Anturajalka93: Aivan, Sirius. Tää ficcihän muutenkin keskittyy melko pitkälti Bethyn ja Bellan väliseen ystävyyteen, mutta kyllä mä lupaan, että tässä luvussa on taas Siriusta ja hänen ajatuksiaan ainakin jollakin tasolla
Silli: Tietysti nyt Sibyn pitää tässä aina välillä vierailla, kun hän on niin ihana
Ja niinpä, voi Sirius parkaa..
Bea: Kyllä Sibysta pitää tykätä, koska paras hahmo Pottereissa Bellan lisäks. Jotain symboleitahan ne kait on, mitä Siby sieltä teenpuruista oikeen tulkitsee. Mäkin voisin haluta sellasen ystävän niinku Bethy on. Tai sitten sellasen ku Bella. Tai.. no, ehkä mä olen vaan suosiolla ihan hiljaa. Ja Elliehän on.. joku vuoden ja neljän-viiden kuukauden ikänen, kun eletään huhti-toukokuuta 1986
Jahma: Niinpä, sellasta se ennustus on, mutta aina se tuo mukaan jännitystä, kun edes jollakin tasolla vihjaillaan tulevasta
Natte: Siby on ihana
Bella tarvitsee nyt paljon tukea, mutta niin tarvitsee myös Bethy, joka koettaa vain kestää ja olla näyttämättä ulospäin pahaa oloaan, vaikka Bella sen kyllä on silti huomannut, miten kaikki ei ole ihan okei.
A/N: Jännä ajatus, että tätä ficciä on kirjotettu nyt vuoden ja kolmen päivän ajan. Aika on mennyt ihan tosi nopee, koska tuntuu siltä, että vastahan mä tän alotin ja kirjotin ekaa lukua. Pelottava ajatus sinänsä
VIII luku
Pelkään, että sinua satuttaisinMakasin selälläni sohvalla jalat roikkuen käsinojan ylitse. Oli pimeää, ainoa valonlähde oli hiljakseen hiipuva takkatuli. Viikot olivat kuluneet nopeaa vauhtia, kesä alkoi jo tehdä tuloaan, mutta silti oli vielä sen verran viileää, että iltaisin täytyi laittaa tuli takkaan. Koko talo oli hiljaa. Tai no, lähestulkoon hiljaa. Yhden suljetun oven takaa kuului vain Bellan hiljaista hyräilyä tämän nukuttaessa tytärtään.
Sirius oli vienyt Savannahin nukkumaan hetkeä aikaisemmin ja mennyt samalla itsekin maate. Minä olin käynyt nukuttamassa Amandan ja Isabellen, jotka olivat olleet todella väsyneitä telmittyään koko päivän ulkona. Ei sillä, väsyneitä me kaikki siitä olimme, mutta Ellie ei tuntunut millään rauhoittuvan. Lapsi kuului käyvän aivan ylikierroksilla päätellen niistä ajoittaisista riemukkaista kiljahduksista, joita vierashuoneesta korviini kantautui. Sain hiljaisen hymyn huulilleni ja hetken aikaa ajattelin, kaipaisikohan Bella kenties apua, mutta annoin asian kuitenkin olla. Eikä kulunut kauaakaan niin Ellien äänet vaimenivat, eikä kuulunut enää kuin Bellan hyräilyä, joka sekin lakkasi pian. Ilmeisesti tyttö oli viimein nukahtanut.
Vierashuoneen ovi kävi. Käänsin päätäni ja näin, kuinka Bella asteli hitaasti oleskeluhuoneen puolelle. Hetken aikaa hän katseli hieman hämillään ympärilleen ja hoksasi sitten minut sohvalla.
”Olithan sinä vielä hereillä”, Bella sanoi.
”Tietenkin”, hymähdin. ”Odotin sinua.”
”Lapset sitten osaavat toisinaan olla hankalia”, Bella totesi.
”Niin olin hieman kuulevinani”, sanoin. ”Ellie kuitenkin nukahti?”
”Nukahti kyllä”, Bella myönsi.
Olin jo nousemassa istualleni, kun Bella tuli sohvan luokse, mutta hän istuutui aivan lähelleni ja painoi minut takaisin makuulleni. Hymyilin hiukan epävarmana laskiessani pääni ystäväni syliin. Bella silitteli kevyesti hiuksiani, ja odotin hänen sanovan jotakin. Sanaakaan ei kuitenkaan sanottu.
