Alaotsikko: The Fast Show (eli Ruuvit löysällä), Ralph/Ted, slash, one-shot
Nimi: Pitäisikö tuota nyt pussata?
Kirjoittaja: jossujb eli meikäläinen
Fandom: The Fast Show eli suomeksi Ruuvit löysällä
Paritus: Ralph/Ted
Ikäraja: K-11
Genre: Romanttisen oloista slashia. One-shot.
Vastuuvapaus: Ralphin ja Tedinhän omistaa ihan kaikki muut paitsi minä, enkä rahaakaan saa huvikseni kirjoittelusta.
A/N: Sherlock Holmes-miitissä Nokialla katseltiin muun muassa Ralph&Ted sketsejä, ja kyseisten herrojen riipaisevan ihastunut suhde suorastaa kerjää ficcaamista. Täysin käsittämätöntä ettei edes englanniksi näitä kahta löydy, kun kerrankin olisi ihan canonia miespariskuntaa tarjolla.
Niin, ja kuuntelinpa J. Karjalaisen Sekaisin-biisiä kirjoitellessa, ja sopiipa aika tavalla teemaankin.
Pitäisikö tuota nyt pussata?
”Mitä sitten, mitä nyt pitää tehdä. Mieti Ralph, mieti nyt, annan aivojen raksuttaa. Älä nyt jäädy, hyvä mies, vaikeimman yli on menty jo...” toisteli lordi Ralph Mayhew itselleen istuessaan samalla lahoisella aidanpätkällä renkinsä kanssa käsi kädessä.
Ensinnäkin, hän oli ollut paikallisessa ottamassa oluen tai kaksi. Äkkiä kurkusta oli valunut alas koko juomalista poikineen.
”Känni päälle, nyt tai ei koskaan”, oli lordi Mayhew ajatellut ollenkaan harkitsematta mitä hänen humalaiset aivoituksensa saattaisivat kehitellä muuan karaokelaitteesta. Siksi toisekseen, epävireinen karaokerääyntä taisi käytännössä ollakin ainoa asia millä Ralph ei terminaalivaiheen ihastuksessaan ollut ehtinyt vielä itseään nolaamaan.
Mitä sitten tulee kappalevalintaan, niin Burning Love ei välttämättä ole se kaikkein originellein tapa todistaa rakkauttaan. Mutta toisaalta, alenevan polven aristokraattina, hiukset sekaisin, täysin humalassa, työväenluokkaisessa kapakassa, toiselle miehelle (ja vielä alaiselle) suoraan sydämestä laulettuna on siinä tietynlaista erityisyyttä. Tai ainakin renki Ted suli yritykselle sen verran, että ihan ensimmäisen kerran antoi ymmärtää tiedostavansa herransa lämpimät tunteet niin kuin ne olivat.
Poloinen Ralph aidalla istuessaan tajusi olevansa edelleen melkoisessa tuiterissa hymyillessään niin onnellisena, että kellahti märälle nurmikolle selälleen. Tukka vain pöllähti ja niskanikamat niksahtivat.
”Au”, Ralph parkaisi, vaikkei hänen hymynsä pyyhkiytynyt mihinkään.
”Oletteko kunnossa, herra?” Ted kysyi heti eleettömän rauhallisesti, joskin tietysti huolestuneesti, hypäten aidalta alas ja tullen puolien välistä toiselle puolelle auttamaan lordia takaisin jaloilleen. Saappaat liukuivat mudassa.
”Voi Ted, älä ihmeessä vaivaudu minun takiani, kaadut vielä itse”, Ralph sanoi tarttumatta jo ojennettuun käteen. ”Kyllä minun täältä pitää itse päästä ylös eikä pistää vanhaa ihmistä töihin... ” hän lisäsi Tedin ottaessa askeleen taaksepäin pitääkseen tasapainonsa yllä. Taisi lordi säikähtää tehneensä jonkin sortin vikatikin kun niin silmät lennähtivät selälleen.
”Tai eeh, siis vanhempaa, olenhan minäkin jo vanha...”, Ralph yritti korjata potkien itseään ylös tasapainoillen vähemmän arvokkaasti kontillaan. ”Ei sillä että sinä, Ted, olisit mitenkään vanha, et ole ollenkaan... ”
Siinä se lordi Mayhew kakisteli olemattomia sanoja kurkustaan, etsiskellen tasapainoaan. Ted päätti silti ojentaa auttavan kätensä oikein kunnolla vetämällä mutaista herraa olkavarresta ja vyötäisiltä. Ralph vinkaisi kuin kissanpentu.
