Author: Salla
Beta: nope..
Title: Vain vaaleanpunainen vaahtokarkki
Genre: angst + fluff
Raiting: S
Pairing: Lily/James, for sure
Warnings: syömishäiriö, Lily ei ole superoppilas ym. Itsetuhoisuus
// Kaapo selvensi varoituksia hiukan c:Challenges: FF100 sanalla 047: Sydän.
Summary:
Syö. Syö, ettei sydämeni lakkaa lyömästä.Disclaimer: En omista hahmoja, jotka tunnistatte. Ne, joita ette tunnista, ovat omiani. Kaikki muu kuuluu Rowille.
A/N: Joo eli jatkan angsti-Lilyn linjalla... En mä tiedä, mun mielestä se vaan on niin kiehtovaa tehdä siitä erilainen kuin yleensä. Ja joo joo, mä tiedän, tää on ehkä vähän... ööh, mielenkiintoinen? Mutta kuitenkin, jos viitsitte lukea niin kommentoitteko myös? Kiitos!
Lilyä otti aina iltaisin päähän. Kaikki otti päähän. Amyn sulkakynän rapina pergamenttia vasten, Harrietin loistaminen poissaolollaan, Cassandran hiuksista kuuluva ääni kun ne soljuivat hiusharjan piikkien lävitse. Alicen pienet huokaisut kun hän katseli yöpöydällään olevaa kuvaa Frank Longbottomista. Kaikkein eniten Lilyä ärsytti se, että kello oli jo niin kirotun paljon ja kaikkien pitäisi jo nukkua että Lily saisi valvoa yksin ja ärsyyntyä siitä.
Lily oli ollut hyvin ristiriitainen niinä päivinä. Ystävänpäivä lähestyi, ja hän käytti yhä enemmän mustia vaatteita. Jos hän olisi voinut hän olisi mennyt oppitunneillekin mustissa farkuissa ja hupparissa, käsissään mustavalkoraidalliset kynsikkäät. Häntä ärsytti ensimmäisessä hetkessä kaikki ja toisessa hän oli taas pirteä kuin peipponen ja vitsaili Alicen kanssa. Kuitenkaan hän ei missään vaiheessa luopunut mustista vaatteistaan. Se taas ärsytti erityisesti James Potteria, joka oli sitä mieltä, että Lilyn ei olisi pitänyt pitää lainkaan mustaa.
"Se saa hänet näyttämään niin kalpealta", hän valitteli harva se päivä ystävilleen suuressa salissa vilkuillen Lilyä pitkän pöydän toiseen päähän.
"No voi herra isä, mene sanomaan se hänelle äläkä meille valita!" Sirius Musta sanoi. Hän oli jo kyllästynyt Jamesin ainaiseen valittamiseen Lilyn pukeutumisesta. "Minua ei ihan totta enää kiinnosta."
"Väitätkö muka että sinua on joskus kiinnostanut?" Remus Lupin, nelikon viisain osapuoli, pisti väliin ja haukkasi palan leivästään ennen kuin jatkoi kurpitsakeittonsa syömistä. "Minusta olet aina vaikuttanut hyvin ärsyyntyneeltä tämän aiheen kohdalla."
"Totta kai minua kiinnosti joskus", Sirius mutisi ja tökki keittoa lautasellaan. "Silloin joskus ensimmäisellä luokalla. Silloin juttu oli vielä uusi. Mutta nyt se ottaa vain päähän, kun Sarvihaara ei tee mitään asian eteen."
"Sirius, kuinka monta kertaa se on sanottava että
Lily vihaa minua?! En voi noin vaan mennä sanomaan hänelle ettei hänen pitäisi pukeutua mustaan, silloin hän ei varsinkaan luopuisi noista vaatteista!"
Peter Piskuilan, neljäs osapuoli ja lähes huomaamaton muille kuin ystävilleen, tuhahti ja paiskasi lusikkansa pöydälle. "Idiootti. Mene sitten ja sano hänelle että hänen pitäisi aina pukeutua mustaan koska se sopii hänelle niin hyvin. Tuolla logiikalla hän menee saman tien vaihtamaan vaatteet eikä pidä enää koskaan mustaa, edes hautajaisissa."
Muut kolme katsoivat hetken Peteriä ja jatkoivat sitten keskustelua huomioimatta tämän kommenttia. "Kunhan sanoin", Peter mutisi, mutta kukaan ei kuullut häntä.