”Mikä sinun olosi on tällä hetkellä?” kysyin hiukan epäröiden rikkoen välillemme langenneen painostavan hiljaisuuden.
”Ei kovinkaan hyvä”, Bella totesi. ”Kaikki ottaa niin paljon voimille koko ajan, enkä tiedä, mitä pitäisi tehdä tai ajatella.”
”Huomaan sen”, sanoin. ”Mutta sinä olet kuitenkin piristynyt jonkin verran.”
”Niin”, Bella myönsi. ”Pakkohan minun kai on. En minä voi unohtaa Ellietä ja sulkeutua vain kuoreeni, kun ympärillä on koko maailma. Eikä Remus olisi tahtonut minun tekevän niin. Ja Bethy -”
Kohotin katseeni Bellan silmiin.
”- sinä olet tehnyt niin paljon meidän hyväksemme. Olen pahoillani, että olen ollut viime aikoina huono ystävä, enkä ole jaksanut jutella kanssasi tai edes puhua sinulle tai kysellä sinun kuulumisiasi, vaikka varsin hyvin olen nähnyt, kuinka et voi kovinkaan hyvin.”
”Sinulla on itselläsi nyt vaikeaa”, sanoin. ”Se on ymmärrettävää. Ei minun maailmassani liiku tällä hetkellä mitään niin ihmeellistä, ettenkö selviäisi siitä. Kaikkein tärkeintä minulle vain on, että sinä olisit edes jotenkuten kunnossa.”
”Minä olen nyt”, Bella totesi. ”Ja tällä hetkellä minä tahdon tietää, miten sinulla menee.”
”Hyvin”, sanoin. ”Bellen uhmaikä on ilmeisesti loppumassa. Ainakin toivottavasti. Amanda tahtoisi olla avuksi jatkuvasti kaikessa, ja Savannah nauttii isosiskojensa huomiosta sekä isältään saamastaan rakkaudesta.”
”Entä sinä?” Bella kysyi.
”Mitä minusta?” epäilin.
”Sinä kerroit, miten menee Amandalla, Bellellä ja Savannahilla”, Bella totesi. ”Miten menee sinulla itselläsi? Näytät lähestulkoon aina jotenkin väsyneeltä ja ahdistuneelta. Pyydän, älä valehtele minulle, sillä minä näen, ettei sinulla todellakaan ole kaikki hyvin. Mikä sinun mieltäsi painaa?”
Käännyin sohvalla kyljelleni, katselin vaiti Bellan mekon peittämiä polvia, annoin käteni vaeltaa hiljakseen sohvan karhealla kankaalla. En tiennyt, mitä sanoa. Minulle oli tarjoutunut tilaisuus puhua kaikesta, mutten vain osannut saada suutani auki. Bellalla oli itselläänkin tarpeeksi huolia, ei hänen tarvitsisi enää minun asioitani miettiä.
Bella kuitenkin odotti kärsivällisesti, että sanoisin jotakin.
”Minä olen vain niin huolissani sinusta, kun -” aloitin.
”Bethy”, Bella sanoi vakavana. ”Tuo ei käy nyt vastaukseksi. Kerro oikeasti, mikä sinun mieltäsi painaa. Minä istun tässä vaikka koko yön kyselemässä sinulta, kunnes vastaat minulle. Kyllä minä huomaan, kuinka olet onneton. Etkö pysty puhumaan tästä Siriukselle?”
”En”, pudistelin hiljakseen päätäni. ”Hän saattaisi... tehdä jotakin. En tiedä. Tämä kaikki on vain niin vaikeaa ja monimutkaista ja se ahdistaa minua suunnattoman paljon.”
”Onko jotakin sitten tapahtunut?” Bella kysyi. ”Sinun ja Siriuksen välillä?”
”Ei”, sanoin. ”Meidän välillämme ei ole mitään, meillä menee kaikki hyvin.”
”Mitä sitten?” Bella kysyi.
”Sev”, tokaisin ykskantaan.
Bellan koko keho jännittyi, kun tuo nimi pääsi huuliltani. Hän hengitti nopeasti ja pinnallisesti, kaikki liikkeet pysähtyivät. Ja ehkä Bellan sitä itse huomaamatta hänen sormensa pureutuivat kipeästi olkapääni ihoon.
”Bella?” kysyin epäröiden.
Ote olkapäästäni heltisi, ja Bella rentoutui taas.
