MiNi: Mulle saa aina laittaa yksärillä omia ideoita tän suhteen, koska vaikka mulla olisikin tarkka suunnitelma tälle (mitä mulla ei ole, ylläri) niin sitähän voi aina muuttaa johonkin päin.
Swizzy: Amy/Remus -siirappia on tulossa, koska toiveita on tullut useammalta taholta.
Tosin en uskalla luvata milloin, ja voi olla ettei ainakaan ihan heti.
Ledi: Eiei, kaikki ideat on hyvä. Ja vaikkei tuo joskus pian tuleva juonikäänne ollutkaan sun listassa, sain siihen idean sun viestistä, joten syytän/kiitän sitten sua.
Tiedät kyllä mistä mä puhun sitten kun se aika tulee. Severuksen homouteen en vielä ota mitään kantaa, se hahmo on vähän työn alla, vaikea kun on.
(Ja tiedoksesi että mulla ei ollut mitään aikomustakaan lopettaa tätä, ja joo. Tässä ollaan.
Olivia: Kiitos, loma tuli tosiaan tarpeeseen - joskin sen jälkeen oli tosi vaikeaa alkaa kirjoittaa ja piti lukea ainakin kymmenen lukua ennen kun muistin mitä tässä on tapahtunut.
Miten voi unohtaa oman ficcinsä tapahtumat!?
L.E: Vai sillä lailla. Taisin tosiaan mennä jotain sen suuntaista lupailemaan... No, ei kai siinä muukaan auta, katotaan jos saan sen syksyn aikana jossain välissä rustattua. Look for my owl!
Anturajalka93: Kaikki saa mun loman tuntumaan jotenkin aika jännältä kun jäävät odottamaan seuraavaa lukua, jotenkin tosi julkkisfiilis tulee. Ei ehkä ihan ansaitusti mutta kuitenkin.
Mutta olen palannut (ja palanut, mutta siitä ei puhuta).
SparrowCat: Ensinnäkin rakastan sun nimimerkkiä. Toisekseen musta on ihanaa kun tähän saa koko ajan uusia kommentoijia ja aaaah. Kolmannekseen hyvä että juonenkäänteet on hyviä, koska kun ne aina ekana tulee mieleen on sellanen argh-olo ja pitää miettiä miljoona vuotta että onnistuuko tää ja voiko tätä ylipäätään laittaa. (Miljoona vuotta = noin kolmekymmentä sekuntia.) Kiitos miljoonasti!
Jahma: Hei kiitos, tosi ihanaa saada kommentteja ja, kuten jo SparrowCatille mainitsin, uusia kommentoijia.
Kannattaako mun nyt iloita että sä tykkäät Peteristä, koska en halua olla ainoa!!
onski: olit itse asiassa ajoittunut erittäin hyvin, koska me lähdettiin pari päivää sun kommentin jälkeen.
Hyvää kannattaa tosiaan odottaa, mutta en tiedä tarkoitetaanko sillä sanonnalla tarkalleen ottaen mun ficciä...
A/N: Ette usko miten hyvältä tuntuu tulla takaisin. Ja olisin tullut takaisin noin kolme viikkoa sitten ellei mun koneella olisi yhtäkkiä lakannut toimimasta netti. Kirjoitin sitten kolme lukua valmiiksi, ja koska netti ei mun koneella vieläkään toimi, mun pitää siirtää tämäkin muistitikun kautta erittäin riskialttiisti perheen yhteisellä koneella. JA lisäksi, koska mua harmittaa mielettömästi usean viikon lisäviive, laitan kerralla KAKSI lukua viettelyksiä, koska te ootte ansainneet sen kun odotitte koko pitkän kesän! Enjoy - if you can!
How can I help it
How can I help it
How can I help what you think
Mika: Grace KellyNeljäskymmenes kolmasHe istuivat ränsistyneessä keittiössä ja katsoivat että Remus varmasti söi koko leivän. Ensimmäinen aamu täysikuun jälkeen oli aina pahin. Valo siivilöityi huonosti likaisesta ikkunasta, jonka äskettäin taikateipillä korjattu ruutu helisi pakkastuulen puhaltaessa tavallista navakammin. Peter naputti lohjenneilla kynsillä pöydänkanteen ja värisi välillä kylmästä, mutta satunnainen kulmien rypistys ei paljastanut pojan ajatuksista mitään. Sirius yritti väliin heittää väsyneen vitsin, mutta yhteenkään ei tullut kunnollista vastausta. James sen sijaan painiskeli mielessään mitä jos -kysymyksillä.
