Title: On se niin vaikeaa...
Author: oromari
Beta: Rakas siskoni
Fandom: Kaspianin matka maailman ääriin (elokuvan pohjalta, kirjan lukemisesta niin kauan)
Genre: Draama, one-shot
Rating: K-11
Pairing: Kaspian/Edmund
PoV: Ensimmäisessä raapaleessa Ed ja toisessa Kaspian
Disclaimer: Henkilöt eivät kuulu minulle (vaikkakin heidän näytteliänsä olisi mukava omistaa
)
A/N: kirjoitin tämän samana iltana, kun olin käynyt katsomassa Kaspianin matka maailman ääriin -elokuvan. Tässä on siis kaksi raapaletta, jotka kuvaavat yhtä kohtausta leffassa ensin Edin silmin, sitten Kaspianin silmin. Toivottavasti tykkäätte
****
Kaspian seisoi edessäni niin… äh… minun on nyt ihan pakko myöntää… Niin komeana, että se jäädytti minut paikoilleni.
En pystynyt muuta kuin tuijottamaan hänen upottavan syviä surullisia suklaasilmiänsä (tiedän, klisee) – vaikka ne olivatkin alas luodut –, noita täydellisen muotoisia huulia – vaikka alakaari olikin vinoutunut hänen purressaan siihen, – hänen miehekästä vahvaa leukaansa – kireydestä huolimatta – ja hänen… miten sen nyt kuvailisi? – no joka tapauksessa hänen hiuksiaan. Hei ihmiset, oikeasti! Voiko kenelläkään olla noin täydellisiä hiuksia?
Ärtymys ja kateus polttelivat keuhkoissani ja rintaani särki vain hänen näkemisensä. Jopa noin epävarmana ja haavoittuvana hän oli henkeäsalpaavan upean näköinen. Tämä on varmaan joku Lucyn minuun tartuttama Susan-kompleksi.
Vatsassani kiemurteli oudosti (en osaa sanoa, oliko se inhottava vai miellyttävä tunne) ja kasvojani kuumotti erityisen epämukavasti. Tunsin, kuten tunnen lähes aina kun hän on lähettyvillä, itseni mitättömäksi rääpäleeksi.
Kaspian puristeli käsiään nyrkkiin, kuin olisi aivan yhtä hermona kuin minäkin. Mutta eihän se ole mahdollista; hänhän on itse herra Rauhallisuus.
Ravistelin päätäni, saadakseni liian kovaksi käyvän kiemurteluntunteen vatsassani hellittämään. En kehdannut katsoa häneen enää vaan aloin räpeltää ylleni rintapanssaria. Miten nämä soljet suljettiinkaan? Käteni tärisivät niin että toimitus tuntui miljoona kertaa hankalammalta kuin mitä sen kuuluisi olla. Vielä lisäävänä ärsyttävänä, hankaloittavana seikkana tunsin hänen katseensa polttelevan käsissäni ja kasvoissani. Mokoma päätti häiritä minua vielä puheellaankin, sillä saakelin pehmeällä, ihoa kihelmöivällä äänellään.
”Edmund”, hän mutisi ja yskähti, ”jos tämä ei nyt päätykään hyvin… haluan että tiedät: Minä – ” ääni hiipui hetkeksi, enkä tuntenut enää hänen katsettaan.
Kun käännyin hämmentyneenä hänen puoleensa, hänen näkökenttänsä oli taas keskittyneenä hänen kengänkärkiinsä ja hän haroi vaivautuneena hiuksiaan. Jos ei olisi ollut niin hämärää, olisin voinut vannoa että hänen naamansa oli ihan pinkki.
” – minä rakastan sinua”, hän mumisi. Kai. En ole aivan varma, oli vaikea saada selvää. Hän kröhäisi ja jatkoi voimakkaalla, miehisellä äänellä, josta ihan varmasti sain selvää – ellei sitten tietysti (luultavasti) aivoni olleet menneet sekaisin –: ”kuin olisit veljeni!”