”Mitä hänestä?” Bella kysyi. ”Onko hän tehnyt jotakin, kun olette käyneet siellä tyttöjen kanssa?”
”On ja ei”, vastasin. ”Hän katsoo minua aina sillä tietyllä tavalla ja se katse... se ahdistaa minua todella. Ei sen merkityksestä vain voi erehtyä. Hän tahtoo minut takaisin, ja pelkkä ajatuskin jo ahdistaa. Ei hän mitään suoranaisesti ole sanonut tai tehnyt -”
”Sirius ei siis tiedä?” Bella varmisti.
”Ei”, sanoin.
”Hänen pitäisi saada tietää”, Bella totesi. ”Sinun pitäisi kertoa.”
”Ei”, kieltäydyin. ”Hänhän menisi ja tappaisi Sevin.”
”Mikä tuossa oli huono asia?” Bella kysyi. ”Se, että Sirius tappaisi hänet vai se, että hän ylipäätään kuolisi?”
”Olen tosissani, Bella”, totesin. ”En tahdo Siriusta takaisin Azkabaniin tällä kertaa todellisesta syystä, jolloin hänellä ei edes olisi mahdollisuutta vapautua. Samalla kaikki kolme tytärtäni menettäisivät isänsä.”
”Tahdotko sinä takaisin hänen luokseen?” Bella kysyi.
”Mitä sinä puhut?” hämmennyin. ”En. En koskaan.”
”Niin”, Bella sanoi. ”Sinun täytyy tehdä hänelle asia selväksi mahdollisimman pian, ettei hän ala kuvitella turhia. Sinä aiot elää loppuelämäsi Siriuksen kanssa ja sillä hyvä, eikä hänellä ole mitään asiaa puuttua sinun elämääsi.”
”Mutta Amanda ja Belle -” aloitin.
”Ovat hänen tyttäriään”, Bella totesi. ”Mutta he jo lähestulkoon kutsuvat Siriusta isäkseen, koska Sirius on ollut heille enemmän isä kuin hän koskaan. Ihan totta, Bethy, sinun täytyy joskus opetella sanomaan ei. Tuollainen elämänasenne oikeasti tuhoaa sinut ennen pitkää. Et voi aina vain nyökytellä kiltisti ja hymyillä kauniisti. Terve itsekkyys on vain hyvästä. Huomenna teet yllätysvisiitin hänen luokseen ja toteat, ettei tämä voi jatkua näin.”
”Mutta -” yritin.
”Ei mitään muttia”, Bella totesi. ”Ja jos hän jotakin alkaa selittää niin sanot vain, ettet tuo Amandaa ja Belleä enää käymään hänen luonaan. Sen luulisi ainakin tehoavan. Bethy, oikeasti, olen tosissani. Pyydän, että teet sen. Ei kenestäkään ole mukavaa katsella, kuinka sinä kärsit. Toivon sinun tekevän sen meidän kaikkien vuoksi. Ja ennen kaikkea itsesi.”
”Hyvä on sitten”, myönnyin huokaisten.
”Kiitos, Bethy”, Bella sanoi. ”Usko pois, tämä on vain omaksi parhaaksesi.”
”Niin kai sitten”, sanoin.
”Kyllä se on”, Bella vakuutti.
Tunsin silmieni kostuvan ja pakottauduin tuijottamaan vain eteenpäin, Bellaa en missään nimessä voinut katsoa, en sillä hetkellä. Vaikka kuinka koetin olla näyttämättä, millaisessa tilassa sillä hetkellä olin, ei Bella vain voinut olla kuulematta syvältä sisältäni kumpuavia nyyhkäyksiä.
”No, no”, Bella rauhoitteli silitellen taas hiuksiani. ”Ei ole mitään hätää, Bethy rakas. Kaikki muuttuu vielä hyväksi, Sibykin sanoi niin. Kun vain saat tämän asian nyt selvitettyä niin elämä hymyilee taas.”
”Ei hymyile”, kuiskasin. ”Tämä kaikki ottaa minulla niin paljon voimille, oikeasti, aivan kaikki. Minä en kestä enää mitään.”
”Ei kaikkea aina tarvitsekaan kestää”, Bella sanoi. ”Ei kukaan kestä ikuisesti, et edes sinä, vaikka kuinka yrittäisit. Jokaisella meillä on oma murtumispisteemme. Kyllä sinullakin on aivan yhtäläinen oikeus näyttää negatiivisia tunteita kuin kaikilla muillakin. Myös sinulla on oikeus surra.”