”Nuorekas... ikäiseksesi, oloiseksesi...” lordi mutisi niin nolostuneena, että hänet olisi voinut värinpuolesta sekoittaa pihvitomaattiin.
”En nyt siitä tiedä, herra”, Ted vain mutisi totuttuun tapaan vältellen katsekontaktia, ettei olisi paljastanut kuinka paljon häntä imarteli noinkin epävarmat sanat.
”Tai sillä tavalla. Niin. Öh”, Ralph mutisi vain äärimmäisen hämmennyksen vallassa miettien pitäisikö hänen nyt vihdoinkin ihan oikeasti suipistaa huuliaan. Elämäntilaisuus varastaa suukko, jos siis hän ei olisi niin ujo, että tuskin uskalsi nyt edes keksiä mahdollisuuden ennen kuin menetti täysin polviensa hallinnan. Tällä kertaa yksin tunnekuohahduksesta. Tediä alkoi siinä vaiheessa sen verran huvittamaan, että hän katsoi paremmaksi nojata aitaan ja antaa herran ihan omia aikojansa ryömiä jaloilleen.
”Herra on nyt istunut tovin lammikossa”, sanoi Ted pitkän ajan kuluttua tuijoteltuaan taivaalle aivan hillitysti hymyillen tuskin näkyvästikään.
”Niin. Niinhän tuota olen. Istunut tässä”, Ralph änkytti vetäen keltaista liiviään pömppömahan ylitse. Seisomaan noustuaan kiiltävät hienon herran kengät muistuttivat enemmän kahta kuraläppää, samaa voi sanoa suorista housuista.
”Höpsö minä. Ihan olen niin märkä. Alusvaatteita myöten. Sukat märkinä, kengät märkinä.”
Ted vilkaisi hienotunteisesti vahvistaen seikan nyökkäämällä ja hymähtämällä:
”Aye.”
”Tiedätkös Ted, tässä alkaa olla vähän kylmä”, totesi Ralph erittäin itsestään selvästi.
”Aye.”
Ted vaihtoi painoa jalalta toiselle toivoen ettei hiljaisuus aivan heti muuttuisi ylitsepääsemättömän vaivaantuneeksi. Oikeastaanhan he olivat aivan hänen tupansa lähellä. Tönön melkein näki, ja olisi nähnytkin jos aidan alimmalle puolalle olisi noussut seisomaan.
”Tuletteko tölliini kuivattelemaan?” Ted kysyi tyynesti arvaten herran punastuneen uudemman kerran kuin kaupunginliikennevalot. Ei sitä tarvinnut edes tarkistaa.
”Jo-joo...” Ralph ynähti kimeästi aikuiseksi mieheksi. Ted otti häntä kylmän rauhallisesti kädestä saapastellen aidan portille ja siitä niittyä alas vain minimaalisesti puhuen, mikä tietysti sopi Ralphille paremmin kuin hyvin, sillä häntä enimmäkseen vain ujostutti.
”Onpa kyllä soma pieni talo, aivan eri tavalla kotoisa kuin tuo iso kartano... jossa minä majailen...” Ralph huitoi epämääräisesti siihen suuntaan missä jokseenkin ränsistynyt, ennen vanhaan niin hulppea sukutalo seisoi perustuksillaan. Onpahan tontti itsessään vielä kallis, eikä irtaimistokaan varmasti ollut arvoton, mutta eipä tuo paljoa elintasoa lisännyt kaiken rahan ollessa kiinni elämisessä.
Oikeammin ajatellen, aristokraattisuudestaan huolimatta, lordi Mayhew ei ollut niin kovin paljon varakkaampi renkiään, jos pois luetaan kaikki joka pitäisi suurella vaivalla myydä ollakseen käytettävissä. Vähiin ovat huvenneet suvun varat. Pankkitilit huusivat tyhjyyttään, arvokkaimmat korut oli jo vuosikymmeniä sitten laitettu kiertoon. Sellaista se oli maailmanmeno, uusrikkaat ostavat ennen pitkää kaiken ja pystyttävät kunniakkaille maille jotain golfkerhoja ja supermarketteja.
”Olenkin halunnut päästä öh, käymään... tai olenhan minä käynyt, mutta siis käymään, käymään... niin kuin muutenkin kuin pyytämään tekemään jotakin. Enkä minä nyt niin sisällä niin kauan kuin rouva oli vielä...”
Ted keskeytti nostamalla sormen huulilleen rynkyttäessään jumiutunutta ovea auki.
”Ei puhuta rouvasta”, hän sanoi tiukasti Ralphin nielaistessa.
