Lily: (mulla ei oo hajuakaan miten tollanen pallo tehdään lol
) Kiitoo ihan miljoonasti kommentista ja tervetuloa lukemaan ehkä maailman häröintä ficciä.
Swizzy: Huomasin itekin että mun ote Thomyaksen kamalauuden suhteen alkaa lipsua. Se on liian hyvännäkönen ja liian surkuteltava vieroitusoireittensa kanssa, enkä mä voi mitään sille että alan kohta itekin tykätä siitä.
Mutta nyt tulee onneksi pari lukua taukoa Thomyaksesta, toivottavasti tykkäät niistäkin.
Ledi: Hehee, aika määly oot. <3 Mutta yks määly pitää kommentoijien joukossa aina olla.
Jahma: Just näin mä oon asian itekin tulkinnut, hahmot kun on alkaneet vähän elää omaa elämäänsä ja välillä tuntuu että ne kertoo tätä tarinaa enkä mä.
SparrowCat: Kääk, mä en tajua miten joku voi tykätä Rita Luodikosta!
Se on ehkä kamalinta Pottereissa heti Harryn jälkeen.
Mutta joo, ei palautteen aina tarvitse olla rakentavaa, kunhan kommentoi, siitä tulee aina hyvä fiilis.
SuklaaKissa: Ideat ei kyllä tosiaan ole loppumassa, että turha sitä ainakaan pelätä. Gwenogista en oo yhtään varma, luultavasti se ei tässä esiinny ollenkaan, mutta ehkäpä sitten jatko-osassa, kuka tietää?
A/N: Joopa joo, nyt kun koko aika ei enää mene siihen että mietin mistä saan lisää kokista (kavrin kanssa sovittu herkkulakko, joka sisältää kokiksen, ARGH oon niin kuollut jo nyt!) niin mulla on ollut hyvin aikaa kirjoittaa uusia lukuja ja voin mainita tässä että kaksi seuraavaa on jo valmiina ja kolmas hyvin suunnitteilla (=tiedän mitä siinä luvussa tapahtuu, mikä on jo erittäin paljon suunniteltu mun mittapuulla
). MUTTA SIIS koska monet on jo kauan kinunneet että kelmit kertoisi tytöille salaisuuksia niin tässä on uusi luku. Enjoy - if you can!
We'll be playmates
And lovers
And share our secret worlds
Fergie: Big girls don't cryNeljäskymmenes kuudesAlice ja Amy olivat jo pesseet hampaansa ja Amylla oli jalassaan vain yöpukuunsa kuuluvat flanellihousut kun Lily tuli makuusaliin, mutta Lily vain vilkaisi oman petinsä vieressä lattialla istuvaa Lottieta pahoittelevasti ja vetäisi ystävänsä mukaansa. Hän ei voinut lykätä Jamesin salaisuuden kertomista yhtään pidemmälle, ja mainittuaan pojalle tästä oli saanut käskyn hakea Amyn ja Alicenkin, mikä vain vahvisti hänen epäilyjään tilanteen vakavuudesta. Alice ei pistänyt hanttiin enää kuultuaan sanan salaisuus, mutta Amy olisi vaatinut saada laittaa edes kunnolliset housut jalkaan. Lily ei kuunnellut. Tämä oli saatava nyt pois alta.
Heti poikien makuusaliin päästessään Amy lampsi istumaan Remuksen sängyn reunalle ja nappasi tyynyltä pojan vihreät villasukat paljasiin jalkoihinsa kiukkuisena Lilylle, mutta leppyi nopeasti Remuksen tullessa kylpyhuoneesta ja vilkaistessa ihmeissään sukkia. Alice varasti Siriuksen lattialla lojuvan päiväpeiton ja istahti siihen kääriytyneenä odottamaan että joku sanoisi jotain, kun taas Lily lysähti Jamesin sängylle ilme kovana.
”Ei enää salaisuuksia”, hän muistutti poikaystäväänsä ja vaati vastauksia. ”Mistä on kyse?”
James haroi selvästi hermostuneen näköisenä hiuksiaan ja vilkaisi Remusta kuin apua pyytäen. Ahdistus siirtyi Remuksesta Peteriin ja sitä kautta Siriukseen, joka taas siirsi sen takaisin Jamesille, ja koko ajan tytöt odottivat. James pyysi katseellaan Peteriä aloittamaan, Sirius vilkaisi Remusta epätietoisena ja Remus kohotti kulmakarvojaan. Peter pyöritti silmiään, vilkaisi Lilyä ja sitten Remusta ja katsoi taas uudelleen Jamesia, ja James siirsi katseensa Siriukseen, joka katsoi jokaista vuorotellen ja näytti alistuneelta ennen kuin Remus katsoi häntä kysyvästi.