”Bella, minä tiedän, että sinulla menee huonosti”, sanoin hiljaa. ”Ei sinunkaan tarvitse esittää sen vahvempaa, mitä oikeasti olet, jos en minäkään niin tee. Sinä olet niin tärkeä minulle, enkä tahtoisi nähdä, kuinka sinun on paha olla, mutta kun en minä voi mitään tehdäkään sinua auttaakseni.”
”Sinä olet tehnyt enemmän kuin tarpeeksi”, Bella kuiskasi ääni väristen. Huomasin, kuinka hänkin oli jo lähellä itkua. ”Enemmän kuin olisin koskaan edes voinut toivoa. Minä en voi muuta kuin vain kiittää taivasta siitä, että minulla on sinun kaltaisesi ystävä. Parempaa ystävää ei voisi kukaan itselleen edes toivoa.”
Käännyin viimein takaisin selälleni ja katsoin Bellaa silmiin, näin poskille tipahtelevat kyyneleet ja otin ystävääni kädestä kiinni. Bella puri epäröiden huultaan ja näytti niin onnettomalta, että pari kyyneltä vierähti omallekin poskelleni.
”Sinä olet niin kiltti”, sanoin hiljaa. ”Ja paras ystävä, mitä minulla on koskaan ollut.”
”Äiti?” kuului hiljainen kuiskaus oleskeluhuoneen ovelta. Pyyhin nopeasti kyyneleeni pois ja käännyin katsomaan esikoistani, joka seisoi siellä arkana ja peloissaan.
”Mikä hätänä, kultaseni?” kysyin.
”Näin taas painajaista”, Amanda sanoi. ”Siitä isosta käärmeestä, joka jahtaa minua. En saa enää unta, kun minua pelottaa.”
”Voi sinua”, huokaisin hiljaa. ”Odota hetki niin tulen katsomaan, josko asialle voitaisiin tehdä jotakin.”
Nousin ylös sohvalta ja käännyin Bellan puoleen.
”Mene sinäkin nukkumaan”, kehotin. ”Olet niin kamalan väsynyt.”
”Niin minä kai voisin mennäkin”, Bella myöntyi ja nousi hänkin hiljaa huokaisten ylös. ”Kiitos, Bethy. Kaikesta.”
”Kiitos itsellesi”, sanoin.
Halasin vielä Bellaa lujasti ennen kuin päästin hänet menemään nukkumaan ja seurasin itse Amandaa tämän ja Isabellen huoneeseen. En voinut estää pienoista hymyä nousemasta huulilleni. Kenties Bella pikkuhiljaa, palanen kerrallaan, oli pääsemässä sen kaiken tapahtuneen ylitse.
Amanda pujahti peittonsa alle ja painoi päänsä tyynyyn. Istuuduin tytön vuoteen reunalle ja silitin hellästi hänen punaisia kiharoitaan, jotka kiertyivät persikkaisten poskien päälle. Tummat silmät katselivat minua huolestuneina, mutta tarkkaavaisina.
”Mitä siinä sinun unessasi tapahtuu?” kysyin.
”Minä olen jossakin...” Amanda mietti. ”En oikein tiedä, kai se on jonkinlainen niitty. Olen siellä yksin ja joskus siellä on pimeää ja joskus sumuista. Sitten tulee iso käärme, joka lähtee jahtaamaan minua, ja minä juoksen sitä karkuun. Joskus löydän luudan ja lennän sillä pakoon, mutta yleensä herään juuri, kun se käärme saa minut kiinni. Äiti, mitä se tarkoittaa?”
”Tarkoittaa?” hämmennyin.
”Niin”, Amanda myönsi. ”Unilla on aina jokin tarkoitus, Siby on kertonut. Unet voivat paljastaa tulevan. Mitä tuo minun uneni tarkoittaa?”
”Minä en tiedä”, sanoin. ”Ehkä sinun kannattaisi kysyä sitä Sibylta, eikä minulta, sillä minä en tiedä ennustamisesta juuri mitään. Tahtoisitko kirjoittaa siitä Sibylle?”
”Joo”, Amanda nyökkäsi. ”Tai jos sinä kirjoitat, kun minä en vielä osaa.”
