Kirjoittaja: Smarou
Beta: Amorito
Ikäraja: K-11
Paritus: Patrick/Lionel
Genre: Slash, drama, angst, romance
Summary: "Voinko rakastaa pyyteettömästi ihmistä, jolle koen olevani koko ajan velkaa? Jolle olen velkaa rakkauteni."
A/N: Minun piti kirjoittaa epilogia eräälle tekstilleni, ja lähdin kirjoittamaan ilman tarkkaa suunnitelmaa. Jossain vaiheessa huomasin, etten halunnut kuljettaa tarinaa siihen suuntaan, en halunnut muuttaa hahmojani tai heidän suhdettaan sellaiseksi kun olin jo kirjoittanut. Aloitin tyystin uuden epilogin, mutta tämä "Väärä versio" ei jättänyt minua rauhaan. Koska minulla oli pari sivua kielellisesti kelpo tekstiä, päätin työstää sen loppuun. Hahmot ovat samat kuin alkuperäisessä yhteydessä, ehkä tunnistatte ne pöytälaatikosta. Mutta tämä ei oli spin-off, tämä ei ole toinen loppu. En myöskään sanoisi tätä vaihtoehtoiseksi lopuksi, vaikka se sitä eniten muistuttaa. Tämä on polku jonne en halunnut hahmojani viedä.
***
Rakkaudesta itsepetokseen
”Luota minuun”, hän sanoo, ja sulkee käteni omaansa.
Suljen silmäni ja käsken olla luottamatta, mutta hänen pyyntönsä on voimakkaampi kuin järkeni.
”Tällä kerralla se on erilaista”, hän lupaa. Yritän olla toivomatta liikoja, mutta uusi mahdollisuus olla Lionelin kanssa tuntuu tärkeämmältä. Mieleni tekee antaa periksi, antaa hänen pyörittää minua miten haluaa. Pitäisi vain luottaa siihen, että tämä olisi erilaista ja terveempää. Voisin vain rakastua täysillä.
Lionel on nostanut kätensä niskaani ja ohjaa katseeni kohtaamaan omansa. Minun pitäisi saada ikäväni laukaistua jollakin, tekisi mieli juosta, huutaa tai itkeä.
”Saanko?” hän kysyy.
”Mitä vain”, vastaan jaksamatta kierrellä tuntemuksiani.
Käsi niskassani nousee ylemmäs ja painaa päätäni alas. Ehdin hermostua ensimmäisestä suudelmasta eron jälkeen, mutta Lionel painaa kevyesti huulensa ohimolleni. Samalla hän astuu lähemmäs ja laskee käteni otteestaan, siirtäen sitä pidelleen kätensä kyljelleni. Itsesuojeluvaistoni käskee pysähtymään, mutta hänen varovainen, lupaa pyytävä tahtinsa saa oloni turvalliseksi.
Kun kosketus siirtyy kyljeltä selkään, annan itselleni luvan koskettaa häntä. On kulunut liian kauan siitä kun olen viimeksi saanut koskettaa häntä pelkäämättä. Pelkään vieläkin tulevaisuutta, mutten miestä edessäni.
Lionel kietoo kätensä tiukemmin ympärilleni, hänen otteeseensa on helppo vastata. Tuntuu kuin olisin matkannut ajassa taaksepäin useita kuukausia. Hän limittyy täydellisesti lonkkani ja olkapääni väliin. Hänen paitansa kangas pitää samanlaista kahisevaa ääntä kun silitän selkää sen läpi. Hän tuoksuu muistoiltani. On kuin olisin palannut kotiin.
***
Tässä elämässä saan pitää häntä lähelläni, nukkua hänen vieressään ja olla. Tässä elämässä Lionel kysyy luvan kaikkeen toimintaansa, keskustelee kanssani. Hän tietää, että pelkään häntä.
Jokaisen alkavan lauseen kohdalla pelkään miten se loppuu. Muuttuuko pyyntö suudelmasta fantasioihin verestä ja väkivaltaisesta seksistä. Jossain sisälläni mietin, nauttiiko hän siitä. Tunteeko hän itsensä huonoksi ihmiseksi koska on rikkonut minut, tunteeko hän itsensä sairaaksi ja vialliseksi. Rakastaako hän sitä?
Ennen useimmat hänen sanansa puhuivat rakkaudesta, pyysivät, varmistelivat, anelivat. Hän kysyi: ”Saanhan?” Nykyisin hän kysyy: ”Saanko?”
Ja hän saa, eikä pyydä minulta mitään.