”Kerrotaan hänelle sitten myöhemmin”, Sirius totesi rikkoen pitkän hiljaisuuden ja Lily oli ihan varma, että kelmit olivat kehittäneet sanattoman viestinnän äärimmilleen. ”Mutta siis tytöt, syy miksi olette täällä on aika monimutkainen, enkä takaa että tätä on helppo käsitellä ihan parissakaan tunnissa. Ja kaiken, mitä näiden seinien sisällä sanotaan, tulee jäädä näiden seinien sisäiseksi. Lisäksi teidän on luvattava, ettette keskeytä, hätäänny, rupea kiljumaan, pyörtyile, ala itkeä tai tee muutakaan sellaista mitä tytöillä yleensä on tapana tehdä käsitellessään vaikeita asioita, vaan kuuntelette loppuun, okei? Se tekee tästä meille ainakin vähän helpompaa.”
Lily näki, että Amy vilkaisi Remusta vähän huolissaan ja tarttui tämän käteen rohkaisevasti. Ilmeisesti Amy tiesi ainakin joiltain osin mitä tuleman piti, mutta Lilyllä oli vain pieni aavistus, joka tosin kasvoi joka kerralla kun joku kelmeistä katsoi Remusta. Alicella sen sijaan ei tuntunut olevan mitään käsitystä mistään, joten hän vain nyökkäsi ja katsoi suoraan eteensä kuin psyykaten itseään pysymään rauhallisena, kävi miten kävi. Se oli tavallaan aika huvittavan näköistä.
”Ensimmäisenä Alicelle on kerrottava jotain, joka on pohjana kaikelle tälle ja jonka Amy ja Lily jo tietävät”, Remus sanoi hiljaisella ja vakaalla äänellä. Alice katsoi ensin ihmeissään tyttöjä, jotka eivät olleet maininneet sanaakaan mistään tällaisesta, sitten hän käänsi katseensa Remukseen ja alkoi kiivaasti miettiä, mitä tämä mahtoi olla kertomassa. ”Kerron tämän sinulle siksi, että meistä se on reilua ja koska satut viettämään hyvin paljon aikaa meidän kanssamme, se kävisi muutenkin jossain vaiheessa varmasti ilmi. Minun on kuitenkin erikseen vannotettava, ettet kerro kenellekään, et edes Frankille, ja ettet panikoi tai säikähdä, sillä mitään hätää ei ole, ymmärrätkö?”
Alice nyökkäsi vakavana, saamatta sanaa suustaan jännityksen alla, ja Lily ymmärsi silmänräpäyksessä mitä Remus aikoi kertoa. Vilkaisu Amyn vakaviin kasvoihin ja Remuksen kämmenselkää silittäviin kapeisiin sormiin vahvisti viimeisetkin epäilyt.
Remus huokaisi. ”Juttu on nimittäin niin, että minä, tuota noin...” Remus haki hetken, josko löytäisi jonkun helpomman tavan ilmaista sen, mutta sanoi sitten koruttomasti ja kiertelemättä: ”Minä olen ihmissusi.”
Alice tukahdutti kiljahduksen kämmeneensä ja kalpeni maidonvalkeaksi samalla, kun hänen silmänsä levisivät järkytyksestä. Kukaan ei liikahtanut, kaikki tarkkailivat Alicen reaktioita ja odottivat että tämä kokoaisi itsensä. Kului useampi minuutti, Alicen rintakehä nousi ja laski kiivaan hengityksen mukana, hän tuijotti vaitonaisena Remusta silmiin. Remus katsoi takaisin rauhoittavasti, vakuuttaen ettei mitään hätää varmasti ollut, ja jos se olisi ollut kuka tahansa muu kuin Remus, se ei varmasti olisi onnistunut. Mutta pojalla tuntui olevan luonnostaan kyky saada ihmiset tasaantumaan, ja Alice alkoi vähitellen hengittää tasaisemmin vaikka näyttikin edelleen todella järkyttyneeltä ja jokseenkin pelokkaalta. Tyttö siirsi katseensa Amyyn ja laski vihdoin kätensä suunsa edestä.