”Tietenkin”, hymyilin lempeästi. ”Äläkä huoli, kyllä sinäkin vielä kirjoittamaan opit ennen kuin huomaatkaan. Kirjoitetaan Sibylle huomenna. Sitten, kun olet nukkunut tämän yön yli.”
”Entä jos se käärme tulee taas?” Amanda kysyi ja hänen etusormensa karkasi huolestuneena pienten hampaiden väliin. ”Minä pelkään sitä.”
”Onhan Belle tuossa”, sanoin. ”Eikä Belle koskaan antaisi minkään käärmeen satuttaa sinua, kyllähän sinä sen tiedät. Mutta jos se vielä tulee niin tule vaikka minun ja Siriuksen keskelle nukkumaan.”
”Joo”, Amanda myöntyi. ”Tai sitten menen herättämään Bellan ja menen hänen viereensä nukkumaan. Bella on yksin.”
”Mitä tarkoitat?” kysyin.
”Kun ei ole Remusta niin Bella tuntee olonsa yksinäiseksi”, Amanda sanoi hiljaa. ”Vaikka onhan täällä me kaikki. Hänellä on ikävä ja hän toivoo kaiken olevan vain pahaa unta, vaikka tietää, ettei se ole. Äiti, minullakin on ikävä Remusta.”
”Niin meillä kaikilla on”, sanoin. ”Minulla ja Bellellä ja Siriuksella. Kaikilla meillä on Remusta ikävä. Mutta Remus on aina meidän luonamme.”
”Onko?” Amanda hämmentyi.
”On”, myönsin. ”Ne, jotka meitä todella rakastavat, eivät koskaan myöskään jätä meitä, sillä he pysyvät ikuisesti sydämissämme ja ovat aina luonamme, kun ajattelemme tai puhumme heistä. Kuten nyt.”
”Onko Carrie useinkin sinun luonasi?” Amanda kysyi.
”Kuka?” kysyin ihmetellen, vaikka tiesinkin vastauksen. En vain voinut käsittää, mistä Amanda oli saanut tietää.
”Carrie”, Amanda sanoi. ”Sinun siskosi.”
”Mitä sinä tiedät hänestä?” kysyin.
”Kuulin sinun ja Bellan juttelevan hänestä joskus talvella”, Amanda kertoi. ”Hänhän on poissa, kuten Remuskin, mutta silti täällä luonamme. Ja hän asuu sinun sydämessäsi.”
”Niin”, kuiskasin saaden kyyneleet silmiini. Vaikkei Amanda sitä itse vielä välttämättä tajunnutkaan, hän puhui erittäin viisaasti ja syvällisesti ja vaikutti sillä hetkellä niin kovin aikuismaiselta.
”Hyvää yötä”, Amanda mutisi ja sulki silmänsä.
”Hyvää yötä, kultaseni”, sanoin.
Jäin Amanda vuoteen vierelle, kunnes tyttö viimein oli nukahtanut syvään ja rauhalliseen uneen, jota mikään ei ainakaan hetkeen häiritsisi. Ja todellakin toivoin, että Amanda saisi edes tänä yönä nukkua rauhassa. Painajaisia hänellä oli ollut lähiaikoina oikeastaan jo huolestuttavan paljon, enkä oikein tiennyt, mitä tehdä sen suhteen, kun useampana yönä viikossa tyttö tuli itkien herättämään minua ja sanoi nähneensä taas unta käärmeestä, joka häntä jahtasi. Eihän se voinut olla normaalia, että näki jatkuvasti samaa unta. Sen vuoksi oli ehkä hyväkin ajatus kirjoittaa asiasta Sibylle, joka tiesi aiheesta huomattavasti minua enemmän.
Kaaduin sängylle Siriuksen viereen ja vedin peiton päälleni. Suljin silmäni, mutta vain hetkeä myöhemmin avasin ne tuntiessani käsien kietoutuvan ympärilleni ja Siriuksen vetävän minut aivan likelleen.
”Heräsitkö vai etkö ollut vielä nukahtanutkaan?” kysyin.
”En ollut vielä nukahtanut”, Sirius vastasi. ”Saitko sinä juteltua Bellan kanssa?”
”Sain”, myönsin.
”Se on hyvä juttu”, Sirius sanoi. ”Ja olin kuulevinani Amandan äänen. Painajaisetko taas?”
”Niin”, totesin. ”Minä en oikein ymmärrä sitä. Ihmisethän näkevät erilaisia unia, mutta Amanda ei näe mitään muuta kuin tuota yhtä ja ainoata painajaista. Se alkaa jo hieman karmia minua, mutta me kirjoitamme huomenna Sibylle. Luulen, että hän ehkä tietäisi jotakin.”
