Toiveita, joita ei ääneen lausuttu
Pairing: Remus/Sirius
Genre: angst
Ikäraja: S
Summary: Ollaan yhdessä. Ikuisesti.
A/N: Eäh, minkä kirjoitusvimman mä oikeen oon saanut? Tekis mieli vaan kirjoittaa ja kirjoittaa ja kirjoittaa kokoajan. :'D Joo, eli osallistuu FF100'seen sanalla Loppu ja slash10'iin.
*
Remus seisoi kuulusteluhuoneen edessä. Hänen sydämensä sykki kiivaasti ja kämmenet hikosivat, mutta silti hän oli sisältä turta. Hän ei tuntenut mitään, ei yhtään mitään. Hänen katseensa oli lasittunut, eikä hänen päähänsä mahtunut kuin yksi ajatus.
Ajatus siitä, että jokainen hänen parhaista ystävistään oli poissa. Hän oli jäänyt yksin sodan keskelle, vaikka juuri heistä neljästä, hän oli ollut se, joka olisi ansainnut kuoleman. Hän oli hirviö ilman perhettä tai ketään, joka jäisi kaipaamaan, jos hän kuolisi.
Askeleet ja äänet kuuluivat edestäpäin. Remuksen korvat eivät erottaneet sanoja, vaikka hän kuulikin normaalisti ihmisiä paremmin. Kaikki äänet jostain syystä vain puuroutuivat hänen sisällään tunnistamattomaksi möngerrykseksi.
Remus värisi kylmästä. Hän tunsi ankeuttajien läsnäolon, mutta ei oikeastaan välittänyt. Miksi oliskaan? Hänellä ei ollut yhtään syytä elää. Hänen koko elämänsä oli ollut silkkaa kärsimystä, joten miksi hän antaisi sen edes jatkua? Kaikki, joista hän oli välittänyt, olivat kuolleet.
"Remus."
Remus kohotti katseensa tuohon tummahiuksiseen mieheen, joka oli kuiskannut hänen nimensä ilmaan. Miehen katseesta kuvastui pelko, kun hän kohtasi Remuksen, entisen ystävänsä, katseen.
He tuijottivat toisiaan, eivätkä nähneet tai kuulleet ulkopuolista maailmaa. Aivan kuin aika olisi pysähtynyt heidän ympärillään.
Remus pudisti päätään tuolle anovalle ja säälittävälle olennolle, jota ei voinut enää kutsua edes ystäväkseen. Tuo olento oli tuhonnut hänen elämänsä ja vienyt häneltä kaiken toivon ja luottamuksen toisiin ihmisiin.
"Minä olen sinun ystäväsi, Remus", mies sanoi ja äänestä erottui kauhu. Heidän välissään leijui ääneenlausumattomia sanoja, jotka Remus ymmärsi ilman sanomistakin.
Älä. Älä anna niiden viedä minua. Minua pelottaa. Pelkään tätä paikkaa. Auta minua. Vie minut pois tästä paikasta.
Ollaan yhdessä. Ikuisesti.
Vain me kaksi, sinä ja minä, Remus ja Sirius.
Remus pudisti päätänsä toistamiseen, torjuen tuon miehen tuskan ja pelon.
"Minun kaikki ystäväni ovat kuolleet", hän sanoi. "Ketään Siriusta ei enää ole olemassakaan. Minun ystäväni kuoli sinun tekojesi mukana sinä yönä, kun sinä kavalsit meidät Voldemortille."
Sitten hän lähti, katsoen vielä viimeisen kerran tuota miestä, jota nyt raahattiin kuulusteltavaksi teoistaan.
Kävellessään poispäin kuulusteluhuoneesta, Remus saattoi vielä kuulla sekopäisen naurun, joka kantautui kuulusteltavan suusta.
"Minulle sinä olet kuollut", Remus sanoi hiljaa itsekseen, "mutta minun tunteeni sinua kohtaan eivät ole kadonneet yhtään minnekään."