Chelsey: Heh, kiitos! Ja kyllä tää ainakin siksi yhdeksi kuukaudeksi sitten jää tauolle, mutta kesken en jätä. Mä oon sen velkaa kaikille ja etenkin itelleni.
Rentun Ruusunen: Peteristä sen verran, että koska koko tarinassa ei ole Voldemortia ollenkaan, olen yrittänyt muokata myös hahmojen luonteita tämän oletusarvon mukaisesti. Joten koska Peterillä ei ole Voldemortin voiman kaltaista houkutinta, olen olettanut että hän on ihan samalla tavalla lojaali ja hieno ihminen kuin muutkin kelmit. Toivottavasti Rowlingin Peter ei sekoita ketään, koska mun Peter on melkein kuin eri ihminen.
Swizzy: Möh, miksei kukaan tykkää Peteristä?
Raasu se mun mielestä on, ja väärinymmärretty.
Myself: Joo, Peterille pitää vähän selitellä näitä.
Kiitos taas tuhannesti kommentistasi.
onski: Ääh, ei saa ajatella AV:ta mun Peterin kohdalla! Voldemort oli kaiken pahan alku ja juuri, mutta Peter on ihana, ainakin tässä tarinassa (vaikka itse sanonkin). Se on ihana ja hurmaava niin kuin muutkin kelmit, piste.
nauha: Olivia on itse asiassa mulle itsellenikin arvoitus, ja tuli ihan vahingossa koska mun ei pitänyt laittaa tähän enää kamalasti OC-hahmoja.
Aina ei vaan onnistu. En oo kamalasti vielä suunnitellut näiden kahden suhdetta, mutta enpä usko että siitä ainakaan mitään kovin vakavaa tulee. Peter on liian samanlainen kuin Sirius mitä naisiin tulee.
Katsotaan nyt miten tämä kehittyy, alan vihdoin päästä vauhtiin tässä tarinassa! (Ihan hyvä jo nyt, kun julkaisen lukua 42...)
Anturajalka93: Kääk, apua!
Varmaan aika pelottavaa bongata itsensä jostain ficistä! Mutta älä huoli, kyllä sä vielä mun Peterille lämpenet, siitä ei voi olla pitämättä!
BelWard: Kuten jo sanoin, sitä Piskuilanin perkelettä ei saa ajatella mun Peterin kohdalla, anna tämän muodostaa oma mielikuvansa.
Koeviikot on yliarvostettuja.
L.E: En ole ihan varma, olenko saanut tästä luvusta kirjoitettua yhtä mielenkiintoisen kuin edellisestä mitä Peteriin tulee, mutta yritin ainakin.
Ja muuten, aika imartelevaa että meinasit myöhästyä mun takia allekirjoituksesta... *blush*
hiphei!!!: Kiitos hurjasti, ja totta kai Peteristä pitää kirjoittaa!
A/N: Tämä luku junnasi paikoillaan aika kauan kun en oikein tiennyt mistä se pitäisi aloittaa, mutta sain sen sitten kuitenkin kirjoitettua. Laatu on aika huono, eikä tässä tapahdu oikein mitään, ja luultavasti pilaisn joidenkin odotukset kelmien uudestavuodesta, mutta aina ei voi voittaa.
Enjoy - if you can.
Kuu, kuinka monta kertaa kuu oli oppaani mun
Kuinka monta kertaa taivalta taittelin
Etsien, kaivaten niin apua sen
Jani Wickholm: KuuNeljäskymmenes toinen”...Ja tajuatteko että tuo sarviaivo ei oikeasti edes viitsinyt kertoa siitä meille?!”
Remus pyöritteli silmiään Siriukselle, joka oli pauhannut Jamesin veljestä viimeiset kaksi tuntia. Toki Remustakin vähän häiritsi, ettei heille oltu kerrottu Thomyaksesta, mutta hänestä Sirius ylireagoi tapansa mukaan suunnattomasti. Jamesin syyt olla kertomatta olivat täysin ymmärrettävät, ja Sirius teki kärpäsestä härkäsen, vaikka oli kuulemma jatkanut samaa saarnaa tapaninpäivästä asti.
”Miten ihmeessä sinä olet jaksanut häntä?” Remus kysyi puoliksi huvittuneella äänellä, mutta sanojen takaa kuulsi ahdistus. Aurinko oli jo laskemaan päin, ja Rääkyvän röttelön pölyisistä ikkunoista siivilöityi vain vähän valoa hänen arpisille kasvoilleen. Hän melkein jo tunsi suden heräävän sisällään.
”En kamalan hyvin.” James kohautti olkiaan ja seurasi katseellaan Siriusta, joka jupisi itsekseen ja käveli edes takaisin pienessä huoneessa potkaisten ovea aina sen luo tullessaan. ”Missäköhän Peter oikein viipyy?” hän kysyi sitten varmaan sadannen kerran sinä iltana.
