A/N: Vastailen teidän kommentteihin aamulla/päivällä, mutta tulin nyt julkaisemaan tän uuden luvun.
Muistinko kertoa
Että mä unohdan välillä kertoa
Kuinka paljon mä sua
Kaiken aikaa rakastan
Hector: Muistinko kertoaKahdeskymmenes kolmasAlice tuntui olevan aina oikeassa. Tylyaho ei ollut koskaan näyttänyt lokakuun kaatosateessa kauniimmalta kuin sinä lauantaina, ja Lily oli iltapäivään mennessä ihan varma, että se oli koko syksyn paras päivä. Ja parasta siinä oli se että se oli niin kertakaikkisen tavallinen: kävelyä käsi kädessä jutellen pitkin pääkatua, poikkeaminen silloin tällöin Sekossa tai Hunajaherttuassa, josta James osti Lilylle suklaasammakoita, piipahdus Kolmessa Luudanvarressa kermakaljalla. Lily tiesi, että Matami Puddifoot oli tylypahkalaisten pariskuntien suosima romanttinen kuppila, mutta jostain syystä häntä ei houkutellut sellainen paikka. Kolmen Luudanvarren lempeä, kotoisa ja ihanan tavallinen tunnelma sopi Lilylle paremmin kuin hyvin, ja hän sanoikin siitä Jamesille, kun poika kysyi minne he menisivät kermakaljalle.
”Puddifoot vaikuttaa minustakin aika... mielenkiintoiselta”, James totesi nyrpistäen nenäänsä ja avasi Lilylle oven. ”En ole sisällä käynyt, luojan kiitos, mutta ohi on tullut käveltyä muutamaan otteeseen eikä sen perusteella siellä tarvitse kauaa olla kun jo on pää täynnä hattaraa.”
Lily siis löysi jälleen yhden asian, joka heitä Jamesin kanssa yhdisti, ja se oli kaiken ällösöpöilyn ja liian siirappisen karttaminen. Tämä huvitti Lilyä erityisesti siksi, että hän muisti kuinka kolmannella luokalla James oli ystävänpäiväksi kirjoittanut hänelle rakkausrunon vaaleanpunaiselle hajustetulle pergamentille ja laittanut kyyhkysen tuomaan sen tytölle – sillä seurauksella että lintu, typerä eläin kun oli, oli lentänyt päin tyttöjen makuusalin vasta pestyä ikkunalasia ja tuupertunut ikkunalaudalle. Jamesilla oli ollut kuolleessa kyyhkysessä aika paljon selittämistä professori MacGarmiwalle, joka ei katsonut hyvällä tyttöjen kovaäänistä säikähdystä vapaapäivän aamuna kello kuuden aikaan.
Lily ja James muistelivat tätä tapahtumaa nyt nauraen, ja Lilykin osasi jo antaa pojalle anteeksi kuolleen linnun, samoin kuin James oli jo aikoja sitten antanut anteeksi ne kerrat, joina Lily oli kironnut hänelle toisen nenän tai liikavarpaita. Ne tuntuivat kuuluvan kaukaiseen menneisyyteen, eikä ollut enää väliä kuinka monta kertaa James oli pyytänyt Lilyä treffeille tai kuinka monesti kiroukset olivat lennelleet ympäri Rohkelikkotornin oleskeluhuonetta. Pääasia oli se, että se oli nyt kaikki ohi, he olivat molemmat kasvaneet aikuisiksi ja tajunneet asiat eri tavalla.
”Kuule, minusta ne räpylät oli kyllä ihan kivat”, James nauroi nostaen pinnalle viitosluokan puhutuimman jutun, kun James oli kärttänyt tyttöä treffeille koko viikon ja Lilyn hermot olivat pettäneet viimein perjantain muodonmuutostunnilla. Poika ei kuitenkaan ollut suostunut luopumaan räpylöistä, sillä oli tahtonut kokeilla kuinka syvälle pääsisi niiden avulla sukeltamaan. Sinä viikonloppuna tehtiin koulunennätys. ”Voisit tehdä ne uudestaan joku kerta!”
