onski: Huomauttele vaan, kiva että joku muistuttaa mua aina siitä etten mä ole täydellinen.
Swizzy: En oikein tiedä, samantapaisista siis, vähän samaa tyyliä varmaan tulee, ja yksi ehkä hyvinkin samanlainen luku. Mutta ei varmaan vielä pitkään aikaan.
renessie-: Joo, mä oon sitä mieltä ettei Lily oo todellakaan mikään hissukka, ja oon tehnyt siitä joiltain osin aika samanlaisen kuin ite oon. Kiva kun tykkäät ja tervetuloa lukijajoukkoon.
Kotkanpoikii ilman siipii
Maailman myrskyt keinuttaa
Taakse jäivät nuoruuspäivät
Takaisin en niitä saa
Juha Vainio: Kotkanpoikii ilman siipiiKolmaskymmenes ensimmäinenSirius oli maannut hereillä jo liian kauan. Miksi hän oli edes herännyt lauantaiaamuna ennen kymmentä? Remuksen ja Jamesin pedeistä ei kuulunut pihahdustakaan, mikä ei tosin ollut mitenkään erikoista, olihan lauantai, ja hei eivät oikeastaan pitäneet aikaisista aamuista yhtään sen enempää kuin Siriuskaan. Peter oli äänistä päätellen jo käynyt aamiaisella ja luki nyt jotain, mutta Sirius ei ollut niin kiinnostunut että jaksaisi kurottua avaamaan sänkynsä verhot nähdäkseen mitä tämä luki. Liian vaivalloista niin aikaisin aamulla. Eikä se sitä paitsi voinut olla mitään kovin mielenkiintoista, sillä haloo, lukija oli Peter. Matohäntä luki nykyään lähinnä erilaisia filosofisia teoksia. Ne olivat niitä kirjoja joita Sirius käyttäisi mielellään sytykkeinä.
Kyljeltä toiselle kääntyminen ja paremman asennon etsiminen alkoi käydä tylsäksi, mutta Sirius oli liian laiska noustakseen ylös ja keksiäkseen tekemistä. Hän laski sängyn jokaisen pylvään kolhut (huonolla menestyksellä mennessään sekaisin joskus yhdeksänsadan kolhun jälkeen siinä, mikä oli kolhu ja mikä pelkkä puuhun muodostunut uurre), peittonsa ympyräkuviot (tylsää, sillä hän oli laskenut ne jo ennemmin ja tiesi tuloksen) ja päätyi lopulta laskemaan sekunteja siihen, että James heräisi. Sekin alkoi olla aika pitkäveteistä kolmenkymmenen tuhannen jälkeen, ja Sirius huokaisi turhautuneena.
”Sirius, lopeta se tuhahtelu ja keksi jotain hyödyllistä tekemistä”, Peterin ääni kuului verhon takaa hiljaisena mutta päättäväisenä. ”James ei luultavasti herää ennen lounasaikaa.”
Sirius nykäisi äkillisesti verhon syrjään ja katsoi ystäväänsä otsa rypyssä. ”Miten sinä tiesit että lasken sekunteja hänen heräämiseensä?”
”Oho”, Peter naurahti ja kohotti kulmiaan. ”Arvasin toki että odotat hänen heräävän, mutta että laskea sekunteja?” Hän nauroi makeasti ja käänsi kirjansa sivua. ”Tuota voisi jo melkeinpä sanoa pakkomielteiseksi.”
Mustahiuksinen poika haukotteli ja näytti toiselle keskisormea, ja huomasi sitten että Remuksen sängyn verhot olivat auki ja että poika itse makasi kyljellään hymyillen vinosti ja näyttäen erittäin huvittuneelta Siriuksen tavasta. Remukselle keskisormen näyttämisessä ei ollut mitään ideaa, joten Sirius tyytyi mulkoilemaan tätä pahasti ja kiroilemaan haukotuksen lomassa.
”Hei, ensi viikolla on halloween!” Peter tajusi hetken hiljaisuuden jälkeen. Sirius löy käden otsaansa ja mutisi jotain vähemmän kohteliasta tämän aivojen hitaasta reagoinnista kalenteriin. ”Ollaanko me suunniteltu jotain?”