Thomyaksen palattua maailmankartalle Lilyn ja Jamesin välit olivat muuttuneet. Lily oli selvästi varautuneempi kuin ennen, eikä oikein tuntunut osaavan päätellä, salasiko James jotain vai ei. Tytölle oli mainittu isommasta salaisuudesta, josta puhuttaisiin Tylypahkassa, ja Lilyn ilmeistä huomasi välillä, ettei tämä ollut varma halusiko sittenkään tietää. Tilanne hermostutti Jamesia hirveästi, eikä heillä sitä paitsi ollut oikein tilaisuutta olla kahden ennen kuin Lily edellisenä päivänä lähti viettämään loman viimeiset päivät Amyn luona.
James oli alkanut katua lupaustaan kertoa Lilylle. Miten tämä suhtautuisi ensinnäkin ihmissuteen, toisekseen kolmeen teiniin jotka vapaaehtoisesti viettivät aikaa ihmissuden kanssa täysikuina, ja kolmannekseen rekisteröitymättömiin animaageihin? Mitä jos Lily menisi paniikkiin? Jos hän järkyttyisi ja hätääntyneenä kertoisi kaikille? Entäpä jos Lily tahtoisi erota?
Ja sitten oli vielä Remus ja muut kelmit. Miten he suhtautuisivat salaisuuden jakamiseen? Jamesilla ei ollut hajuakaan, kuinka paljon Remus oli kertonut Amylle, mutta tasapuolisuuden nimissä Amynkin kannattaisi olla paikalla jos tilannetta lähdettäisiin purkamaan. Ja jos Lilylle ja Amylle kerrottaisiin, Alice saisi tietää kuitenkin jossain vaiheessa, ja Daniellen tilanteessa kertominen olisi luultavasti ihan reilua, kun otti huomioon että tyttö parka joutuisi elämään Siriuksen kanssa loppuikänsä. Noin suunnilleen.
Tilanne tuntui mutkistuvan mitä enemmän James sitä vain ajatteli. Mitä jos Remus ei tahtoisi että tästä puhuttaisiin tytöille, tai ylipäätään kenellekään? Oli vain yksi keino saada tietää.
James liikahti levottomasti. ”Olen miettinyt.”
Toiset eivät juuri reagoineet. Remus kääntyi kyllä katsomaan häntä nakertaessaan leipäänsä väsyneenä, mutta Peter vain pyöräytti silmiään ja jatkoi naputtelua.
”Monellako aivosolulla?” Sirius yritti, mutta James vain mulkaisi häntä. ”Ei sitten.”
”Ensin pari kartoittavaa taustakysymystä”, James sanoi Peterin ja Siriuksen vaihtaessa katseen, joka tarkoitti ”mistä helvetistä hän on oppinut noin hienoja sanoja?” James kääntyi Remukseen päin. ”Tietääkö Amy pienestä karvaisesta ongelmastasi?”
”Tietää.”
”Tietääkö joku muu?”
”Tietää”, Remus tunnusti, ”kerroin Lilylle joskus vuosi sitten. Tai no, hän arvasi sen, en voinut ruveta kieltämäänkään.”
No, se kieltämättä helpotti asiaa ainakin hiukan. Kaikki menisi niin paljon helpommin jos Lily vain arvaisi heidän leikkivän hengellään joka kuukausi. James huokaisi. ”Oletko kummallekaan kertonut meidän osallisuudestamme täysikuuöinä?”
”Amy kysyi sitä kerran”, Remus näytti epäileväiseltä. ”Sanoin vain että te autatte. Miten niin? Aiotko kertoa Lilylle tai jollekin?”