”Ei, ei, rouvasta, tietenkään ei...” Ralph kuiskasi tukkien sitten oman suunsa omalla kämmenellään.
”Ottakaa vaatteenne pois, vaihdetaan tilalle jotain kuivaa”, Ted kehotti jättäen saappaansa ja paksun päällystakkinsa eteiseen. Ralph oli aivan yhtä hymyä saadessaan istahtaa olohuoneen valkealle kukkasohvalle vielä tyhjän takan ääreen. Kaikkialla näkyi vielä hiipuva rouva Tedin kädenjälki, vaikka kukat olivat jo kuihtuneet ja pöly kerääntynyt koriste-esineiden päälle.
”Onpa tosiaan kaunis koti”, Ralph sanoi saatuaan päällensä aamutakin, tohvelit ja käteensä kupillisen teetä. Ted oli heittänyt loputkin ulkovaatteensa pois ja hän istui nojatuoliin hypistelemään harmaata villapaitaansa.
”Minä en nyt niin välitä posliinikissoista”, Ted mutisi repien takkaan sopivankokoisia sytykkeitä sunnuntain iltapäivälehdestä. Ralph nipisti itseään poskesta ihan vain testatakseen että oli hereillä, eikä päiväunessa.
”Tuota... Ted... etkö tuota... voisi istua tähän, minun viereeni?” Ralph kysyi ujosti pitkän aikaa seurattuaan renkinsä harmaata hiuspehkoa hänen siinä tulta sytyttäessä. Ted tökki kytevää puuta rautapiikillä ja rykäisi. Kun hän oikein, oikein hidastetusti päätti istua herransa viereen hän pyyhki ensin nenäänsä kämmensyrjäänsä, nyppi nukkaa villapaidastaan, puri peukalonkynttään, röhi ja köhi ja mietti monta ”Voi herrajumala”-alkuista päivittelyä ennen kuin katsoi oikein kunnolla työnantajaansa silmiin pystymättä itsekään kovin pidättelemään leveää, hermostunutta hymyä.
”Pitäisikö tuota nyt pussata?” ajatteli Ted täysin käytännönläheisesti juurikaan antamatta painoa tilanteen tietylle absurdiudelle, josta kapakassa olisi tosiaan riemu ratkennut. Lordi Mayhewn suuntautuminen ei ehkä ollut enää edes vitsin arvoinen näillä main, mutta peri-irlantilaisen Tedin hellistä tunteista voisi olla pilkattavaksikin. Jos siis Ted ei olisi ollut täysin valmis puolustamaan itseään, vaikka nyrkein niikseen tullessa. Mitäpä se nyt kenellekään kuuluu, jos hän ihan omassa kodissaan pyytää herra lordia kompastelemaan makuuhuoneen puolelle. Ihan turha kuvitella etteikö Tedkin olisi jotain tämän suuntaista jo jonkin aikaa halunnutkin, vaikkei olisikaan sitä edes itselleen myöntänyt.
”Laitanko valot pois?” makuuhuoneessa Ted kysyi ottaen ensimmäiseksi vanhan kellon irti ranteestaan. Sen jälkeen hän istui sängynkulmalle riisumaan sukkiaan ja villapaitaansa. Ralph piilotteli peiton alla kuin kymmenkesäinen pikkupoika pelkästään äänettömästi nyökäten.
Aivan mielipuolinen tilanne vanhalle miehelle. Ted muisti kyllä elävääkin elävämmin ajan kuin nuoriherra Mayhew oli vasta rupipolvinen pulloposkinen pojannassikka.
”Millä ihmeen pelimerkeillä sinä oikein häsläät minun poikani kanssa!” raivoaisi vanhaherra Mayhew ja antaumuksella jos olisi vielä elossa. Eikä ole kirkossa kuulutettu etteikö hän haudassaan nyt pyörisi kuin laakerikuula tilusten hoitajan kierähtäessä aikuiseksi kasvaneen tutisevan pojan päälle kuten hän olisi kierähtänyt vaimonsa päälle halailun tarpeessa. Tosin, ei voi olla mahdollista etteikö entinen kotityranni muka tiennyt oman poikansa olevan kiltisti sanottuna erilainen, koska sen näkemiseen ei kummoista selvännäkijää tarvittu.
Verraten tosin edesmenneeseen rouvaan lordi Mayhewin pusuttelu pimeässä erosi kaikilla olemassa olevilla tavoilla mukavuudenhaluisesta ja tutun turvallisesta vaimon lempimisestä. Ei siinä ikinä ollut kovin suurista intohimoista kyse, ei edes muinoin hääyönä, mitä nyt oltiin lähekkäin niin kuin mies ja nainen ilman sen kummempia lisukkeita ja se sopi kummallekin muutaman vuosikymmentä.