”Sinäkö tiesit tästä?” hän kuiskasi ja Amy nyökkäsi. ”Ja sinä silti... tai siis että sinä – ”
”Kyllä”, Amy sanoi vakavalla mutta samalla lempeällä ja pehmeällä äänellä. ”Remus muuttuu sudeksi kerran kuussa, ja on siis vaarallinen tasan kahtenatoista päivänä vuodessa. Minusta ei ole mitään syytä kartella häntä vain siksi että hän on ihmissusi, kun hän on kuitenkin valtaosan ajasta täysin oma hurmaava itsensä.”
Alice tuijotti Remusta pitkään ja edelleen peloissaan, näki kuinka tämä katsoi kiitollisena Amya, näki hellyyden ja lämmön tämän silmissä ja tuli siihen tulokseen, ettei kukaan noin tasapainoinen, ystävällinen ja sanalla sanoen rakastava ihminen tekisi koskaan toiselle tahallisesti pahaa pienimmissäkään määrin. Ei ikinä. Ja silti se sana kummitteli ja varjosti hänen ajatuksiaan. Oliko Remus oikeasti ihmissusi? Alicen mieleen tulivat kaikki ne kerrat, kun Remuksen oli täytynyt mennä hoitamaan sairasta sukulaista, käydä hautajaisissa, kun hän oli ollut sairaana... Kolme kertaa syksyn aikana, aina kerran kuukaudessa.
Meni vielä monta minuuttia ennen kuin Alice oli tarpeeksi rauhallinen ajattelemaan aivan selkeästi, mutta siinä vaiheessa hän päätti, että jos niinkin järkevät ihmiset kuin Amy tai Lily (Jamesia, Siriusta ja Peteriä ei laskettu, he olivat sekopäitä muutenkin) pitivät Remusta turvallisena ja luotettavana siitä huolimatta että tämä oli ihmissusi, niin hänenkin tulisi luottaa. Loppujen lopuksi oli myönnettävä, ettei hän ollut koskaan ollut hyvä arvioimaan ihmisten luotettavuutta, joten oli parempi luottaa Amyn ja Lilyn arvioon.
Alice huokaisi silmät kiinni ja katsoi sitten Remusta. ”Okei. Eli sinä olet i-ihmissusi”, hän ei voinut olla takeltelematta vaikka kuinka yritti, ”tajuan sen ainakin päällisin puolin. Voi olla että menen myöhemmin paniikkiin, koska en todellakaan ole vielä sisäistänyt sitä, mutta kai se on okei.” Kaikki tuntuivat huokaisevan helpotuksesta, ja Remus näytti kiitolliselta. Alice kääntyi Lilyyn päin. ”Miten sinä sait tietää?”
Lily naurahti vähän, vaikka olisikin jo halunnut tietää mikä Jamesin osuus koko asiassa oli. ”Muistat kai kun viime vuonna nuo kaksi”, Lily katsoi terävästi Siriusta ja Peteriä, jotka tajusivat näyttää syyllisiltä, ”saivat Jamesin vakuuttuneeksi siitä että minä bluffasin. Joten me vaihdoimme Remuksen kanssa lappuja ja kävimme kirjeenvaihtoa – ”
”Olenkin miettinyt, keneltä Remus niitä kirjeitä sai!” Sirius huudahti ja Remus kiitti mielessään vaimennusloitsua. ”Mistä te oikein kirjoititte?”
”Jamesista, totta kai”, Remus hymähti ja Lily punastui vähän.
”Minusta?” James kysyi tyrmistyneenä. ”Mitä minusta?”
”Vatsalihaksistasi”, Remus kiusasi ja näytti kieltä, ja James näytti takaisin. ”No ei, lähinnä Lily avautui minulle tunteistaan sinua kohtaan.”
Mustahiuksisen pojan leuka meinasi pudota lattialle. ”Sinä siis tiesit koko ajan? Etkä helvetti soikoon viitsinyt kertoa? Oltaisi säästetty monta kuukautta tyhjää kiertelyä!”
”Niin kuin sinä muka olisit kuunnellut minua Siriuksen ja Peterin jälkeen.”
”Joka tapauksessa”, Lily keskeytti ja jatkoi tarinaansa Alicelle siitä mihin oli jäänyt, ”Remus kertoi minulle ihmissuteudestaan tavallaan vastapalvelukseksi luottamuksesta. Ja minä lupasin pitää tiedon itselläni, niin kuin olen pitänyt.”