”Niin, no, minusta se olisi vähän niin kuin reilua. Tai siis Sirius ainakin tietää millaiseksi Lily meni kun sai tietää Thomyaksesta – ”
”Tiedän millaiseksi itse menin”, Sirius keskeytti edelleen katkerana, ”eikä se ollut kivaa. Miten Lily pärjäsi niin vähällä huutamisella? Tehän olette melkein naimisissa tai jotain!”
”Ei olla. Mutta joka tapauksessa voitte arvata, ettei Lily ollut hyvillään siitä etten ollut kertonut. Ja tämä on kuitenkin paljon isompi asia. Ja Amyllekin pitäisi mielestäni kertoa. Mietitään nyt”, James jatkoi itsepäisesti kun näki että Sirius oli sanomassa jotain. ”Kuvittele että olet tyttö ja seurustelet Remuksen kanssa ja Remus kertoo sinulle että 'terve, olen ihmissusi ja kaverini ovat rekisteröitymättömiä animaageja'. Miten itse reagoisit? Kerro se sitten kymmenellätuhannella, koska et oikeasti ole tyttö.”
Siriuksen kasvoilla oli kuvotusta heijastava ilme, ja hän oli hetken hiljaa. Sitten hän kääntyi hitaasti katsomaan Remusta. ”En minä voisi tuon kanssa seurustella! Se on Remus! Ei kelmit seurustele keskenään, se on luonnotonta!”
”Sirius, nyt ei ole kyse siitä että seurustelisitko sinä Remuksen kanssa vai et!” James turhautui ja mietti, oliko toinen kuunnellut sanaakaan. Seuraavaksi hän yritti vedota Remukseen. ”Jos Lily ja Amy kerran tietävät jo siitä, että sinä olet ihmissusi, kuinka nopeasti luulet heidän alkavan miettiä minne me kolme muuta katoamme täysikuina? Ja miten he reagoivat siihen ettemme kertoneet heille?”
”Voi helvetti”, Remus huokaisi ja painoi kasvot käsiinsä. ”Tästä seurustelujutusta on paljon enemmän vaivaa kuin uskoisi.” Hän kurkkasi sormiensa lomasta. ”Siitä puheen ollen, entäs Danielle?”
”En minä seurustele Daniellen kanssa!” Sirius sanoi ja oli selvästikin edelleen hysteerisessä tilassa. ”Meille vain tulee yhteinen vauva.”
”Tässä tapauksessa se on sama asia”, Peter puuttui puheeseen mutta jatkoi edelleen sormien naputtamista välinpitämättömästi. ”Jos ruvetaan tyttöystäville kertomaan niin vauvankantajillekin pitää kertoa, ja se laskee mukaan Daniellen. Ja sitten on vielä Alice.”
”Mitä Alicesta? Onko hän sinulle raskaana tai jotain?”
”Idiootti. Alice on aina selvillä kaikesta. Jos hänen parhaat ystävänsä tietäisivät jotain tällaista, kauanko luulet että häneltä kestäisi saada kaikki selville? Hän on sentään Alice.”
Kaikki olivat hiljaa ja tulivat omassa mielessään siihen tulokseen, ettei vaihtoehtoja tainnut olla kamalasti. Remus heitti viimeisen palan leipää suuhunsa ja pureskeli sitä tympääntyneenä ajatellessaan tilannetta. Pakoreittiä ei yksinkertaisesti ollut. Jos hän kieltäytyisi, sanoisi ettei kukaan saa sanoa halaistua sanaa, tytöt saisivat silti tietää, ja seuraamukset olisivat luultavasti entistä pahemmat. Ja totta oli, että Jamesin tilanne oli jo valmiiksi aika tukala, joten apu ei olisi pahitteeksi.
”Se on sitten ilmeisesti vähän niin kuin pakko, vai?” Peter puki kaikkien ajatukset sanoiksi. ”Onko heille pakko kertoa että minä muutun rotaksi?”
Sirius tyrskähti. ”Miksei? Sehän kuvaa syvintä olemustasi loistavasti!” Peter näytti hänelle keskisormea. ”Heh. Mutta hehän kysyvät joka tapauksessa ensijärkytyksen jälkeen. Eikä sinulla ole pahinta osaa! Minun pitää paljastaa Daniellelle että olen täynnä kirppuja!”