”En taida”, Lily tokaisi ja hörppäsi kermakaljaansa. ”Enkä varmaan edes muista enää sitä loitsua. Olin niin raivoissani että se vain tuli.”
”Voi luoja”, James sanoi puoliksi tosissaan ja puoliksi leikillään, ”jos saat sellaisia loitsuja päähäsi lähes ajattelematta, mieti miten hyvin pärjäät S.U.P.E.R. -kokeissa kun ajattelet pääsi puhki!” Sanojen takaa kuulsi aito kunnioitus joka sai Lilyn punastumaan ja kääntämään katseensa. Näin tehdessään hän huomasi Remuksen ja Peterin ohittavan Kolmen Luudanvarren ja mietti minne he olivat mahtaneet Siriuksen kadottaa.
James kävi ostamassa heille kummallekin uunituoreet rinkelit ennen kuin he jatkoivat matkaansa. ”No niin, kello on vasta kaksi”, hän totesi vilkaistessaan hienoon taskukelloonsa, jonka oli saanut vanhemmiltaan lahjaksi tullessaan täysi-ikäiseksi. Hän kääntyi katsomaan Lilyä ilkikurinen katse silmissään. ”Onko jotain mitä välttämättä tahtoisit tehdä, vai saanko keksiä tekemistä?”
Lily tunsi Jamesin sen verran hyvin että tiesi ettei tuo ilme luvannut hyvää. Hän kohotti epäilevästi kulmiaan ja sanoi: ”Ja mitähän se mahtaisi olla?”
”Okei, ei mennä sitten.”
”Kerro nyt ensin mitä se olisi ollut!”
”Maailman paras piilopaikka”, James virnisti ja osoitti suoraan kadun päässä olevaa ränsistynyttä porttia, joka johti vähintään yhtä ränsistyneelle pihamaalle. ”Lisäksi maailman kummittelevin rakennus ja sitä rataa. Kiinnostaisiko?”
Lily ei ollut uskoa korviaan. ”Rääkyvä röttelö? Sinnekö sinä olisit halunnut mennä?” Lily oli toki kuullut kaikki mahdolliset kertomukset talon kauhuista, ja vaikka hän ei uskonutkaan yhtäkään niistä todeksi, hän ei voinut pysäyttää vilunväreitä jotka kulkivat nyt hänen selkäänsä pitkin. ”Sinäkö ihan totta olisit halunnut mennä sinne?”
”Hei, älä viitsi. Minä olen käynyt siellä! Ei se ole niin pelottava kuin mitä siitä sanotaan, ihan totta!” James hymyili nähdessään pienoisen kauhun lilyn silmissä ja kietoi kätensä tämän harteille. ”Haloo, missä sinä oikein kuvittelit meidän viettävän aikaa kun käymme kiellettyinä päivinä Tylyahossa? Ei me voida miten sattuu hihhuloida, ties vaikka Hagrid olisi käymässä Sianpäässä! Sitä paitsi ei kai me nyt oltaisi voitu jättää niin siistiä paikkaa tarkistamatta.”
”Joo, epäilemättä totta, mutta silti. Rääkyvä röttelö?” Välillä Lilystä tuntui siltä kuin eläisi Jamesin kanssa täysin eri maailmassa. ”Siellähän kummittelee!”
”Ei oikeasti”, James totesi kuin puhuisi säästä. Se on vain huhu, tiedä sitten mistä olisi lähtenyt liikkeelle.” Hän virnisti taas ja Lilystä tuntui että poika tiesi röttelöstä enemmän kuin antoi ymmärtää. ”Älä huoli, vien sinut sinne sitten joku toinen kerta. Maistuisiko rinkeli?”
**
Kello alkoi lähestyä seitsemää, jolloin kaikkien tylypahkalaisten oli palattava linnaan. Lily ja James kävelivät hiljakseen matelevan joukon perässä pitäen pientä välimatkaa Sekon tuotteilla leikkiviin kolmosluokkalaisiin, ja Lily oli jo aikeissa takavarikoida yhden pojan uutuustuotteen, räyhäävän frisbeen, kun James vetäisi hänet takaisin viereensä ja sanoi leppoisasti: ”Ei töitä tänään.”