Jamesin sanomisissa oli perää. Ensimmäiseltä luokalta asti, heti kun James oli paljastanut tunteensa Lilyä kohtaan (jotka siis olivat hyvin lämpimiä), Lily oli katsonut tehtäväkseen ylenkatsoa ja halveksia Jamesia niin paljon kuin ikinä ehti ja jaksoi. Jaksamisesta tosin alkoi viidennellä luokalla olla pulaa, kun Lily sairastui syömishäiriöön kaiken sen vihoittelun seurauksena ja jätti ruokailut lähes täysin välistä. James syytti tästä itseään ja jätti kaikki huomauttelut rakkaudestaan pois, mikä vain lisäsi Siriuksen puutumusta, kun Jamesin piti johonkin purkaa tunteensa; Sirius sai toimia maalitauluna, kun James väliin itki, toisena iltana taas huusi raivosta Lilyn tähden, sen tähden mitä hän oli tytölle tehnyt. James oli ajateliut että jos hän ei puhuisi Lilylle tämän sairaus parantuisi ja hän palaisi takaisin normaaliin elämään. Mutta ei. Tyttö laihtui laihtumistaan, mutta kukaan ei tehnyt asialle mitään. Kai he yrittivät, James oli välillä nähnyt Lilyn vieressä istuvan Alicen yrittävän laittaa Lilyn lautasella olevan ruuan mahdollisimman herkullisen näköisesti esille. Joskus taas Lilyn vieressä oli istunut matami Pomfrey, joka papatti kuin papupata huomaamatta ettei Lily kuunnellut lainkaan vaan tuijotti lautastaan kuvotuksen ilme kasvoillaan. Mikään ei tuntunut auttavan.
Lilyä katsoessaan Jamesista tuntui kuin hän olisi katsonut luurankoa. Tytön käsivarret olivat kuin tikut ja solisluut työntyivät paidankauluksesta terävinä näkyville. Joskus kun Lily laittoi ylleen kireän (tai siis aikaisemmin kireän) paidan, hänen kylkiluunsa saattoi nähdä hyvin selvästi. Poskien terävät luut kiristivät kuivaa ihoa ja suuret, kauniin vihreät silmät huusivat tuskasta. Punaiset hiukset olivat menettäneet hohtonsa ja ohentuneet roikkuen nyt suorina pään molemmin puolin. Ja kuitenkin, kaiken sen alla, James näki edessään maailman kauneimman olennon, Lily Evansin, kaiken mitä hän elämältä halusi. Hän halusi pitää tyttöä lähellään, opettaa hänet jälleen nauttimaan ruuasta, hoitaa kauniit hiukset jälleen kuntoon, poistaa tuskan noista silmistä.
Lily oli sairastanut syömishäiriötä pian kaksi vuotta. Kaksi pitkää ja tuskaista vuotta, joiden aikana James ei ollut nähnyt Lilyn syövän juuri muuta kuin vaaleanpunaisia sydämen muotoisia vaahtokarkkeja, joita hän osti Hunajaherttuasta yhden pussin joka Tylyahonkäynnillä. 0,78 vaahtokarkkia päivässä ja lasillisen vettä irvistellen. Siinä kaikki, mitä James näki.
**
Ystävänpäivä. Taas yksi kurja päivä muiden joukossa.
Lily oli vihannut ystävänpäivää ensimmäiseltä luokalta lähtien. Siitä lähtien, kun hän oli herännyt aamulla siihen kun James Potter oli kiljunut alakerrassa "HYVÄÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄ LILY TULE ALAS MINÄ RAKASTAN SINUAAA!" Lily ei vain voinut estää itseään puistattelemasta joka ikisenä ystävänpäivän aamuna kuuden vuoden ajan.
Tämä aamu ei poikennut muista. Sen lisäksi, että Lily heräsi siihen tavanomaiseen kylmyyteen, joka hänet herätti joka aamu (lauhtuminen oli aiheuttanut hänelle kaikennäköisiä ongelmia, yksi niistä oli kylmyys), häntä kylmäsi ajatus ystävänpäivästä. Hän oli illalla kuunnellut ystäviensä rupattelua sen päiväisistä suunnitelmistaan, ja kaikilla tuntui olevan seuraa. Alice olisi Frankin kanssa kuten tavallista, Hillarylla oli jälleen uusi poikaystävä, Amy menisi huispausporukalla ja Cassandra tapaisi parhaan ystävänsä, joka oli jo lopettanut Tylypahkassa opiskelun. Kukaan ei ollut pyytänyt Lilyä mukaan, luultavasti koska he olivat luulleet että tämä kieltäytyisi. Ei hän olisi kieltäytynyt. Hän olisi mieluusti ollut ystävänpäivänä jonkun kanssa, sillä hänellä oli paljon ajateltavaa ja häntä pelotti jäädä ajatustensa kanssa yksin.
Lilyllä oli ollut paljon asioita mielessään viimeisen kouluvuoden ajan. Hän oli vihannut Jamesia ensimmäiseltä luokalta, tai niin hän oli ainakin uskotellut itselleen. Kai hän olikin vihannut tätä aluksi, mutta nyt hän ei enää tiennyt mitään. Hän ei osannut enää kuunnella itseään, ei tiennyt mitä tehdä. Niinpä hän ei tehnyt mitään. Hän oli, ja sillä hyvä. Kun Lily oli vähentänyt syömistään siitä yksinkertaisesta syystä ettei häntä huvittanut syödä, hän oli huomannut että selvisi varsin hyvin ilman mitään valtavia ruokamääriä. Pikkuhiljaa ruoka-annokset pienenivät ja pienenivät, kunnes koko päivän ateria koostui lähes yksinomaan vedestä ja vaahtokarkeista. Kyllä hän silloin tällöin otti palan jostakin hedelmästä, mutta lähinnä hän joi sänkynsä alle piilottamiaan energiapirtelöitä, joista hän kuvitteli saavansa kaiken tarvittavan ravinnon.