He nousivat ja tekivät lähtöä Siriuksen ja Peterin tapellessa siitä kummalla tulisi olemaan tukalammat oltavat. Vaikka kivi oli jo osin vierähtänyt Jamesin sydämeltä, hän saattoi silti aistia Remuksen epämukavuuden ja tunsi syyllisyyttä jo pelkästään siitä että oli koko paljastusasiaa ehdottanut. Mutta kuten Peter oli sanonut, se oli nyt pakko.
”En siltikään pidä koko ideasta”, Remus mutisi, kun he ilmiintyivät Godrickin notkoon ja Sirius ja Peter juoksivat sisälle lämpimään. James vilkaisi ystäväänsä.
”Tiedän. Anteeksi.”
”Älä. Tiesin että tämä tulee joskus.” He menivät toisten perässä sisälle juuri kun Sirius selitti rouva Potterille valheellista tarinaa siitä, mitä he olivat edellisenä iltana tehneet.
”...ja sitä naista katsoessa suoraan sanottuna unohti ihan kaiken muun kuin se– ”
”Sirius, montako kertaa sinua on kiellettävä yksityiskohtien kertomisesta ennen kuin oikeasti lopetat?” rouva Potter keskeytti kuvotuksen ilme kasvoillaan. ”Olin jo melkein ehtinyt unohtaa miten yksitoikkoinen teinipoikien ajatusmaailma voi olla.”
”Miten sen voi unohtaa?” ohi harppova Thomyas kysyi ylimielisesti.
”Tämä ei ole vielä mitään!” Sirius huudahti saman tien välittämättä miehestä tuon taivaallista. ”Sen sijaan et varmaan halua tietää, mitä me tänä iltana tulemme ajattelemaan ja tekemään, koska me menemme jatkoille!”
”Menemmekö? Huomennahan palataan Tylypahkaan”, Remus muistutti ja yritti vähän vaisusti vastustaa vedoten krapulaan kulissien ylläpitämiseksi.
Vastarinta oli turhaa. James saattoi vain miettiä, miten selviäisi oksentamatta seuraavan päivän hormipulverikyydistä.
Olis joskus se totta
Tai oikeeta asiaa
Mä voisinkin kuunnella sua
Gimmel: Blaah blaah blaahNeljäskymmenes neljäsJos Lily jotain oli lomalta palatessaan odottanut, niin ei ainakaan joka puolelta kuuluvaa supinaa. Mihin tahansa hän, Amy tai Alice ensimmäisen kahden tunnin aikana menivätkään, ne harvat oppilaat jotka joko olivat palanneet kouluun tai viettäneet loman linnassa tuntuivat katsovan heitä, aivan kuin tietäisivät heistä jotain ylimääräistä. Edes Alice, joka yleensä oli juoruista selvillä ennen kuin ne ehtivät edes lähteä liikkeelle, ei tällä kertaa tiennyt mistä oli kysymys.
”Tämä on todella turhauttavaa”, hän nurisi kun he menivät varhaislounaalle ensimmäisten joukossa. Muita rohkelikkoja ei vielä näkynyt, mutta se ei ollut mikään ihme. Sen sijaan pari korpinkynttä maleksi häiritsevästi rohkelikkojen tupapöydän lähistöllä. ”Ihan kuin olisin menettänyt puolet aisteistani tai jotain...”
”Hei tytöt!” yksi korpinkynsistä, viidesluokkalainen Rita Luodiko, huikkasi tekopirteästi kun he lähestyivät. Kaikki kolme olivat saman tien varuillaan.
Luodiko oli koko koulussa tunnettu karmivasta kyvystään saada selville ihan mitä tahansa. Kukaan ei tiennyt, miten hän sen teki, mutta jotenkin hänen onnistui kuulla aina ensimmäisenä salasuhteista, seurustelevista pareista, tupien sisäisistä skandaaleista, jopa joidenkin kokeiden tulevista kysymyksistä. Kaikki rohkelikot, luihuiset ja puuskupuhit sekä suurin osa korpinkynsistä karttoivat Luodikon seuraa aina kun se vain oli mahdollista, mutta se ei estänyt juorujen syntymistä. Päin vastoin. Tytönpahasella tuntui olevan loistava mielikuvitus, eikä hän pelännyt laittaa liikkeelle niin järjettömiä huhuja, ettei kukaan varmasti voinut vastustaa niitä vaikka tietäisikin niiden varmasti olevan valhetta.