Lily vain nauroi ja antoi kolmosluokkalaisten mennä – oli aika antaa uusien valvojaoppilaiden näyttää kyntensä, ja Lily aikoi katsella sivusta. Raportointi olisi ensi viikon kokouksessa.
Kaksikko jättäytyi tahallaan muusta väestä vähän jälkeen, mutta eivät kuitenkaan niin paljon että olisivat kiinnittäneet erityistä huomiota. Lily ei pitänyt silmätikkuna olemisesta samalla tavalla kuin James eikä siksi ollu kovin innokas kuhertelemaan oleskeluhuoneen sohvalla tai pussailemaan koulun käytävillä niin kuin monet muut parit. Häntä ahdisti sellainen, ja vältti sitä niin paljon kuin mahdollista. Ei hän sitä Jamesin takia vältellyt, mutta välttääkseen kyseisen mielikuvan syntyä hänen oli siirryttävä välillä mukavuusalueensa ulkopuolelle ja löytää itsensä Jamesin kainalosta viidenkymmenen muun rohkelikon silmien alta.
Heti päästyään koulun muurien sisäpuolelle Lily pysähtyi ja veti Jamesin kanssaan vähän sivumpaan. Sivusilmällään hän näki kuinka Ann esimerkillisesti takavarikoi häntä aikaisemmin piinanneen frisbeen. Lelun ostanut poika lähti kiukkuisena kohti linnaa kiroillen karskimmin kuin sen ikäiselle oli oikeastaan soveliasta. Mutta nyt Lily ei keskittynyt siihen.
”Kuulehan”, hän sanoi Jamesille ja vilkaisi ohi kulkevaa vahtimestaria, joka ei ilmeisessti huomannut heitä vaan jatkoi matkaansa selkä kumarassa. ”Juuri nyt oleskeluhuone ei oikeastaan houkuttele. Minulla on ollut tänään niin hyvä päivä, etten tahtoisi pilata sitä näkemällä masentuneen Siriuksen ja kuulemalla uusimmat juorut.”
Ja tuntemalla kuinka kaikki katsovat meitä, Lily ajatteli, muttei sanonut siitä mitään. ”Ja sitä paitsi”, hän mutisi ja katsoi ylös Jamesin kasvoihin painaen leukansa tämän rintaa vasten, ”meillä on viime aikoina ollut tosi vähän kahdenkeskistä aikaa. Ei tuhlata sitä, jooko?”
James hymyili leveästi ja pujotti sormensa tytön sormien lomaan. Hän painoi huulensa Lilyn huulille, suuteli pitkään ja lempeästi ja tunsi toisenkin hymyilevän. ”Ajan tuhlaaminen ei kuulu sanavarastooni, kun on kyse sinusta”, hän mutisi vasten Lilyn huulia ja sai tytön naurahtamaan ja suutelemaan häntä uudestaan juuri kun navakka tuulenpuuska ripotteli puun oksista vettä heidän päälleen. ”Mutta ulkona alkaa jo olla aika kylmä, eikä me varmaan haluta vilustua”, James totesi. ”Mennään sisälle. Tiedän yhden kivan paikan.”
Lily ei ollut koskaan aikaisemmin kuullut paikasta nimeltä tarvehuone, mutta James selitti aika paljon matkalla siitä, kuinka sinne sai ihan mitä tahansa halusi – paitsi ruokaa. Jamesin ihmetykseksi Lilyltä tuli siihen vastaus kuin apoteekin hyllyltä.
”Ruoka on ensimmäinen viidestä poikkeukseta Gampin lakiin perusmuodonmuutoksista. Sitä ei voi taikoa tyhjästä.” Lily näki että James oli ihan ymmällään ja huokaisi sitten syvään. ”Ihan totta, etkö sinä ole vielä avannutkaan tämän vuoden muodonmuutoskirjaa?”
”Olenhan minä sen avannut, mutta kukaan ei puhunut lukemisesta.”