Samoihin aikoihin kun Lilyn ystävät huomasivat tämän laihtumisen, myös Jamesin huomionkipeys tuntui vähentyvän. Aluksi se oli Lilylle suuri helpotus, sillä hän ai pitänyt siitä kuinka poika varjosti häntä ja palvoi maata hänen jalkojensa alla. Kuitenkin pitemmän päälle hänen sisältään paljastui ontto kohta, joka oli nyt täyttämättä kun James ei enää tehnyt elettäkään sen täyttämiseksi. Nämä kaksi pitkää vuotta olivat vain pahentaneet Lilyn sairautta Jamesin yhä ollessa välinpitämätön. Välillä Lily meinasi antaa jo periksi, mutta jokin hänen sisällään sanoi ettei pitäisi luovuttaa.
Ystävänpäivä, Lily ajatteli noustessaan tutun vilunvärähdyksen saattelemana. Ehkä nyt olisi oikea aika uudistua. Viimeinen ystävänpäivä Tylypahkassa. Lily päätti tehdä siitä muistamisen arvoisen, että hänellä olisi edes yksi hyvä muisto koulusta.
Tällä kertaa Lily ei menisi muiden mukana Tylyahoon. Kokemus piti saada nimen omaan koulusta, ei sen ulkopuolelta. Mustista vaatteistaan Lily ei kuitenkaan suostunut luopumaan, mutta laittoi sen sijaan vihreän muovikukan hiuksiinsa. Samalla hän keräsi kaikki energiapirtelöt sängyn alta ja heitti ne roskiin Alicen katsoessa silmät pyöreinä vieressä. Näin tehtyään hän kipitti hiljaisuuden vallitessa ensimmäisten joukossa aamiaiselle.
Päästyään tavanomaiselle paikalleen pöydän päähän Lily huomasi penkillä vieressään puisen lakatun rasian, jonka päällä olevassa lapussa luki hänen nimensä. Hän vilkaisi ympärilleen ja näki kolme kelmiä - James oli jossakin kateissa. Lilyn kulmat kurtistuivat ja kiristivät ihoa entisestään, ja hän otti rasian täriseviin käsiinsä. Nostaessaan kantta Lily näki sen olevan taialla laajennettu ja täynnä vaaleanpunaisia sydämen muotoisia vaahtokarkkeja, hänen suosikkejaan. Rasian kannen sisäpuolelle oli teipattu lappu.
Lily, syö. Se on kaikki mitä pyydän. Syö. Syö, ettei sydämeni lakkaa lyömästä.Kyynel vierähti Lilyn poskelle. Hän ymmärsi nyt että oli aiheuttanut tuskaa paitsi itselleen myös muille. Rasia putosi hänen käsistään penkille ja muutama vaahtokarkki putosi sen viereen. Lily tärisi itkun voimasta kauttaaltaan ja haukkoi henkeä kuin hukkuva. Äkkiä hän tunsi vahvat kädet ympärillään, mutta kun hän yritti katsoa, kuka häntä halasi, hän ei nähnyt ketään. Hän tunsi halaajan hengityksen ihollaan, käsivarret harteillaan, silkin pehmeyden poskellaan, mutta ei nähnyt ketään. Ei ketään. Silti hän ei pelännyt. Hän tiesi kuka häntä halasi.
Hän oli kuullut puhuttavan Jamesin uskomattomasta viitasta, muttei ollut koskaan nähnyt pojan käyttävän sitä. No, tietenkään ei
nähnyt, sehän oli näkymättömyysviitta, mutta joka tapauksessa. Nyt James oli siinä viittansa kanssa, eikä Lily nähnyt ketään. Hän kuunteli Jamesin hengitystä niskassaan ja rauhoittui pikkuhiljaa pojan pyyhkiessä hänen kyyneleitään viitan läpi.
Lopulta Lily oli täysin rauhallinen, ja hän nosti kätensä Jamesin pään korkeudelle. Hän haparoi hetken, kunnes tunsi päälaen ja veti viitan pois pojan päältä nähdäkseen pelastajansa. Lily kiersi kätensä Jamesin niskaan ja henkäisi syvään.
"Kiitos", hän kuiskasi, vetäytyi vähän kauemmas ja painoi pehmeän suudelman Jamesin huulille. "Pelastajani."
"Kas niin, tyttöseni", James hymyili ja silitti Lilyn poskea. "Ei muuta kuin puuroa nassuun."