”Eikö me jotain pientä silloin Tylyahossa keksitty?” Sirius sanoi hyvin vähän kiinnostuneena aiheesta ja nousi vihdoin istumaan venytellen niskaansa. ”Tosin minusta voisi jotenkin keksiä siihen vähän Ruikulin nöyryyttämistä. Jos vaikka ripustettaisiin se taas kattoon nilkoista, se oli ainakin viimeksi tosi hauskaa...”
”Ei, Sirius”, Remus sanoi ja hieroi silmiään. ”Tai siis olihan se kaksi vuotta sitten hauskaa ainakin hetkellisesti, mutta siltikin ei. Ja minusta meidän pitäisi luopua niistä zombie-kotitontuistakin. Tai ainakin pienentää määrä viiteentoista. Minä tavallaan lupasin Amylle ettei me nosteta mitään ihan kamalaa show'ta.”
Siriuksen silmät iskivät kiinni Remukseen lievätsi sanottuna järkyttyneen näköisenä. ”Anteeksi nyt, herra Lupin, mutta mistä lähtien sinä olet luvannut Amylle yhtään mitään? Ettehän te edes seurustele!”
Remus oli jo aikeissa sanoa jotain, mutta Peter ehti ensin. ”Seurusteleepa.”
”Mitä?” Sirius nousi ylös niin nopeasti että joutui pitelemään päätään ettei olisi kaatununut. ”Miksei minulle ole kerrottu? Koska miten mitä häh?”
”Joskus viime viikolla”, Peter jatkoi pistäen kirjansa sivuun välittämättä siitä että Remus näytti erittäin turhautuneelta kun ei saanut itse vastata. ”Ja sinulle ei kerrottu koska ei meille muillekaan kerrottu. Vaikka kaikkihan sen nyt kuitenkin näkee, mutta silti. Remus, olisit voinut kertoa.”
”
Viime viikolla?” Sirius nappasi tyynynsä ja kävi sillä puolustautumattoman Remuksen kimppuun. ”Sinä senkin! Seurustellut viikon unelmiesi naisen kanssa etkä viitsinyt kertoa minulle!
Minulle! On siinäkin minulla ystävä!” Ja hän hakkasi ihmissutta tyynyllä naamaan niin kovaa kuin jaksoi istuen tämän päällä ettei tämä pääsisi karkuun. Kuitenkin uhrin huutojen välistä kuului sen verran naurua, että tuli hyvin selväksi ettei hätää ollut. Peter pyöritti silmiään ja katseli hymyillen toisten kahden tappelua.
”Okei. Mitä.
Helvettiä. Te. Teette?"
Lily astui makuusaliin epäuskoinen ilme kasvoillaan. Hän katsoi kummissaan paidatonta Siriusta, joka istui hajareisin Remuksen päällä, ja sitten Peteriä, kuin odottaen selitystä. Peter kuitenkin vain hymyili ja viittoi istumaan alas nauttien tilanteesta silminnähden.
"Ai, hei Lily”, Sirius sanoi ja hymyili enkelimäisesti lyöden vielä kerran allaan makaavaa poikaa tyynyllä. ”Tämäpä yllätys. Mikä sinut tuo tänne matalaan majaamme? James nukkuu vielä kuin tukki.”
”Itse asiassa en tullut hakemaan Jamesia”, Lily sanoi asettaen kasvoilleen aika tuiman ilmeen ja laittaen kätensä puuskaan ja katsoi sitten merkitsevästi Remusta, ”vaan erästä joka unohti tunti sitten alkaneen johtajaoppilaskokouksen.” Remus kirosi, tönäisi Siriuksen lattialle ja katsoi Lilyä vakuuttaen olevansa aidosti pahoillaan. Lily ei enää ollut kiukkuinen vaan lähinnä huvittunut. ”Ihan totta, sinun nyt kaikkein vähiten olettaisi unohtavan kokouksen. Onko Amy saanut pääsi noin sekaisin?”
Sirius älähti lattialla ja osoitti Lilyä katsoen syyttävästi Remusta. ”Miten on mahdollista että Kukkanen tiesi mutta minä en?”
”Koska Amy luultavasti kertoi”, Peter sanoi kuin vähä-älyiselle Lilyn pyöritellessä silmiään. ”Älä ota sitä noin henkilökohtaisesti. Sitä paitsi olisit itsekin tiennyt jos olisit viitsinyt keskittyä muuhunkin kuin itseesi viime aikoina.”