Lily pyöräytti silmiään eikä todellakaan jaksanut alkaa selittää aina niin fiksulle poikaystävälleen Gampin lakiin liittyvistä poikkeuksista, joista heidän pitäisi maanantaina palauttaa kolmen jalan tutkielma professori McGarmiwalle. Sen sijaan hän seurasi hiljaa kuunnellen tarkkaavaisesti Jamesin selostusta siitä, kuinka he olivat kelmien kanssa löytäneet tarvehuoneen vahingossa juostessaan Voroa pakoon toisena lukuvuonna. Paikka oli tullut esiin viime hetkellä, ja se oli ollut tavallinen tyhjä luokkahuone, mutta kun he olivat myöhemmin tulleet tutkimaan paikkaa, he eivät olleet löytäneet mitään.
Kolmannessa kerroksessa James pysähtyi, ja Lily katseli kun hän asteli seinän viertä kolme kertaa edestakaisin ajatellen ankarasti jotakin. Sitten yhtäkkiä seinään ilmestyi raskas puuovi, ja vaikka Lily oli Jamesin kertoman perusteella sitä osannut odottaakin, hän hämmästyi silti, sillä oli ihan varma ettei siinä kohdalla ollut koskaan ollut ovea. Sitä paitsi hän oli siinä käsityksessä että ovi oli ilmestynyt ulkoseinään.
James hymyili viekkaasti Lilyn hämmentyneelle ilmeelle ja avasi oven. Astuessaan sisään Lilystä tuntui kuin hän olisi astunut oman kotinsa olohuoneeseen, ja james nauroi hänen suustaan kuuluvalle järkyttyneelle henkäisylleen. Ei Lily voisi täällä olla, hänestähän tuntuisi koko ajan että minä hetkenä tahansa Petunia tai äiti tai isä astuisi sisään! Hän kääntyi ärtyneenä Jamesiin päin ja oli jo aikeissa alkaa moittia tätä, kun poika kehotti häntä ajattelemaan mieluisampaa tilaa. Lily aloitti pienellä kokeilulla, ja sai ajatuksen voimalla sohvat muuttumaan valkoisesta tekonahasta lämpimän punaiseksi pellavaksi. Innoissaan hän alkoi sisustaa huonetta uuteen uskoon, ja hetkessä valkeaan tekotakkaan syttyi oikea tuli, seinät muuttuivat kermanvärisistä hieman haaleaksi ruskeaksi ja puulattian peitti punainen pörröinen matto. Hän sai rautanaulakon oven viereen seinälle ja ripusti siihen märän takkinsa katsellen lumoutuneena ympärilleen huoneessa.
”Tämä paikka on aivan ihmeellinen!” hän henkäisi ja James nauroi heittäessään takkinsa Lilyn takin viereen. ”En voi uskoa että tällainen taikuus on mahdollistakaan!”
”Joo, ei mekään sitä meinattu aluksi uskoa”, James sanoi ja lysähti sohvalle. ”On muuten tosi hyvät sohvat! Paremmat kuin ne teidän olohuoneessa, ja se on jo aika paljon sanottu.”
Lily oli haltioissaan ja liikkui hitaasti ympärilleen katsellen kohti sohvaa. ”Miksi hemmetissä et kertonut minulle tästä aikaisemmin?” hän ihmetteli istuutuessaan Jamesin viereen sohvalle. ”Tämä on varmasti koko Tylypahkan ihmeellisin huone, ja te olette pitäneet tiedon itsellänne? Aika itsekästä, etten sanoisi.”
”Mutta ajatteles nyt järkevästi”, James hymyili ja veti tytön kainaloonsa. ”Jos kaikki tietäisivät tästä, se menettäisi osan hohtoaan. Ja kaikki kävisivät täällä. Tylypahkassa on niin paljon oppilaita ja opettajia, että tarvehuhone ei enää soisi samanlaista yksityisyyttä kun kaikki ramppaisivat sisään.” Hän käänsi Lilyn loistavat kasvot omiaan päin ja silitti tämän hiuksia. ”Ja jos täällä ramppaisi ihmisiä jatkuvasti, emme voisi tulla tänne rauhassa ja viettää aikaa ihan vain kahdestaan.”
