Fred tänään kylään?” ja Harry melkein itki (ennen itkikin, mutta oppi, ettei se auttaisi) ja vastasi: ”Totta kai, luuletko, ettei hän kyläilisi lempiveljensä luona aina?”
Jossain vaiheessa George rauhoittui ja sitten hän kyseli: ”Moneltako?” ja Harry hymyili, tai yritti, ja vastasi: ”Kohta.” Ja joskus Harry toivoi, että olisi voinut vain unohtaa itsekin, ja ehkä hukuttautua, ja ehkä jättää kaiken taakseen.
”Onko kohta kohta?”
”Tietenkin on, rakas.”
Ja kun George rauhoittui, hän hymyili Harrylle, kysyi: ”Onko meillä ollut paljon asiakkaita?” Suuteli toista ja pyysi tämän sänkyyn ja nauroi tämän hämmentyneelle katseelle ja kysyi, mikä tätä vaivasi.
Ja Harry ei kyennyt vastaamaan mitään, vaikka hänen sydämensä vuosi verta. Ei kyennyt särkemään toista enää enempää, sillä hän tiesi, että mikäli hän kertoisi, toinen palaisi hetkeä aiemmin olleeseen tilaansa, sillä kerran hän kertoi, ja silloin hän itki itsensä uneen ja joi päänsä täyteen, koska ei enää kestänyt.
Harry vain seurasi Georgea ja antautui tälle ja toivoi, voi niin kovasti, että seuraava päivä olisi parempi päivä (ja yleensä se olikin, ja hyvää kesti melkein viikon). Ja joka kerta, kun George särkyi, hän särkyi, ja hän mietti, miten oli kestänyt ja hän toivoi, että joskus, vielä kerran, George pääsisi yli Fredin kuolemasta.