Nyt Luodiko hyppeli Lilyn, Amyn ja Alicen luo teennäiset nukenkiharat olkapäillä heiluen sormissaan niin pitkät punaiset kynnet, etteivät ne missään tapauksessa voineet olla oikeat. Luodiko oli edellisenä kesänä saanut silmälasit, mutta se ei tehnyt hänestä yhtään vähemmän vastenmielisen näköistä – ainakaan näiden rohkelikkotyttöjen silmissä. Lily aavisti heti, ettei tästä ainakaan mitään kovin hyvää voinut seurata.
”Hei Rita!” Alice sanoi asettaen kasvoilleen mahdollisimman leveän ja teennäisen hymyn, ja Lily oli varma että se sattui jo poskiin. ”Hyvää uutta vuotta! Miten lomasi meni?”
He yrittivät vaivihkaa ohittaa Ritan ja päästä pöytään istumaan, mutta siitä ei oikein tullut mitään. ”Voi, se meni oikein hyvin!” Rita kikatti kuin parhaallekin vitsille ja katsoi sitten Amya. ”Kuulin että sinullakin meni hyvin, Clarkson. Sait varmaan ihanan yllätyksen tapaninpäivänä, vai?” Tyttö iski silmää välittämättä lainkaan Alicen ilkeästä katseesta tai Amyn punastumisesta ja jatkoi kääntyen Lilyyn päin. ”Oi, Evans, minun onkin pitänyt kysyä sinulta yhtä juttua, sinä kun kuljet nykyisin niin paljon Potterin kanssa.”
Luodikon tietäväinen katse ärsytti Lilyä suunnattomasti, mutta hän hymyili silti petollisen suloisesti ja vastasi: ”Miten voin auttaa, Rita?”
”Juttu on nyt niin”, Rita sanoi salaperäisesti, otti Lilyä käsikynkästä ja istui tämän kanssa tupapöydän päähän, ”että olen kuullut huhuja. Liittyen Sirius Mustaan.” Luodiko jäi odottamaan sanojensa vaikutusta ja Lily päätti näytellä innostunutta Amyn ja Alicen istuessa pöydän toiselle puolelle.
”Älä nyt! Kerro ihmeessä.”
”Ajattelin että voisitko sinä vahvistaa todeksi yhden kiivasta keskustelua herättäneen seikan.” Rita piti jälleen tauon, ja tilanteen dramaattisuus sai Lilyn melkein suunniltaan raivosta koko ihmistä kohtaan. ”Olen näet kuullut, että yhdellä Mustan niin sanotuista hoidoista olisi pullat uunissa, jos tiedät mitä tarkoitan.”
”Ja kuka sinulle kertoi niin?”
”Minulla on lähteeni.”
Vaikka Lilyllä ei ollut aikomustakaan paljastaa Luodikolle totuutta, ei pienintäkään, hän oli ihan varma että nopea vilkaisu Amyn ja Alicen vähän järkyttyneisiin kasvoihin oli paljastanut hänet. Luodiko kohotti odottavasti kulmiaan, ja Lily meni hetkeksi sisäiseen paniikkiin. Entä jos hän sanoisi jotain väärin ja pilaisi kaikki mahdollisuutensa kieltää koko asia? Jos Luodiko keksisikin jonkun keinon puristaa hänestä totuus? Lily oli kuullut hurjia juttuja Luodikon niin kutsutuista keinoista, joista osa oli erittäin kyseenalaisia ja vielä suurempi osa ihan varmasti keksittyjä, mutta hän ei tahtonut ottaa riskiä.
”Kuule”, Lily sanoi aika vaikeana ja vältti katsomasta korpinkynttä silmiin – joskin hänestä tuntui, ettei se ainakaan kovin paljoa auttanut. Luodiko tuntui höristävän korviaan kuin hevonen ja toi jostain syystä Lilyn mieleen Petunian. ”Minä en ole kuullut mitään sellaista.”