”Ja hyvin oletkin”, James mutisi edelleen vähän kiukkuisena Remukselle. ”Minulla ei ollut aavistustakaan siitä että tiesit.”
Huone vajosi taas vähäksi aikaa hiljaisuuteen, jonka aikana tunnuttiin käyvän taas uusi sanaton keskustelu. James mulkoili vuorotellen muita kelmejä, Peter ja Sirius vaihtoivat huonosta omastatunnosta kertovia katseita ja Remus vilkaisi Lilyä kertoen Jamesille jotain, mitä tytöt eivät voineet kuin arvata. Parin minuutin jälkeen Remus huokaisi turhautuneena, James pyöritti silmiään ja Peter tuntui vajoavan omiin ajatuksiinsa.
Lilyn ajatukset laukkasivat eteenpäin poikien ”keskustellessa”. Hän ajatteli salaisuutta, josta James oli puhunut, Remuksen ihmissuteuden osuutta siihen, ja toisti mielessään syksyn aikana käytyjä keskusteluja, kunnes yksi sana hyppäsi hänen mieleensä.
Kuutamo. Remuksen lempinimi, joka oikeastaan omalla tavallaan paljasti jo hänen salaisuutensa, mikäli tiesi mitä etsi. Mutta toisillakin oli lempinimet. Sirius oli Anturajalka, James Sarvihaara ja Peteriä Lily oli pari kertaa kuullut kutsuttavan nimellä Matohäntä, joskin se ei ollut yhtä suosittu nimi kuin muut. Mistä nimet tulivat? Oliko niilläkin Kuutamon tavoin piilomerkityksiä?
Juuri kun Lily oli aikeissa kysyä lempinimistä, Amy rikkoi hiljaisuuden. ”Niin mielenkiintoista kun teidän sanatonta keskusteluanne onkin seurata, tahtoisin saada vastauksen yhteen kysymykseen.” Pojat kääntyivät katsomaan Amya, aivan kuin olisivat jo ehtineet unohtaa tyttöjen olemassaolon (Remuksen tapauksessa aika yllättävää, sillä hän piti edelleen Amya kädestä). Amy ei katsonut heistä ketään vaan piti kiintopisteen lattialla lojuvassa sulkakynässä saadakseen ajatuksensa pysymään koossa. ”Me kaikki tiedämme, että kun tulee täysikuu, Remus menee jonnekin muuttumaan sudeksi. Kysymys kuuluukin, minne te kolme muuta häviätte. Remus kertoi että te autatte häntä jotenkin.”
”Autatte?” Alice tuntui järkyttyvän tiedosta enemmän kuin mistään aikaisemmasta. ”Tarkoitatteko että te olette hänen lähellään kun hän muuttuu? Tai siis vaikka kyseessä onkin Remus enkä ikinä uskoisi että
Remus tekisi teille pahaa, niin eikö täysikuulla ihmissuden lähellä oleminen ole hengenvaarallista?”
”Ei meille”, Peter sanoi aika ylpeän näköisenä, mutta se ei rauhoittanut Alicea, joka alkaisi pian varmaan hyperventiloida jos jotain ei tehtäisi. Luontaisia parantajanlahjoja osoittanut Amy ei kuitenkaan näyttänyt huolestuneelta, joten Peter antoi asian olla. Sen sijaan hän vilkaisi Siriusta ja Jamesia kulmat koholla. ”Taitaa mennä helpoiten jos näytämme heille.”
”Näytätte mitä?”
Sanaakaan sanomatta kaikki kolme nousivat ylös ja ottivat taikasauvansa esille. Lily katsoi tarkasti Jamesin jokaista liikettä, mietti mitä he mahtoivat tehdä, seurasi kuinka James nosti taikasauvansa ja osoitti sillä ohimoaan. Sitten hän alkoi muuttua. Taikasauva putosi kädestä, kädet ja jalat pitenivät, niihin kasvoi sorkat. Jamesin pää kasvoi, hän paisui kauttaaltaan, hänen ihoaan peitti nyt ruskea karvakerros. Lily ei tiedä missä vaiheessa se tapahtui, mutta kun James oli jälleen aloillaan, hän ei nähnyt poikaa missään.
Sen sijaan hän näki edessään Sarvihaaran.