Lordia kun suukotti niin se kiristi vatsasta ihan oudolla tavalla, eikä olo ainakaan ollut rauhallinen. Ihan täysin äkkiarvaamatta Ralph alkoi kuitenkin syyttä parkua, nousten istumaan niin, että Ted äkkiä huomasi syövänsä lakanaa.
”Öh?” Ted tuhisi yrittäen päätellä mistä nyt tuulee. Ralph istui aamutakin helmaa ja peittoa puristaen, jos kohta pimeässä ei näkynyt muuta kuin ikkunan valonkajoa vasten siluetti. Ted nyt ei olisi ihmetellyt jos vaikka hän olisi pelkästään säikähtänyt. Lordi Mayhew kun ei ollut ehkä siitä kyynisimmästä ja kypsimmästä päästä ihmisiä. Vähän ehkä liiankin herttainen, herkästi loukkaantuva ja monissa asiossa lapsellinen. Mistä sitä tietää, vaikka olisi miesrukka juuri nyt hoksannut ettei miehistä pitäminen ihan välttämättä ollut se kaikkein tavanomaisin taipumus.
”Ta-ta-taisin innostua vähän liikaa”, sai Ralph hiljaa soperrettua itkemisen seasta. Hän pyyhki alavatsaansa aika vikkelästi ja itseään peitellen.
”Eeh...” Ted rutisti kulmiaan odottaen kunnes lamppu syttyi hänen otsansa vieressä. ”Ooh”, hän totesi pitkästi lisäten vielä muutaman ohon ja ahan ennen kuin kävi omalle puolelleen parisänkyä pitkälleen.
”Anteeksi... kun minä tosiaan... kun en ole ennen... tai siis... näitä, kyllä sinä nyt tiedät...” Ralph höpisi vain entistä hermostuneempana, melkein hysteerisenä.
”Älkää turhaan murehtiko, tosiaan tuo... öh, tuo nyt on aivan normaalia. Kaikille sitä sattuu”, Ted rauhoitteli, vaikka häntä ihan totta nauratti. Eihän hän mitenkään tosiaan voinut edes hymyillä, ettei olisi rukkaa turhaan loukannut, mutta onhan se nyt kerrassaan ihan omassa herttaisuuden luokassaan kun hänen kaltaisensa harmaantunut, kumara ja ryppyinen työmies on pistänyt suhteellisen nuorehkon aatelismiehen pasmat niin sekaisin, että muutama hassu pusu riitti pistämään pillit ennenaikaisesti pussiin. Tietääkseen Ted ei ollut koskaan aikaisemmin ollut niin haluttu, eikös ne sellaiset ole jotain nuoria naistennaurattajia ja kuuluisuuksia, eikä vanhentuneita puutarhanhoitajia?
”Sitä kun on vähän humalassa niin ei välttämättä muutenkaan, tuota... tapahdu siellä alakerrassa, eh, toivotusti.”
Että tämäkin puheenaihe kuulosti sataprosenttisen epäsovinnaiselta.
”Eikö?” Ralph nyyhkäisi nenäänsä niiskuttaen.
”Ei”, Ted kuittasi niin myötätuntoisesti kuin pystyi, aktiivisesti unohtaen kaikki mahdolliset haukut joita seuraavasta erittäin epävarmasta halauksesta voisi kylille levitessä heretä. Turha tässä nyt enää oli kuitenkaan enää pyristellä ihastusta vastaan.
”Sinä se sitten olet niin viisas, Ted”, Ralph sanoi pyyhkien kosteita poskiaan. Ted naurahti ja kaiketi punehtui kun alkoi tuntua jotenkin rintakehässä äkkiä niin hassun lämpimältä.
”En nyt tiedä siitä... herra”, hän totesi aivan minimaalisilla äänenpainoilla laisinkaan epäilemättä etteikö hän voisi olla näinkin epätavallisesti vielä onnellinen.
FIN
A/N: Suurimman vaikeuden tähän toi se, että irlantilaista murretta/aksenttia on käytännössä mahdotonta saada aikaiseksi suomeksi kun kirjoittaa, ja se tavallaam syö osan Tedin persoonaa mennessään. Mutta ensimmäinen ficci uudella fandomilla ja parituksella on aina pientä kokeilua. Enköhän palaa vielä myöhemmin aiheen äärelle^^