Lily ei ollut varma, oliko Luodikon pettymys aitoa vai oliko sekin samaa draamaa kuin kaikki muukin tytössä. ”Etkö? Voi, se on kovin harmillista!”
”Eikö vain olekin?” Lily näki sivusilmällään, kuinka Amyn ja Alicen hartiat rentoutuivat hivenen ja hädin tuskin huomattavasti hänen sanojensa myötä. Oltiin siis jo toivottavasti selvillä vesillä. ”Kyllä minä luulen että olisin kuullut jos jotain sellaista olisi meneillään. Uskothan minua?”
”Ilman muuta”, Rita lupasi ja iski silmää. ”Mutta lupaathan ilmoittaa minulle jos kuulet jotain?”
Voi että kuinka Lily inhosikaan tuota ihmistä! ”Aivan varmasti.”
”Ihanaa!” Ja Luodiko nousi teennäisen iloisena ylös ja kipitti hämmästyttävän nopeasti tiehensä, kun otti huomioon että hänen kotelomekkonsa oli löysimmilläänkin erityisen tiukka – ja sitä paitsi Lily oli kuullut, että se oli tehty lohikäärmeennahasta. Ja heti kun korpinkynsitytön silmä vältti, Lily esitti oksentavansa pahemman kerran.
”Hienosti hoidettu, Lily”, Alice sanoi vähän ihailevasti ja Amy hänen vieressään nosti vesilasiaan kunnioittavasti. Lily tuhahti eikä oikein tiennyt mitä ajatella.
”Luuletteko että hän nieli sen?”
”Todellakin”, Amy sanoi varmana ja alkoi ottaa ruokaa lautaselleen. ”Sinä olit koko ajan tilanteen herrana. Ei epäilystäkään etteikö hän olisi uskonut jokaisen sanan. Sillä mitä syytä sinulla hänen mielestään oli ruveta valehtelemaankaan?”
He ryhtyivät syömään, mutta melkein saman tien Frank saapui suureen saliin ja Alice hyppäsi kirkaisten pystyyn. Lily katseli, kuinka hänen paras ystävänsä juoksi pitkän pojan syliin ja aloitti jokakertaisen suutelurituaalinsa, joka teki sivustakatsojat aina yhtä vaivaantuneiksi. Eikä hän kyllä voinut olla miettimättä sitäkään, että mitä tapahtuisi jos ne kaksi joskus eroaisivat. Kuinka kauan Alice pysyisi enää siinä vaiheessa hengissä? Lily torjui ajatuksen nopeasti. Alice ja Frank olivat itsestäänselvyys, ja maailmanloppukin tulisi nopeammin kuin heidän eronsa.
Amykin hymyili katsoessaan heitä kahta, mutta sitten sekä hän että Lily saivat muuta ajateltavaa, kun kelmit palasivat kouluun kuka enemmän ja kuka vähemmän metelillä.
Ensimmäisenä tuli tietenkin Sirius. ”Arvon neidit, olen jälleen käytettävissänne!” hän huusi astuessaan kynnyksen yli ja sai palkakseen niin raikuvat aplodit kuin kourallisesta oppilaita vain lähti sekä muutaman haaveilevan huokauksen puuskupuhien pöydästä. Siriuksella tuntui riittävän energiaa vaikka muille jakaa, ja hän oli käynyt suukottamassa niin Lilyn ja Amyn kuin Alicenkin ja jopa Frankin poskea ennen kuin James, Remus ja Peter astuivat edes näköpiiriin.
Peter ei näyttänyt aivan yhtä pirteältä kuin Sirius, mutta tervehti tyttöjä kuitenkin hyväntuulisesti ennen kuin selvä pahoinvoinnin aalto iski häneen ja hänen oli pinnisteltävä pitääkseen itsensä kurissa. Lily ei voinut olla miettimättä, kuinka kovasti pojat olivat mahtaneet juhlia uutenavuotena kun Peter oli edelleen tuossa kunnossa. Remus sen sijaan tuli uupuneena mutta varsin ilahtuneena Amyn viereen istumaan ja otti tämän saman tien kainaloonsa. Siinä vaiheessa Lily käänsi katseensa Jamesiin, joka tuli juuri hänen luokseen.