Lilystä oli ihanaa olla pitkästä aikaa kahden kesken Jamesin kanssa ilman että ympärillä pyöri ketään muuta. Heillä ei ollut koulun alkamisen jälkeen ollut yhtään päivää niin että he olisivat voineet vetäytyä jonnekin, ja minne he olisivat edes menneet? Lisäksi tässä illassa oli kaiken näköistä, se oli aivan erilainen. Heidän siihenastinen kontaktinsakin oli ollut sylikkäin istumista ja korvaan kuiskimista, pientä suukottelua ja ujoja katseita. Nyt kun muita ei ollut, kun he olivat täysin kaksin, Lily saattoi aistia vapautuneisuuden Jamesin huulten liikkestä ja siitä, miten poika upotti sormensa tytön hiuksiin.
Siinä he olivat siinä taianomaisessa huoneessa, kädet toistensa ympärillä ja huulet toistensa huulilla, täysin välittämättä siitä mitä heidän ystävänsä ajattelivat heidän katoamisestaan. Ja jos totta puhutaan, Lily ei edes sillä hetkellä ajatellut ketään muuta kuin Jamesia, eikä siksi osannutkaan olla huolissaan tästä syntyvistä mahdollisista juoruista. Kaikki mitä hän tajusi, oli James ja etäisesti takassa roihuava tuli. Hänen oma vasen kätensä pojan poskella, toinen lämpimässä niskassa, Jamesin käsi hänen hiuksissaan ja oikean käden sormet paidan helmalla –
Lily henkäisi säikähdyksestä ja tunsi värähtävänsä. James ilmeisesti tulkitsi sen väärin, ja jatkoi paidan hidasta rullaamista, mutta Lily jähmettyi täysin ja alkoi sekunnin murto-osan jälkeen vetäytyä lähes paniikinomaisesti poikaystävänsä otteesta. Hän tunsi haavojen aukeavan taas, tällä kertaa pahemmin kuin koskaan, ja siirtyi sohvan toiseen päähän ja nosti polvensa eteensä muuriksi varoen visusti katsomasta Jamesiin päinkään. Hän tunsi taas kaiken sen kivun, tunsi joka ikisen piston sydämessään kuin ne olisivat aivan tuoreita haavoja. Lily painoi päänsä tuntiessaan kyynelten tulevan ja tukahdutti huutonsa käsiinsä.
James istui järkytyksestä kankeana sohvan toisessa päässä ja yritti käsittää mitä oli tehnyt väärin. Oliko hän edennyt liian nopeasti? Luultavasti. Mutta hän oli myös varma, että Lilyllä ei ollut kaikki hyvin. Hän katsoi, kun tyttö alkoi täristä itkun voimasta ja rupesi heijaamaan itseään edestakaisin, kuin olisi pieni lapsi kehdossaan. Lily näytti haavoitetulta, kuin jotain kamalaa olisi tapahtunut.
”Lily?” James kuiskasi tunnustellen ja meni hieman, vain aavistuksen verran lähemmäs. ”Lily, mitä minä – ” hän keskeytti nähdessään tämän pudistavan kiivaasti päätään. ”Lily rakas, puhu minulle!”
Lily vain jatkoi päänsä pudistelua. James nosti kätensä ja oli aikeissa vetää tytön kainaloonsa, mutta kuin vaistomaisesti Lily kavahti ja nosti pelokkaan katseensa poikaan, ja vaikka se oli vain pieni hetki, kun he katsoivat toisiaan silmiin, vain pienen pieni aavistus, James ymmärsi. Hän ymmärsi, mutta asian sisäistämiseen mennessä Lily oli jo painanut kasvonsa takaisin alas eikä siis nähnyt järkystystä ja sitä seuraavaa puhdasta vihaa pojan kasvoilla.
”Kuka se oli?” James kysyi ääni väristen turtana vihasta, tuskasta ja aaltoina kasvavasta suojeluvaistosta. ”Kuka pirulainen on mennyt koskemaan sinuun?!”