”En minä keskity itseeni!” Muute neljä hereillä olijaa katsoivat häntä epäuskoisesti. ”No kun en! Tai no, keskityn, mutta minulla on siihen hyvä syy! Minä ajattelin kirjoittaa kirjan!”
Se sai aikaan niin pahan naurukohtauksen, että Lily taipui lattialle kaksin kerrtoin ja Remus putosi Siriuksen viereen. James heräsi nauruun, ja sen jälkeen kun oli päivitellyt Lilyn läsnäoloa tarpeeksi hän alkoi kysellä mille siellä oikein naurettiin.
”Siriukselle, kuinkas muuten”, Peter räkätti. ”Voitko uskoa, tuo kapinen koira aikoo kirjoittaa kirjan!”
”Kirjan?” James toisti epäuskoisena. ”Siis ihan totta,
kirjan? Ihan oikean kirjan? Sinä?”
”Älä näytä noin hämmästyneeltä”, Sirius mutisi selvästi pettyneenä muiden reaktioon Jamesin vajotessa sängylleen naurun voimasta. ”Minähän tiedän itsestäni enemmän kuin kukaan muu!”
”Sinä siis kirjoitat kirjan itsestäsi?” Remus kysyi uuden naurukohtauksen saattelemana.
Sirius nousi lattialta kiukkuisena ylös ja alkoi etsiä itselleen vaatteita. ”Ei sillä ole mitään väliä mistä minä kirjoitan!” hän protestoi. ”Pääasia että sillä tienaa tarpeeksi.” Hän rojahti matka-arkkunsa viereen ja heitteli turhautuneena vaatteita sivuun. Muut alkoivat väsyä nauramiseen, ja odottivat nyt selitystä oudolle kirjailija-aikomukselle. ”Daniellella on juuri ja juuri rahaa maksaa asuntonsa vuokra. Hän työskentelee osa-aikaisena Sekolla, mutta jää joulukuussa sieltäkin äitiyslomalle.” Nyt toiset olivat jo hiiren hiljaa ja kuuntelivat. Olihan harvinaista että Sirius puhui vakavista asioista vakavasti. ”Minulla on toki osani Mustan suvun perinnöstä, mutta ei sekään rajaton ole. Minun on keksittävä keino jolla elätän meidät, sitten kun pääsen koulusta. Täältä käsin en voi käydä töissä, ja kirjan kirjoittaminen itsestäni olisi varmaan aika helppoa.”
Näitä sanoja seurasi pitkä ja aika kiusaantunut hiljaisuus, jonka aikana Sirius löysi harmaan t-paidan päälleen. Lily istui lattialla ja mietti, puhuivatko kelmit useinkin niin vakavasti. Remus näytti siltä kuin ei tietäisi, pitäisikö Siriusta lohduttaa, rohkaista kirjoittamaan se kirja vai pitäisikö tälle ehdottaa parempia ja todennäköisempiä tulonlähteitä. Peter naputti sormillaan kirjansa kantta ja James tuntui olevan hyvin kiinnostunut lattialla lojuvan tupahuivinsa raidoista.
Sirius paiskasi arkun kiinni ja etsi farkut käsiinsä. Aluksi hän meinasi alkaa vaihtaa housujaan siinä, kuten normaalistikin, mutta sitten hän vilkaisi Lilyä ja meni vessaan vaihtamaan ihan tytön oman mukavuuden vuoksi – sillä, toisin kuin muut olivat väittäneet, Sirius ajatteli muutakin kuin itseään. Hänestä tuntui etteivät muut olleet kovin vakuuttuneita hänen ajatuksestaan kirjoittaa omaelämänkerta, mutta ei hän ollut kyllä suoraan sanottuna varma itsekään. Mutta hän oli ajatellut asiaa paljon ja tullut siihen tulokseen, että se oli sillä hetkellä paras vaihtoehto. Kuka muka ottaisi leipiinsä jonkun, joka saattoi tehdä töitä noin kerran kuussa?
Niinpä niin. Sirius palasi makuusalin puolelle farkut jalassaan, heitti flanellihousut sängylleen ja alkoi etsiä sukkia. Yksi löytyi kyllä helposti jokaisesta parista, mutta toinen olikin sitten jo jännempi juttu.
”Tuota, Sirius”, Remus mutisi paikaltaan ja rykäisi sitten. Sirius ilmaisi kuuntelevansa, mutta ei lopettanut sukan etsimistä – ainakaan kiroilusta päätellen. ”Ihan totta, sori siitä äskeisestä. Mutta kannattaa kuitenkin miettiä, onko kirja se paras vaihtoehto.”