Melkein heti kuului portaista räksähdys, kun lyhyt poika ilmiintyi paikalle. Ovi aukeni ja Peter tuli huoneeseen hämmentyneen näköisenä, hiukset sekaisin ja takki märkänä senpäiväisen sateen jäljiltä. Hän vilkaisi ohimennen Siriusta, joka ei ollut noteerannut hänen saapumistaan mitenkään, ja meni sitten istumaan seinän viereen vastapäätä hajonnutta patjaa, jonka päällä James makoili jalat ylhäällä. Remus istui ainoalla ehjällä tuolilla hajareisin ja katsoi kulmat rypyssä Peterin tyhjää ilmettä.
”No, Peter”, hän hymähti ja laski leukansa väsyneenä tuolin selkänojalle vilkaisten alitajuntaisesti ikkunasta ulos. ”Mikä mättää? Ja mikä kesti?”
Siriuskin vihdoin pysähtyi ja lysähti lattialle pudonneiden repaleisten verhojen keskelle risti-istuntaan. Peter tuijotti vähän aikaa lattian kolhuja hajamielisenä ja huokaisi sitten turhautuneena. ”No kun satoi ja menin sinne puistoon joka on meidän kodin lähellä. Ja sitten sinne tuli yksi Olivia – ”
”PETERILLÄ ON NAINEN!”
”Sirius, ole hiljaa. Peter, jatka.”
”Kun siis se Olivia kertoi minulle kaikkia ihan ihme juttuja kavereistaan jotka osoittautuivat kaikki kusipäiksi”, Peter jatkoi Siriuksen keskeytyksestä välittämättä ja mietti vieläkin koko kohtaamisen sisältöä. ”Ja sitten hän selitti kuinka oli saanut poikaystävänsä rysän päältä kiinni parhaan kaverinsa kanssa, ja sitten me istuttiin siinä keinussa hiljaa ja loppujen lopuksi Olivia antoi minulle tämän – ” hän otti Olivian kirjoittaman lapun taskustaan ja ojensi sen lähimpänä olevalle Remukselle ” – ja lähti sanomatta enempää. Ja minä olen viimeiset neljä tuntia yrittänyt miettiä onko siinä joku koodi tai jotain, mutta numeroissa ei tunnu olevan mitään järkeä!”
Remus katsoi numeroita hetken aikaa ja näytti sitten aika yllättyneeltä. Hän hymyili ja katsoi Peteriä kiusaavasti kulmiensa alta. ”Peter, onko tämä Olivia kenties jästi?”
”Joo, on kai”, Peter mutisi kummastuneena. ”Miten se tähän liittyy? Onko jästeillä jotain omia numerokoodeja?”
”No tavallaan”, Remus nauroi ja ojensi lapun Jamesille, joka myös alkoi nauraa Siriuksen tullessa kurkkimaan lappua samaan aikaan näyttäen yhtä kummastuneelta kuin Peter. ”Näyttää siltä että Olivia pitää sinusta!”
”Mistä sinä niin päättelet?” Sirius älähti, nappasi lapun omaan käteensä ja alkoi käännellä sitä nähdäkseen numerosarjan mahdollisimman monesta eri suunnasta. ”Lukeeko tässä niin?”
”Ei”, James hekotti, ”se on puhelinnumero.”
”Hupe mikä?”
Remus huokaisi turhautuneena. ”Juuri tämän takia teidän olisi kannattanut pysyä siellä jästitiedon kurssilla.” Hän alkoi selostaa pitkää tarinaa puhelimesta ja puhelinnumeroista, minkä jälkeen James selitti pääpiirteissään, miksi Olivian antamasta puhelinnumerosta voi päätellä että tyttö oli kiinnostunut Peteristä.
Poikien päästyä selostuksen loppuun Peterin ja Siriuksen sivulle kallistuneilla kasvoilla oli lähes identtiset ilmeet, joista saattoi lukea ”liikaa tietoa rekisteröitäväksi”.
”Eli”, Peter sanoi hitaasti, ”Oliviako antoi tuon lapun minulle, koska halusi että minä... öö...
soitan hänelle? Mitä ikinä se nyt tarkoittikaan?”
”Nimenomaan”, Remus huokaisi ja irvisti vähän tuntiessaan vihlaisun selässään. Pian se taas alkaisi. Muut kolme alkoivat myös liikehtiä vähän levottomina, tarkistaen ja analysoiden pienimmänkin muutoksen ystävässään. ”Ja se, että hän haluaa sinun soittavan hänelle, on merkki siitä, että hän on kiinnostunut.”
Sirius naurahti haukahtavasti ja näytti jostain syystä vähän jopa isällisen ylpeältä. ”Hyvää työtä, Matis! Oliko Olivia hyvännäköinen?”