”Se on hyvin mahdollista”, Sirius sanoi. ”Mutta ne painajaisethan alkoivat vasta talvella.”
”Mitä tarkoitat?” kysyin.
”Amanda on aina ollut herkkä kaikelle tällaiselle”, Sirius sanoi. ”Kenties hän vaistoaa jotakin, mitä me emme. En ole oikein varma. Tai siis... Nehän alkoivat silloin talvella ja ovat nyt vain voimistuneet kaiken tapahtuneen myötä.”
”Tarkoitatko...?” epäröin ja kohotin katseeni miehen silmiin.
”Tarkoitan”, Sirius totesi. ”Näetkö sinä painajaisia?”
”En”, sanoin. ”En muista unistani herättyäni nykyään enää yhtikäs mitään. Kyllä minä aina ennen olen muistanut, nykyään vain muistan sen, että jotakin unta olen nähnyt.”
”Tämä kaikki tapahtunut on vaikuttanut jokaiseen todella voimakkaasti”, Sirius sanoi hiljaa.
Käännyin vatsalleni, kohottauduin kyynärpääni varaan ja laskin pääni miehen rintakehälle. Annoin toisen käteni rauhassa vaeltaa Siriuksen käsivarrella koko sen pituudelta.
”Näetkö sinä sitten painajaisia?” epäröin.
”Joskus”, Sirius sanoi. ”Olen menettänyt viimeisenkin ystävistäni. Minulla ei ole enää ketään muita kuin sinut ja tytöt. Minä en kestäisi tätä, jos teitä ei olisi. Kaikki ottaa niin paljon voimille, enkä oikeasti pysty palaamaan töihin.”
”Ei sinun tarvitsekaan”, sanoin. ”Minä tiedän, että tämä on raskasta erityisesti sinulle. Sinulla on oikeus pitääkin lomaa töistä, kukaan ei ole pakottamassa sinua sinne takaisin ennen kuin koet itse siihen pystyväsi. Ei sinun tarvitse tehdä mitään, mihin et pysty. Sano vain suoraan, jos et joku päivä jaksakaan vahtia tyttöjä tai jotakin.”
”Kyllä minä jaksan”, Sirius totesi. ”Kun katselen heitä, saan ajatukseni jonnekin aivan muualle kuin tapahtuneeseen. He ovat niin iloisia, kun eivät juurikaan ymmärrä tätä. Paitsi tietenkin Amanda, joka tuntuu ymmärtävän todella paljon. Minä oikeasti vahdin heitä mielelläni, sillä kun olen yksin, erinäiset ajatukset valtaavat mieleni täysin. En voi käsittää, ettei Remusta enää ole.”
”Tiedän sen”, sanoin ja kiersin käteni Siriuksen ympärille, painauduin häntä vasten. ”Ei sitä kukaan suostu käsittämään. Kaikki tuntui olevan niin hyvin.”
”Niin”, Sirius myönsi. ”Ja sitten yhtäkkiä vain...”
Lauseen loppu katosi ilmaan. Olimme vaiti pitkän aikaa, tunsin Siriuksen käden liikkuvan hiljakseen kyljelläni kuin rauhoittaen, mutta toisaalta myös kuin turvaa hakien. Lämmin tunne valtasi koko kehoni, hänen kanssaan minun oli hyvä olla. Tiesin rakastavani tuota miestä, mutta milloin olin viimeksi sanonut sen hänelle ääneen? Siitä mahtoi olla kauan aikaa, sillä en todellakaan muistanut. Ehkä minun täytyi nyt taas, Sirius tarvitsi sitä.
”Sirius?”
”Mitä?” Sirius kysyi.
”Minä rakastan sinua”, kuiskasin.
”Niin minäkin sinua”, Sirius sanoi hiljaa. ”Hyvää yötä, Bethy.”
”Hyvää yötä”, sanoin.
Sain lempeän hymyn huulilleni, vaikka eräs asia edelleen mieltäni painoikin. Mutta ehkä Bella tosiaan oli oikeassa, ehkä kaikki muuttuisi paremmaksi ja helpommaksi, kun saisin sanotuksi eräälle henkilölle sen yhden ainoan sanan, jonka sanominen oli aina tuottanut minulle hankaluuksia –
ei.
