Beatrice,
Natural ja
Hermione: Kiitokset paljon kommenteistanne. Ja mukava kuulla uusista lukijoista
A/N: Hoo, muistinpas minä, että lupasin laittaa ekan luvun (draamaa...) tän viikon aikana, joten laitan sen nyt, koska seuraavan kerran finiin palailen aikaisintaan torstaina. Jaa että mitäkö teen? Töitä, töitä, töitä... Eli siis talvilomariparille isostelemaan. Palailen sitten lueskelemaan kommenttejanne
Luku 1
Lähtö”Sev, mikä sinulla on tuossa?”
Lähes vuosi oli kulunut Lilyn ja Jamesin kuolemasta. Istuskelimme Sevin kanssa tapamme mukaan olohuoneessamme katsellen takassa loimuavaa tulta ja vain jutellen. Oli ilta.
”Missä?” Sev kysyi ja tajusi minun sitten katsovan hänen vasenta käsivarttaan. ”Ei mikään.” hän kiiruhti sanomaan ja veti hihansa käsivarren peitteeksi.
”Kyllähän minä näin, että siinä jotain on”, totesin. ”En minäkään nyt aivan typerä ole. Näytä.”
Kun Sev ei suostunut näyttämään, tartuin häntä kädestä ja repäisin hänen kaapunsa hihan ylös. Suuni loksahti auki ja silmäni pyöristyivät järkytyksestä. Hetkeen en kyennyt sanomaan mitään. Tajusin vain, kuinka Sev veti kätensä pois ja kiskoi hihansa taas alas.
Kun viimein uskaltauduin katsomaan Seviä silmiin, näin tämän katseessa jotain, mitä en ollut odottanut näkeväni. Oliko se ehkä pelkoa?
Vedin kiivaasti henkeä.
”Oliko se, mitä luulen sen olevan”, kysyin ääni väristen.
Sev ei vastannut. Hän vain katsoi minua hievahtamatta silmiin.
”Oliko se pimeän piirto?” jatkoin.
Ei edelleenkään vastausta. Sitten Sev viimein avasi suunsa. Epäröiden ja pitkän harkinnan jälkeen.
”Bethy...” Sev kuiskasi.
”Selitä”, pyysin.
”Minä... minä en voi...” Sev yritti. ”Sinä et... kuitenkaan ymmärtäisi...”
”Yritä”, kehotin, mutta Sev vain laski katseensa alas ja pudisteli päätään.
”Sinun täytyy luottaa minuun, Sev”, totesin hiljaa. ”Olen sinun vaimosi.”
Se sai Sevin taas katsomaan minua silmiin.
”Olen pahoillani, Bethy...” Sev kuiskasi.
”Miksi, Sev, miksi?” tahdoin tietää.
”Minä...” Sev aloitti, ”en tiedä.”
”Minä en ymmärrä sinua”, totesin ja nousin lähteäkseni.
”Mihin sinä menet?” Sev kysyi ja tuijotti minua ehkä hieman... peloissaan, jos se nyt sitä oli.
”Minä lähden”, ilmoitin.
”Lähdet?” Sev hämmentyi. ”Minne? Miksi? Mitä – Bethy, minä...”
”Niin mitä?” kysyin. ”Minä lähden. Kuten sanoin, en ymmärrä sinua. En ymmärrä, miksi olet liittynyt heihin.”
Lähdin huoneesta. Kuulin Sevin ponkaisevan pystyyn ja kiiruhtavan perääni. Painoin käteni jo ovenkahvalle, kun Sevin käsi ilmestyi siihen estämään minua.
”Älä mene”, Sev pyysi.
”Anna minulle yksikin syy, miksi en menisi”, tuhahdin ja käännähdin katsomaan häntä.
”Koska minä... minä...” Sev yritti.
”Koska sinä mitä?” kysyin. ”Koska et olekaan oikeasti yksi heistä? Koska olet komennuskirouksen alaisena?”
”Ei, Bethy”, Sev huokaisi. ”Minä vain... sinä et ymmärrä.”
”Siinä se”, tokaisin. ”Itsekin myönsit sen. Minä en ymmärrä. Minun ei siis ole mitään järkeä asua kanssasi tai olla edes naimisissa, koska minä en
ymmärrä sinua.”