Sirius pyöräytti silmiään. ”Arvaa vain montako kertaa olen sitäkin miettinyt. Onko sinulla muka parempaa ajatusta?”
Peter naurahti ja sai latautuneen tunnelman kaikkoamaan. ”Jos nyt mietitään ihan siltä kannalta, mikä sopisi sinun luonteellesi parhaiten, niin miten olisi vaikka koemaistaja? Hunajaherttuassa kuulemma tarvitaan yhtä. Maksetaan ihan hyvin. Ja toinen vaihtoehto on se että rauhoitut nyt, ja ajattelet asiaa. Siis vielä vähän lisää. Ei teillä ole vielä mitään hätää, ja jos se minusta on kiinni, niin teillä ei ole hätää jatkossakaan.”
”Ihan oikeasti, Sirius”, Jameskin hymyili sängyltään. ”Luuletko oikeasti, että me jätettäisiin paras ystävämme ja tämän perhe ilman kotia? Jos ei muu auta niin te muutatte meille. Äiti ymmärtää kyllä.”
Lily hymyili, ja hänellä oli outo tunne. Pojat keskustelivat niin vakavasta asiasta niin luonnollisesti, että hänen oli pakko muuttaa vähän asennettaan. Ei hän ollut oletanut että kelmit – tai edes pojat ylipäätään – puhuisivat sellaisia! Samalla Lilyllä oli myös sellainen olo että hän oli ylimääräinen, ja yritti olla mahdollisimman näkymätön. Se oli aika vaikeaa, kun istui melkein keskellä lattiaa. Vähän aikaa ympärilleen tarkkailtuaan hän tajusi kauhukseen, että sukkiaan etsivän Siriuksen silmät olivat kyynelissä. Ei Sirius itkenyt, eihän?
James hyppäsi sängyltään Siriuksen viereen ja laittoi kätensä tämän olalle. ”Se on okei. Itke pois, se helpottaa. Ihan oikeasti.”
Sirius tärisi, mutta ei varsinaisesti itkusta. Ei hän juuri itkenyt, ei oikeastaan varmaan kuin kerran aikaisemmin kelmien nähden, nyt vain oli pakko. ”Miksi elämä on niin vaikeaa?” hän mutisi ääni paksuna ja pyyhki kiukkuisesti petollisen kyyneleen poskeltaan. ”Ei meistä vielä pitänyt tulla aikuisia. Meidän piti pitää hauskaa ja nauttia viimeisestä vuodesta, me sovittiin niin, vai mitä?”
”Joo, niin sovittiin”, James sanoi ja silitti veljellisesti Siriuksen selkää. ”Mutta elämä ei mene aina niin kuin suunnittelee. Silloin pitää vaan kestää.”
Remus ja Peter katselivat kaksikkoa myötätuntoisesti punkistaan, mutta eivät sanoneet mitään. Ehkä niin oli parempikin. Sirius vilkaisi Lilyä ja naurahti tämän kalvenneille kasvoille. ”Mitähän Lily-kukkanenkin ajattelee. Tuli sinunkin nyt nähtyä se päivä kun minä itken, vai mitä?” hän hymyili ja iski silmää. ”Älä kerro muille. Mainehan siinä menisi.”
Lily hymyili takaisin, ja tunsi olonsa aika hyväksi ottaen huomioon, että oli juuri ollut todistamassa kelmien luultavasti normaalisti hyvin yksityistä keskustelua. ”En kerro. Kuule, olen pahoillani, minun ei varmaan pitäisi olla täällä. Nämä ovat aika lailla sisäpiirin keskusteluja...” hän nousi lähteäkseen, mutta Sirius pysäytti hänet sanoillaan.
”Minkä sisäpiirin? Lils, sinusta tuli sisäpiiriä sillä hetkellä kun Sarviaivo kolmannella luokalla tunnusti pitävänsä sinusta.” Hän mietti hetken. ”Tai no, ei ehkä ihan vielä silloin. Mutta neljännellä, silloin kun me tajuttiin että hitto soikoon, tämähän on oikeasti vakavaa!”
Peter nauroi ja nousi ylös. ”James ja Remus, pukekaa päälle. Lounas alkaa ihan kohta.”