James ei suoraan sanottuna ollut parhaimmillaan. Silmien alla oli isommat pussit kuin Remuksella, toinen silmäkulma näytti olevan vähän auki ja hiukset olivat vielä tavallistakin sotkuisemmat. Mutta silti James hymyili sädehtivästi kuten aina Lilyn nähdessään, ja vaikka he olivat olleet toisistaan erossa vain pari päivää Lily ei voinut kieltää etteikö hänellä olisi ollut poikaystäväänsä ikävä.
”Hei”, James sanoi vähän käheällä äänellä ja istui Lilyn viereen juuri samalle paikalle, josta Rita Luodiko oli noin viisitoista minuuttia aikaisemmin lähtenyt. He katsoivat toisiaan hymyillen.
”Hei”, Lily vastasi ja nojasi päänsä Jamesin olkaan. Takki haisi epäilyttävästi alkoholille, mutta sen Lily oli jo osannut aika hyvin arvata. Jo Peterin huonovointisuus paljasti sen. ”Teillä oli ilmeisen hauskaa?”
”Ei yhtä hauskaa kuin eilen illalla jatkoilla. Siriusta ei olisi saanut sängystä ylös ilman kolmea kupillista vahvaa kahvia. Kofeiini ei taida tehdä hänelle oikein hyvää”, James naurahti ja silitti Lilyn poskea. Sitten hän nosti tätä leuasta ja kohtasi vihreät silmät muka pettyneenä. ”Missä minun uudenvuodensuukkoni on?”
Lily pyöräytti silmiään mutta suuteli Jamesia harvinaisen intohimoisesti, kun otti huomioon että he olivat paikassa jossa oli muitakin ihmisiä. Lily ei yleensä halunnut Alicen tavoin kuherrella julkisilla paikoilla, mutta tällä kertaa hän ei pahemmin välittänyt. Ehkä se johtui siitä, ettei hän ollut viitsinyt kuherrella Jamesin kotona kun pojan vanhemmat olivat paikalla, tai siitä, että suuri sali oli edelleen melkein tyhjä, mutta joka tapauksessa Jamesilla ei ollut sen sortin suudelmasta mitään valittamista.
”Johan sitä ollaan kieli toisen kurkussa heti kun vain kotoa päästään.”
”Thomyas, saanko kysyä mitä helvettiä sinä teet Tylypahkassa?” James kääntyi todella ärsyyntyneenä katsomaan isoveljeään Lilyn punastuessa vieressä. ”Eikö sinulla muka jo ollut niin kamala kiire takaisin Unkariin vai mihin lie ollutkaan?”
Thomyaksen ylimielinen ilme ei ollut omiaan lieventämään Jamesin yhä kasvavaa kiukkua miestä kohtaan. Oikeastaan Jamesia ärsytti veljessään ihan joka ikinen asia, eikä kaikkein vähiten se tosiasia, että he tosiaan olivat veljeksiä, halusi hän sitä tai ei. Kulunut viikko oli ollut aivan hänen sietokykynsä rajoilla.
”Tulin tapaamaan professori Dumbledorea”, Thomyas totesi kuin muina miehinä. ”Gwenog tosiaan haluaa tänne, ja ajattelin tehdä vähän järjestelyitä.”
”Voi kun kiva”, James totesi ilkeästi. ”Mitä jos sitten menisit? Hallista viidenteen kerrokseen ja eteläkäytävän päästä vasemmalle. Salasanan saat keksiä ihan itse.”
Thomyaksen mentyä edelleen ylimielisesti hymyillen kukaan seurueesta ei ollut kovin hyvällä tuulella. Amy, joka ei ollut Thomyasta vielä tavannut, ymmärsi nyt mitä Lily oli tarkoittanut sanoessaan edellisenä iltana, että Jamesin veli oli hankala.
”Vai että sellainen tapaus”, Amy mutisi. ”No, sinne meni. Älä huoli James, ei sinun enää tarvitse häntä kestää.”
Kuinka väärässä voi ihminen ollakaan.
