// Alaotsikko: Draco Malfoy, one-shot
Kirjoittaja: minä, pieni lanoliini vain
Ikäraja: S
Hahmot: Draco Malfoy
Genre: Angst
Yhteenveto: Onko se totta, että aika korjaa haavat?A/N: Jooh, minun oli aivan pakko kirjoittaa jotain synkistelyä matalalla ikärajalla, ja tällainen tästä sitten tuli. Alunperin sain idean
Hinderin Loaded and Alone -biisistä, mutta en minä kuitenkaan tästä mitään songficciä ruvennut kirjoittamaan. Kannattaa kyllä kuunnella tuo biisi silti, se on ihan kiva
Tämä osallistuu myöskin
FF50 sanalla
039. Pimeys.
SiipirikkoAvain kääntyi lukossa ja ulko-ovi aukesi ääneti.
Nuori mies astui kynnyksen yli ja haroi väsyneesti otsalleen valuvat hiussuortuvat, jotka olivat päässeet kasvamaan aavistuksen liian pitkiksi. Ulkona satoi ja muutaman sadepisaran onnistui särkyä tummalle marmorilattialle ennen kuin ulko-ovi sulkeutui. Eteisaulassa oli lähes pilkkopimeää, sillä aulan kahdesta korkeasta ikkunasta tulviva valo oli yönmustaa, ja nuorukainen saattoi vain vaivoin erottaa raskaiden huonekalujen ääriviivat. Nahkakengät narskuivat pehmeästi jokaisella askeleella ja niiden ääni särki talon täydellisen hiljaisuuden.
Eteisaulan yhdellä seinällä oli avoimia ovia, jotka johtivat pimeisiin, korkeakattoisiin huoneisiin, niin isoihin, että edes huonekalut eivät muuttaneet niitä kotoisiksi. Askeleet pysähtyivät olohuoneen ovelle ja silmät haroivat pimeyttä mitään näkemättä. Olohuoneessa väreilevä autio tyhjyys sai kylmät väreet miehen iholle.
Leveät mahonkiportaat tuntuivat loputtoman pitkiltä, eikä kiiltävä puu päästänyt jalkojen alla ääntäkään, ei edes yksinäistä narahdusta. Portaiden päässä eteen avautuva käytävä väreili samaa mustaa tyhjyyttä, kuin koko muukin talo, mutta nuorukainen ei vaivautunut sytyttämään valoja muuta kuin taikasauvansa päähän.
Käytävän varrella oli lukuisia ovia, kaikki suljettuja ja suurin osa lukittu. Niiden takana olevat makuuhuoneet huokuivat tyhjyyttä ja sateisella ilmalla saattoi melkein tuntea niistä hohkaavan koleuden. Ovien vanhat messinkikahvat heijastivat sauvan sinertävää valoa saaden kymmenet varjot tanssimaan seinillä pahaenteisinä, aivan kuin jotkin lapsuuden painajaisissa vaanineet olennot. Huomaamattaan nuori mies kiihdytti askeliaan ja tunsi helpotuksen läikähdyksen rinnassaan avatessaan käytävän päässä sijaitsevan makuuhuoneensa oven.
Valokatkaisija naksahti hiljaa ja muutama sekunnin sadasosa myöhemmin huone kylpi lämpimässä valossa.
Vapiseva käsi kiirehti pyyhkäisemään otsalle kohonneen kylmän hien pois ja tunnusteli samalla ohimoita, jotka päänsärky sai sykkimään kipeästi. Otsalta käsi putosi alas leualle ja valui alas kaulalle sileää ihoa tunnustellen. Oli täysin hiljaista, edes ulkona rauhallisesti puhaltavan tuulen humina ei kantautunut ikkunalasin läpi. Nuorukainen napitti kauluspaitansa auki ja antoi sen liukua yltään lattialle. Paidan usvanharmaa kangas kiilsi himmeästi lampun valossa. Yöpöydällä oli kasa kirjekuoria, joista jokainen oli osoitettu Draco Malfoylle. Kylmänharmaat silmät vilkaisivat kirjenippua ohimennen ja katseessa häivähti haikea kaipaus. Laskuja, työasioita, ei mitään kiinnostavaa. Lähes jokaisen paperin alareunaan oli painettu sanat:
Ystävällisin terveisin.Ja sen jälkeen jonkun henkilön nimi, jota Draco ei tuntenut.
Draco irrotti hopeakellon ranteestaan ja laski sen sitten väärin päin pöydälle niin, että kellon taakse kaiverretut koristeelliset kirjaimet näkyivät.
Rakkaalle pojallemme hänen 17-vuotissyntymäpäivänään.Ikävä vihlaisi jossakin syvällä ja hänen oli pakko kääntää katseensa pois. Kyyneleet polttivat silmäkulmia, mutta hän ei antanut itselleen lupaa itkeä, vaikka hetken tuntui siltä kuin joku olisi yrittänyt repiä sydäntä hänen rinnastaan.
Onko se totta, että aika korjaa haavat? Nuorukainen asteli ikkunan luo. Puutarha oli peittynyt yön pimeyteen ja kosteaan sumuun, eikä hän voinut nähdä puutarhan perällä olevia hautakiviä, joita koristivat hänen vanhempiensa nimikirjaimet. Oikea käsi hakeutui takertumaan vasemman ranteeseen kuin eksyneellä lapsella, joka etsii epätoivoisesti turvaa. Sormenpäät painuivat kipeästi ihoon siinä kohdassa, josta saattoi erottaa pimeän piirron himmeät ääriviivat. Dracoa kuvotti.
Seinälle kiinnitetty hopeakello kilahti tasatunnin merkiksi, jo kaksi, mutta auringonnousuun oli silti vielä aikaa. Draco huomasi vapisevansa, ehkä väsymys sai hänet palelemaan.
Parisänky oli pedattu moitteettomasti, päiväpeiton tummassa kankaassa ei ollut yhtäkään ryppyä. Nuorukainen veti peiton lattialle ja istui sängyn reunalle. Untuvapatja painui pehmeästi ja sängyn jouset narahtivat rikkoen huoneen kolkon hiljaisuuden, kun hän painautui makaamaan.
Draco veti peiton päälleen ja tunsi ihonsa nousevan kananlihalle, satiinilakanat olivat jääkylmät. Hampaat ehtivät kalista hetken ennen kuin hänen kehostaan hohkaava lämpö sai lakanat lämpenemään. Vasen olka tuntui aralta, vaikkei hän muistanut loukanneensa sitä missään.
Nuori mies käänsi kylkeään ja sammutti huoneesta valot hiljaisella loitsulla.
Parisängyn toinen laita oli tyhjä ja kuunvalo sai sen näyttämään entistä autiommalta. Draco puri huultaan ja puristi silmänsä kiinni, mutta se ei auttanut. Hän tiesi olevansa typerä toivoessaan että joku olisi siinä kun hän avaisi silmänsä. Päässä kaikui jo tutuksi käynyt fraasi, ”Tästä ei tule mitään.”
Sillä ei kuitenkaan ollut väliä, kuinka monta kertaa Draco sulki ja avasi silmänsä.
Kukaan ei koskaan ilmestynyt.
***