Peter kohautti olkiaan. ”En minä tiedä, oli kai. Miksi minä häneen olisin niin kovin paljon huomiota kiinnittänyt?”
”Peter, Peter, Peter”, Sirius huokaisi, ”jos tyttö tulee luoksesi, aloittaa keskustelun jossa mainitsee olevansa vapailla markkinoilla ja on vieläpä yhtä höynähtänyt kuin sinä mitä sateeseen tulee, niin totta kai silloin pitää kiinnittää huomiota. Kuulostaa siltä että hän oli loistava S.A.A.L.I.S.!”
”Niin mikä?” James kysyi huvittuneena. Tätä luokitusta hän ei ollut vielä kuullutkaan.
”Seksikästä, Aloitteentekevää, Armottoman Leikkimielistä mutta Ihannoitavaa Säätöainesta. Niitä on nykyään aika harvassa, jos totta puhutaan”, Sirius iski silmää. ”Aika moni tylypahkalaisista oli vielä neljännellä niitä, mutta jostain syystä he muuttuivat kun K.U.P.P.I.K.O.K.O. astui kuvioihin.”
K.U.P.P.I.K.O.K.O., eli Kun Uljaan Prinssin Paras Innoittaja Kerää Olemattomat Kuulopuheet Onkeensa, oli kiltimpi nimitys sille syksylle, kun Siriuksen maine naistennaurattajana levisi kulovalkean lailla koulussa. Termin oli alunperin tainnut keksiä Peter useamman tuliviskipaukun jälkeen, mutta sittemmin sitä olivat käyttäneet kaikki kelmit kuin omaansa. Lyhenne oli saanut useammalta tytöltä huvittuneen silmäyksen ja parilta opettajalta paheksuvan katseen, joten se oli ehdottomasti hyväksytty kelmien viralliseen sanavarastoon.
Remus nousi tuoliltaan ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessa puisteleksien tahattomasti harteitaan. Pieni vilkaisu ulkona loimottavaan kuuhun sai Jamesin, Peterin ja Siriuksen muttumaan eläinmuotoihinsa juuri, kun Remus alkoi täristä ja muuttua.
”Nähdään aamulla, kaverit”, hän sanoi hampaittensa välistä, ennen kuin susi otti vallan.
**
Alice käveli ympäriinsä puoliverisen Amyn kotona ja ihmetteli milloin mitäkin.
"Mikä tämä on?" hän kysyi Lilyltä nostaessaan olohuoneen sohvalta mustan kapulan, jossa oli epämääräisiä nappuloita.
"Se on television kaukosäädin."
Ei kuulostanut hyvältä. Alice pyöritteli esinettä epäluuloisena käsissään. "Tahdonko minä tietää mitä jästit sillä tekevät?" hän mumisi puoliksi itsekseen, ja mietti että olisi sittenkin pitänyt ottaa se jästitieto kun Lily sitä ehdotti.
Lily, joka tiesi tarkalleen ettei television kaukosäätimellä (yleensä) tehty mitään epämääräistä, päätti huijata Alicea vähän ja iski Daniellelle silmää. "Hmm... ei, en usko että tahdot."
”Okei, kuka haluaa suklaapirtelöä?” Amy huikkasi keittiöstä ja tuli sitten itsekin näkyviin. ”Tänä uutenavuotena ei tarjoilla alkoholia, koska se olisi epäreilua Daniellelle – ja sitä paitsi äiti ja isä tulevat kahden jälkeen kotiin enkä halua että he löytävät meidät sammuneina lattialta.”
Hänellä oli ollut hyvä tuuri. Äiti ja isä olivat saaneet kutsun entisten naapurien uudenvuodenjuhliin, Ann oli livistänyt salaa poikaystäväsä ja joidenkin muiden luihuisten järjestämiin juhliin sanoen että on yötä yhden toisen kaverinsa luona, ja Jack oli mennyt ampumaan raketteja naapurien kanssa kaupungin ulkopuolelle. Asunto oli siis tyhjä, ja Amylla oli jopa lupa pyytää kaverit sinne. Kaikki oli siihen mennessä sujunut loistavasti.
Mutta vaikka Amylla oli hauskaa parhaiden ystäviensä kanssa, kun he pelasivat lautapelejä ja puhuivat poikaystävistä ja nauroivat ja tekivät erilaisia pirtelösekoituksia, osa hänen ajatuksistaan oli koko ajan remuksen luona, osa hänestä kärsi jatkuvasti kun mietti, missä tämä oli, mitä teki ja oliko tällä kaikki kunnossa. Ja kun he kahdeltatoista menivät parvekkeelle laskemaan sekunteja, muiden ihaillessa täyttä kuuta Amy ihmetteli, miten jokin niin kaunis voi aiheuttaa toisille niin paljon tuskaa.
