Kirjoittaja: PurpleHorizon
Nimi: Murenevat naamiot
Fandom: Supernatural
Ikäraja: K-11
Hahmot: Gabriel, Lucifer
Genre: Deathfic, One-shot
Disclaimer: Supernatural ei kuulu hyppysiini
Summary: Gabrielin ajatuksia Luciferin kohdatessaan.
A/N: Mä olen todellakin tykästynyt Supernatural-ficceihin. Ja ainii. Tämä kyseinen ficci spoilaa jaksoa 5.19, "Hammer Of The Gods". Aika pahastikin kaiken lisäksi.
Murenevat naamiot
Seisoin itse paholaisen edessä. Katseeni ei värähtänytkään, vaikka sydämeni rukoili minua tekemään toisin. Perääntymään. Tekemään, kuten hän tahtoo. Lopettamaan tämän hulluuden. Palaamaan vanhan, hyvään elämääni.
"Veli, älä pakota minua tekemään tätä", Lucifer sanoi surullisesti.
Hän näytti niin kauniilta. Samalta, kuin kauan sitten. Samalta, kuin taivaassa ollessamme, koko perheen ollessa yhdessä. Mutta ne päivät olivat ohitse. Emme voisi enää ikinä palata siihen, mitä se joskus oli. Sitä rakkautta ei saa takaisin mikään taho. Tämä oli uusi aika.
Ravistin päätäni heikosti ja naurahdin. En voisi perääntyä enää. En sen jälkeen, mitä oli tapahtunut. Viimeinen mahdollisuuteni oli mennyt jo.
"Kukaan ei pakota meitä tekemään mitään", vastasin langenneen veljeni aneluun.
Hänhän sen tiesi parhaiten. Hänhän oli se langennut.
Huokaisu. Hiljaisuus työntyi väliimme painostava, tyhjänä.
"Tiedän, että luulet tekeväsi oikein, mutta minä tiedän missä sydämesi oikeasti makaa."
Mistä voi tietää, mikä on oikein ja mikä on väärin. Eihän Isämme ole enää kertomassa meille, mitä tehdä. Voimme vain toivoa sydämiemme kertovan, kuinka toimia. Mutta minunkin sydämeni oli pettänyt minut.
Luciferin kasvojen piirteet tummuivat. Hän oli arvannut juoneni. Arkkienkelin miekka työntyi syvälle rintaani, se lävisti kovaa vauhtia tykyttävän sydämeni. Ensimmäiset punaiset pisarat purskahtivat ulos kirkkaina kuin kristalli.
"Tässä."
Lucifer väänsi hopeaa terää haavassa. Shokkiaalto jatkoi matkaansa kehossani.
"Amatööri hokkus pokkusta. Älä unohda, että opit kaikki temppusi minulta, pikkuveli."
Nuo muutamat sanat, niin kylmät sanat, raapivat sieluani nälkäisten susien lailla.
Tuijotin järkyttyneenä Jumalan luomaa olentoa, jota olin joskus rakastanut niin paljon ja vieläkin rakastin. Oliko hän oikeasti muuttunut näin kylmäksi ollessaan vankina. Sääli velloi sisimmässäni.
Miekka työntyi vielä syvemmälle. Tunsin raastavaa kipua, kun armoni työntyi minusta ulos sokaisevana valona. Halusin huutaa tuskissani, mutta järkytys oli turruttanut aistini. Oma veljeni.
Kaaduin maahan kylmyyden langetessa vartalooni. Viimeisenä asiana näin, kuinka Lucifer tuijotti minua sateenharmailla, kylmillä silmillään.
Vaikka oletkin langennut, olet silti veljeni ja rakastan sinua.
A/N: Anteeks taas kerran. Mä en vaan voi sille mitään, että näistä tulee näin lyhyitä.