”Niin minäkin, kuin veljeä.” Huomasin vasta möläytettyäni melkein hysteerisesti muuttaneeni ääneni matalammaksi, kuin yleensä. Nyökytin myös päätäni, kiivaasti kuin idiootti ja hänen näppärät sormensa sulkivat ne typerät hiestä liukastamani soljet. Me molemmat suunnilleen ryntäsimme takaisin kannelle.
Ja ärsyttävin juttu Kaspianissa on, ettei vain hänen ulkonäkönsä tee hänestä niin helvetin ihanaa ja haluttavaa, vaan myös se hänen perkeleen täydellinen luonteensa. Ja se voima, joka säteilee hänestä kuin pyhimyksestä. Hän on sellainen tyyppi, josta nähdessään sanoo: ”Hei wow! Siinäpä aito kuningas.”
Minä taas… tulen aina olemaan se petturi, joka möi siskonsa herkuista.
****
Sydämeni jyskyttää niin että kuulen veren kohisevan korvissani. Minua pelottaa. Minut melkein uhrattiin usvalle, mutta nyt minua pelottaa? Luojani, mikä minussa on vikana! Jos isä näkisi minut nyt…
Käteni vapisevat, mutta pakotan itseni tarttumaan rautaiseen kahvaan ja vedän keuhkoni täyteen suolaista ilmaa. Painan kahvan alas. Minun on pakko ottaa tukea ovenkarmista astuessani sisään, etteivät jalkani pettäisi.
Seisot selin minuun, mutta käännyt kuitenkin, kun kuulet oven sulkeutuvan. Et sano mitään, katselet vain minua.
Olet kasvanut viime kerrasta kun olit Narniassa. Viimeksi olit vasta poika, nyt olet jo mies.
Minulla oli ikävä sinua, teitä kaikkia, Susania…
En uskonut että voisin tuntea näin, varsinkaan sinua kohtaan, sinä omahyväinen uhkarohkea raivostuttava lapsellinen pojannulikka. Sinä saat minut hermostumaan ja pelkäämään puolestasi tempauksillasi.
Silti kun vain vilkaisenkin sinua suoneni alkavat virrata miellyttävää lämpöä.
Mutta nyt en pysty edes katsomaan sinua, veikeää hymyäsi, uteliasta pilkettä silmäkulmassasi, sinuun jäätynyttä katkeruuden leimaa…
Kuulen metallin kalinaa ja minun on pakko katsoa mitä sinä teet.
Lämpö leviää kömpelöksi käyneeseen ruumiiseeni virkistävänä, enkä pysty estämään hymyä sinun taistellessasi rintapanssarin kanssa. Tuon pukeminen ei tuottanut sinulle mitään ongelmia viimeksi.
Kylmyys jäykistää taas ruumiini, kun muistan miksi seison nyt tässä. Sydämeni alkaa taas jyskyttää ja kämmeneni hiota. Minua pelottaa.
”Edmund”, minä aloitan heikolla epävarmalla äänellä. Nimesi maistuu kitkeränsuloiselta huulillani. Pala nousee kurkkuuni ja yritän yskiä sen pois. ”Jos tämä ei nyt päätykään hyvin… haluan että tiedät: Minä – ” Pala kurkussani teki puhumisen mahdottomaksi.
Hieron kirveleviä silmiäni ja vedän syvään henkeä ennen kuin jatkan rikkinäisellä, käheällä äänellä, tuntien itseni heikoksi ja typeräksi: ” – minä rakastan sinua.” Paniikki iskee minuun ja karaisen nopeasti kurkkuani. ”Kuin olisit veljeni!”
Minua huimaa ja oksettaa nyt kun se on sanottu. Tuijotan kenkiäni silmiäni peittävän vesiverhon läpi.
Sinä sanot jotain, mutta en kuule mitään. Sanot jotain myöntävää.
Se oli nyt siis siinä.
Et ole vieläkään saanut panssaria yllesi, joten pyyhin käteni nopeasti housuihini ja autan sinut loppuun.