Käännyin avatakseni oven ja lähteäkseni, mutta Sevin käsi oli yhä siinä estämässä minua. Käännyin takaisin katsomaan Seviä.
”Päästä minut”, käskin.
”En”, Sev sanoi päättäväisesti.
”Päästä minut”, toistin, tällä kertaa hieman painokkaammin.
”En.”
”Olisitko niin ystävällinen ja päästäisit minut?”
”En.”
”Ja miksi et?”
”Minä vain...” Sev yritti toistamiseen. ”Et sinä ymmärtäisi...”
”Auta minua sitten ymmärtämään”, huokaisin ja pyöräytin silmiäni.
Töytäisin Sevin sivuun ja menin olohuoneeseen, jossa rojahdin sohvalle istumaan. Hetken kuluttua Sev tuli perässäni ja jäi seisomaan takan eteen kädet selän takana.
”Olin niin typerä”, Sev aloitti. ”Kouluaikoina parhaimmat ystäväni olivat niitä, joista tuli kuolonsyöjiä. Oli siis itsestäänselvyys, että liittyisin kuolonsyöjiin. Sen teinkin, heti päästyäni koulusta.”
”Mutta minä en koskaan -” aloitin, mutta Sev vaiensi minut kädenheilautuksella.
”Sitten tapasin sinut”, Sev jatkoi. ”Se muutti kaiken. Aloin jo miettiä, miksi koskaan edes oikeastaan liityin heihin. Rakastin sinua. Ja rakastan edelleen, Bethy.”
Viimein Sev kääntyi katsomaan minua.
”Mutta pimeän lordi oli voimakas”, Sev sanoi. ”Hän piti minua yhä otteessaan. Erään kerran, hieman alle kaksi vuotta sitten satuin kuulemaan erään keskustelun. Dumbledoren ja Sibyllan välillä. Sibylla lausui ennustuksen, aivan oikean sellaisen. Minä kuulin siitä alkuosan ennen kuin paljastuin. Menin ja kerroin kaiken kuulemani pimeyden lordille. Hän alkoi jahdata Pottereita, koska uskoi ennustuksen tarkoittavan heidän poikaansa. Tajusin tehneeni elämäni suurimman virheen. Menin Dumbledoren puheille, pyysin häntä piilottamaan heidät. Annoin Dumbledorelle itseni vastapalveluksena. Tein sen kaiken vain sinun vuoksesi, Bethy. Koska olit ystävä heidän kanssaan.”
Vai koska rakastit Lilyä? ajattelin.
”Mutta heidät löydettiin”, totesin kylmästi. ”Tiedät-kyllä-kuka löysi Lilyn ja Jamesin ja tappoi heidät. Ja yritti tappaa Harryn, mutta tuhoutuikin itse. Ja sitten Sirius joutui Azkabaniin, koska hänet leimattiin syylliseksi siihen, että Lily ja James kuolivat. Tiedän kyllä tarinan lopun, Severus.”
Sev hätkähti kuin häntä olisi tökätty veitsellä kylkeen. Hän ei selvästikään ollut tottunut siihen, että kutsuin häntä Severukseksi enkä Seviksi.
”Mutta sinä kerroit ennustuksesta”, jatkoin ja tuijotin Seviä tiukasti. Hän vältteli katsettani. ”Jos et olisi tehnyt sitä, he eivät olisi kuolleet.”
”Juuri tätä minä tarkoitin”, Sev puolustautui. ”Sinä et ymmärrä.”
”Älä hoe tuota samaa koko ajan!” huudahdin ja ponkaisin ylös. ”Minä ymmärrän aivan tarpeeksi hyvin! Sinun vuoksesi Lily ja James kuolivat! Sinun vuoksesi pikku-Harrysta tuli orpo! Sinun vuoksesi Sirius istuu nyt Azkabanissa!”
”Minun vuokseni?” Sev hämmentyi. ”Musta itse kavalsi heidät pimeän lordille!”
”SITÄ SIRIUS EI OLISI IKIMAAILMASSA TEHNYT!” huusin. ”SIRIUS EI OLISI PETTÄNYT HEITÄ!”