Nykyisin hänen silmissään on ikuisen lämmin ja rakastava katse, tapahtui mitä tahansa. Hän on pehmeä ja turvallinen, pitää huolen etten kolhisi itseäni enempää. Hän puhuu rakastelusta kuin se olisi ainoa asia mikä meidät pitää yhdessä. Pelkään milloin hän kyllästyy siihen.
Todellisuudessa kai pelkään milloin kyllästyn itse. Niin täynnä rakkautta kuin suhteemme onkin, se tuntuu nyt valheelta.
Rakastuin alun perin Lionelissa hänen intohimoisuuteensa. Siihen, että jokainen asia vaikutti häneen ja hän nautti elämästä. Siihen, että hän osasi nauttia ja tiesi miten saisi elämästään sellaista. Hänen häpeilemättömään varmuuteensa olla ja haluta.
Nyt se ihminen on kesyyntynyt, enkä tiedä voiko se olla onnellinen tyytyessään vähempään. Tai voinko itse olla onnellinen tietäessäni mitä olen vienyt.
Voinko rakastaa pyyteettömästi ihmistä, jolle koen olevani koko ajan velkaa? Jolle olen velkaa rakkauteni.
Tunnen itseni lemmikiksi jota hän yrittää kaikin tavoin suojella, ja minun pitäisi vain olla kiitollinen. Pahinta on, etten uskalla olla tyytymätön, koska tätähän pyysin, tätähän luulin halunneeni.
Huomaan haluavani häntä koko ajan vähemmän. Alan rakastaa häntä kuin hyväntekijääni, velvollisuudentunnosta.
Kun hän pitää minua sylissään sohvalla ja silittää niskaani, yritän olla tuntematta itseäni koiraksi. Hän painaa kasvonsa hiuksiini ja tiukentaa otettaan vatsani yli, annan hänen tehdä niin. Tiedän hänen kohta kurottavan suukottamaan ohimoani, enkä jaksa väistellä. Nostan ylävartaloani, jotta hän pääsee liikkumaan paremmin. Näinhän minun kuuluu tehdä.
”Saanko?” hän kysyy ja tiedän kääntää päätäni jotta hän voi suudella huuliani, en jaksa enää vastata verbaalisesti.
En jaksaisi tätä.
Hänen kätensä juoksevat hellivästi ylävartalollani, minua kyllästyttää.
”Lionel”, aloitan, ja hän lopettaa turhauttavan kuuliaisesti. ”En jaksaisi nyt”, sanon. Nousen ylös kun hänen otteensa hellittää vähän. En koe tärkeäksi katsoa millaiseen mielentilaan Lionelin jätin.
Nykyään en koskaan mene Lionelin kanssa samaan aikaan nukkumaan.
En pysty käsittelemään hänen hellyydenkipeitä otteitaan, sitä miten hän luulee tekevänsä kaiken minun takiani. On helpompaa esittää nukkuvaa kun hän tulee, silloin en tiedä mitä teen ja millainen olen. On helpompaa valvoa hänen mennessään nukkumaan ja hiipiä myöhemmin sänkyyn, varoa herättämästä.
Huonoina iltoina jään sohvalle kirja kädessä ja sanon aamulla nukahtaneeni siihen.
En edes jaksa välittää näkeekö hän lävitseni.
En jaksa välittää kuinka tilanne sattuu häneen, hänhän tämän on tehnyt. Emme enää kumpikaan osaa olla tyytyväisiä, eikä kumpikaan osaa muuttua oikeaan suuntaan. Huomaan, etten enää halua Lionelia kuten ennen. En tunne halua, enkä juurikaan rakkautta kuten ennen. Mutta en osaa lähteä pois. Olen maksanut tästä liikaa. Olemme kumpikin maksaneet liikaa ja kannamme toisiamme kuin marttyyrit. Kuka hyvittäisi huonot päätökset kun niitä on niin kovasti aikoinaan vaatinut. Kuka oikeuttaisi katumuksen?
Ja minua kuvottaa, etten lähde. Että alistun tällaiseen teeskentelyyn ja näyttelen mukana. Halveksin miestä jonka kanssa jaan asunnon, enemmän kuin koskaan ennen. Joskus epäilen, etten enää rakasta häntä. Joskus tuntuu kuin katkeruuteni olisi kasvanut suuremmaksi kuin mikään mitä vastaan voin taistella. Ja minä tunnen itseni petetyksi, koska en ole sen miehen kanssa jonka kanssa halusin olla. Minusta tuntuu kuin Lionel olisi valehdellut minulle, ja siksi kieltäydyn auttamasta häntä. Ennen jaoimme sänkymme rakkaudella, nyt puolitamme sen syyllisyydellä ja kärsimyksillä.
Enkä lähde, koska pelkään. Jos en enää koskaan tuntisikaan mitään.