”Musta oli heidän salaisuudenhaltijansa!” Sev yritti.
”Mistä tiedät, etteivät he vaihtaneet?” kysyin. ”Salassa, kenenkään tietämättä?”
”Miksi olisivat?” Sev kysyi. ”He luottivat Mustaan.”
”Juuri sen vuoksi”, totesin. ”Sirius oli Jamesin paras ystävä, joten olisi kai aivan ilmeistä, että hänestä tulisi myös heidän salaisuudenhaltijansa. Joten he aivan hyvin olivat voineet vaihtaa Siriuksen johonkin... ei niin helposti arvattavissa olevaan...?”
”Keneen muka?” Sev kysyi ja kohotti toista kulmakarvaansa.
”Vaikkapa johonkin...” pohdin. ”En minä tiedä... mutta vaikkapa... Peteriin...?”
”Piskuilaniin?” Sev katsoi minua tyrmistyneenä.
”Miksei?” totesin. ”Kukaan tuskin epäilisi Peteriä heidän salaisuudenhaltijakseen. Se kävisi järkeen...”
”Musta tappoi Piskuilanin”, Sev sanoi. ”Ja kaduntäyden jästejä.”
”En tiedä sinusta, mutta minä en välttämättä uskoisi Siriuksen tappaneen jästejä”, sanoin. ”Sirius vihasi perhettään, jonka mielestä vain puhdasveriset velhot olivat ihmisiä. Ei Sirius olisi tappanut jästejä. Peterin ehkä... Jos Peter tosiaan oli heidän salaisuudenhaltijansa ja kavalsi heidät, Sirius olisi voinut tappaa hänet. Kostona parhaan ystävänsä kuolemasta.”
”Mutta hän tappoi silti”, Sev tokaisi. ”
Tappoi. Eikä vain tappanut vaan tuhosi. Ja nyt hän on Azkabanissa istumassa tuomiotaan.”
”Kuten sinunkin pitäisi...” mutisin.
”Mitä sinä sanoit?” Sev kysyi.
”Että siellä sinunkin kuuluisi olla!” tiuskaisin. ”Sinun vuoksesi Lily ja James ovat kuolleet! Etkö käsitä! Jos et olisi kertonut ennustuksesta, he voisivat yhä elää!”
”Mutta pimeän lordin mahti -” Sev yritti.
”Hiiteen pimeän lordit ja hänen mahtinsa!” huusin. ”Tässä on nyt kyseessä Lilyn ja Jamesin kuolema! Sinä olisit voinut tehdä jotain muuta kuin mennä hänen luokseen kielimään, mitä olit kuullut! Olisit voinut vaikka paeta! Se on aivan helvetin sama minulle, mitä olisit tehnyt, kunhan et vain niin kuin teit! Nyt he ovat kuolleet! Poissa! Tajuatko?!
Poissa! Eikä Harry saa elää normaalia lapsuutta, koska hänen vanhempansa ovat kuolleet! Ja he ovat kuolleet, koska sinä teit, mitä teit!”
Hämärässä valossa huomasin Sevin silmien kimaltavan. Se ei kuitenkaan liikuttanut minua lainkaan.
”En myönnä, että olisin ylpeä itsestäni”, Sev mutisi. ”Kuten jo sanoin, se oli elämäni suurin virhe. Mutta se kaikki on nyt mennyttä.”
”Mennyttä?” sanoin kylmästi. ”Mennyttä? Sanoitko sinä, että mennyttä? Ja ei, tällä kertaa minä en ole ymmärtänyt väärin. Ymmärsin varsin hyvin, mitä sanoit. Mutta minä en tajua – en kertakaikkiaan tajua – sinua! Mitä sinulle on käynyt? Missä välissä sinusta on tullut tuollainen? Käsitän nyt kuitenkin, miksi sinun vasen käsivartesi on aina ollut siteen peitossa! Koska et ole tahtonut minun tietävän! Tämä oli nyt tässä! Minä lähden!”
Menin huoneeseemme ja otin esille matka-arkkuni. Sitten taikasauvaa apuna käyttäen keräsin kaiken omaisuuteni matka-arkkuun. Raahasin arkun perässäni olohuoneen läpi eteiseen. Seviä ei näkynyt enää missään. Painoin käteni ovenkahvalle.
”Sinä siis tosiaan lähdet”, kuulin Sevin äänen varjoista.
”Niin lähden. Ja haen Amandan mukaani”, totesin kylmästi, avasin oven ja astuin ulos, kylmään tuuliseen ja sateiseen ilmaan. Paiskasin oven kiinni takanani. Kävelin kadulle, enkä edes kääntynyt katsomaan taakseni, vaikka kuulin oven taas avutuvan ja Sevin tulevan rappusille.
”Bethy”, kuulin Sevin kuiskaavan.
Minua ei kiinnostanut. Puristin tiukasti matka-arkkuni kahvaa ja kaikkoonnuin.
**
Hetkeä myöhemmin seisoin Malfoyn kartanon edessä. Koputin ovelle ja vain parin sekunnin kuluttua ovi avautui.
Peräännyin pari askelta nähtyäni Cissyn. Cissy muistutti lähinnä haamua. Hänen kasvonsa olivat valkoiset, silmänaluset punaiset ja turvonneet ja huulet vapisivat. Kädessään Cissy puristi tiukasti nenäliinaa.
”Bethy, luojan kiitos!” Cissy henkäisi ja halasi minua lujasti.
”Mikä hätänä, Cissy?” kysyin ja silittelin rauhoittavasti hänen selkäänsä. ”Mitä on tapahtunut?”
”Bella...” Cissy nyyhkytti. ”Hän on... hänet on...”
Cissyn ääni särkyi. Minut valtasi kauhu. Mitä Bellasta? Mitä hänelle oli käynyt? Oliko hän kenties... En voinut edes ajatella loppuun.
Kun Cissy viimein hieman rauhoittui siirryimme sisään. Menimme olohuoneeseen, jossa Cissy viittasi minut sohvalle istumaan. Tartuin Cissyä ranteesta ja puolittain pakotin hänet istumaan viereeni.
”Mitä Bellasta?” kysyin ja koetin pysyä rauhallisena.
”Hän... hänet on viety Azkabaniin...” Cissy sai sanottua, kunnes puhkesi taas kyyneliin.
”Mitä?!” kiljahdin ja ponnahdin saman tien jaloilleni. ”Bella?! Miksi?!”
Cissy pyöritteli päätään. Ymmärsin kyllä, ettei hän kyennyt vastaamaan. Mutta silti! Bellako Azkabaniin?
Lucius tuli juuri silloin huoneeseen, joten hyökkäsin kysymysteni kanssa hänen kimppuunsa.
”Miksi Bella on Azkabanissa?” tivasin. ”Kuka hänet vei sinne? Milloin?”
”Me...” Lucius änkytti. ”Me emme oikeastaan tiedä...”
”Oikeastaan?” kysyin. ”Kerro edes, mitä tiedät.”
”Toffee tuli tänne tänä aamuna”, Lucius aloitti. ”Hänen mukanaan oli joitain... joitain auroreita, en tunnistanut. He kysyivät Bellaa ja sanoivat, että hän olisi syyllinen johonkin, en tarkalleen ottaen tajunnut mihin. He selittivät jotakin... jotakin Rodolphuksesta.”
”Rodolphuksesta?” hämmästyin. ”Mutta Rodolphushan kuoli jo aikoja sitten!”
”Niin”, Lucius totesi. ”He kuitenkin sanoivat kai jotain siihen suuntaan, että Bella olisi tappanut Rodolphuksen käyttäen anteeksiantamatonta kirousta ja saisi näin menolipun Azkabaniin. Eikä paluulippua olisi. Hän tietenkin vakuutti syyttömyyttään, ja me tuimme häntä. Mutta he eivät uskoneet. He veivät Bellan, joutuivat tainnuttamaan hänet, että saivat lähtemään. Bella näet tappeli vastaan. He siis veivät hänet – oikeudenkäyntiin, niin he taisivat puhua keskenään. Siinä se taas nähtiin, se oikeudenkäynti nimittäin, heittivät syyttömän vankilaan.”
Niin kuin Sirius, ajattelin.
”Eikö Bella ole saanut jo kärsiä tarpeeksi?” kysyin kyyneleet silmissä. ”Pitikö tämäkin vielä tehdä hänelle? Eikä Bella sitäpaitsi edes tappanut Rodolphusta. Se loitsu vain jotenkin... kimposi takaisin. Ei Bella tehnyt mitään. Bella oli valmis kuolemaan, mutta... Tämä ei voi olla totta!”
Lysähdin takaisin sohvalle istumaan. Cissy itki yhä.
”Me emme tiedä, mitä silloin tapahtui”, totesin. ”Silloin Himalajalla. Vain Bella itse tietää. Mutta meidän on jotenkin selvitettävä, miksi kävi kuten kävi. Meidän on saatava Bella vapaaksi.”
Cissy kohotti katsettaan.
”Miten me voimme...?” hän kysyi.
”En tiedä”, sanoin. ”Mutta se meidän on tehtävä. Minä tahdon ystäväni takaisin.”
Cissy ja Lucius nyökyttelivät myöntyvinä.
”Ja jos se vain teille sopii niin jäisin mielelläni tänne”, lisäsin.
”Paremmin kuin hyvin”, Lucius sanoi. ”Tervetuloa. Mutta mihin sinä olet Sevin jättänyt?”
”Hän jäi, minä lähdin”, tokaisin. ”Tuli pieniä mutkia matkaan, joten pidin parhaimpana häipyä... Tiesittekö te, että hän on kuolonsyöjä?”
Cissy kalpeni entisestään, jos se enää oli edes mahdollista. Lucius katsoi minua kuin tärähtänyttä.
”Kuolonsyöjäkö? Severusko?” Lucius kuiskasi.
”Niin”, sanoin. ”Näin hänen piirtonsa. Hän koetti selittää, miksi liittyi heihin. Sanoi, ettei ollut enää. Mutta hän oli jo tehnyt jotain: hänen vuokseen Lily ja James kuolivat.”
Cissy ja Lucius katsoivat minua kysyvästi.
”Hän oli kuullut Sibyn ja Dumbledoren keskustelun”, kerroin huokaisten. ”Siby oli ennustanut. Sev oli kuullut osan siitä, mutta paljastui. Hän kertoi kaiken kuulemansa kuitenkin tiedätte-kyllä-kenelle. Tämä uskoi ennustuksen koskevan Harrya ja alkoi etsiä heitä. Sev kertoi siinä vaiheessa tajunneensa virheensä ja menneensä Dumbledoren puheille. Dumbledore piilotti heidät, mutta joku kavalsi heidät, ja heidät tapettiin. Olen niin vihainen Seville. Jos hän ei olisi kertonut ennustuksesta, Lily ja James olisivat vielä hengissä.”
Cissy puristi sohvan käsinojaa. Lucius tuijotti takkaan.
”Mutta kai Amanda on täällä?” kysyin äkisti.
”Tietenkin”, Cissy vastasi. ”Hän nukkuu Bellan huoneessa.”
”Minä menen sinne”, ilmoitin. ”Ja sitten painun varmaan nukkumaan.”
Cissy ja Lucius nyökkäsivät.
Poistuin huoneesta ja kiiruhdin portaat ylös. Juoksin pitkin pitkää käytävää, kunnes lopulta päädyin Bellan huoneen ovelle. Avasin oven ja astuin sisään huoneeseen.
Ei ollut epäilystäkään siitä, että huone tosiaan oli Bellan. Yhtä sekaisin kuin Bellakin. En voinut estää pientä hymyä nousemasta huulilleni. Huoneen seinustalle ikkunan alle oli raivattu tilaa pienelle sängylle. Sängyssä nukkua tuhisi pieni vuoden ikäinen tyttölapsi, jonka ihmeen pitkät punaiset hiukset valuivat tämän vaaleille kasvoille, kun tämä nukkui siinä niin tyytyväisenä ja autuaan tietämättömänä maailman murheista.
Suljin oven ja astelin pienen sängyn luo. Kumarruin sen ylle ja silitin tytön pehmeää poskea.
”Ei mitään hätää, Amanda”, kuiskasin. ”Äiti on nyt tässä.”
