Title: Mistelikauppias ja karvalakkipoika
Rating: S
Genre: fluffhömppä, romance
Pairing: Sirius/Remus, tuliko yllärinä?
Disclaimer: Rowling omistaa hahmot, minä juonen.
Summary: "Taivaastako sinä putosit sulostuttamaan kurjan katukauppiaan päivää?"
A/N: Omistettu kaikille S/R-ihkuttajille. ^^ Fluffya joulua!
P.S.: Kommentit ois jotain aika parasta. <3
* * *
Ylisuureen kaulaliinaan ja läpälliseen karvalakkiin sonnustautunut nuorukainen liukasteli vasta-aurattua Viistokujaa pitkin kantamuksinaan kaksi täpötäyttä kassillista jouluun kuuluvaa roinaa. Pieniä välttämättömyyksiä, hän selitteli itselleen, muttei voinut hukuttaa tavarakasaan kipeää tosiasiaa - hän olisi jouluna ypöyksin. Oli ensimmäinen joulu Tylypahkan päättymisen jälkeen, ja kaikki olivat omilla teillään. Lily ja James viettivät vaihtoehtojoulua etelässä; Peter oli kadonnut moneksi kuukaudeksi eikä vastannut Remuksen pöllöihin kun tämä yritti kysyä kuulumisia; Siriuksen hektisestä elämästä hänellä oli vain pieniä tiedonmuruja. Viimeisin viesti Siriukselta oli parin viikon takaa, lyhyt ja epämääräinen: Tervehdys Kuutamo, kiirettä pitää. Näemme varmaan pian, ainakin toivon niin. Remus oli ehdottanut että mitä jos he näkisivät samantien, mutta Sirius ei ollut vieläkään vastannut. Hän ei oikeastaan tiennyt, oliko Sirius edes Lontoossa, tai edes Britanniassa. Remus pujotteli tiensä ihmisrykelmien halki, livahti mistelinoksien alla suutelevan parin ohi, luikahti ruuhkaiselle sivukadulle yrittäen näyttää mahdollisimman vähän surulliselta ja yksinäiseltä.
Samassa Remus tajusi hämärästi, ettei hänen oikea jalkansa saanut jäisestä kadusta tasapainon ylläpitämiseen tarvittavaa tukea, ja huomasi seuraavaksi lojuvansa maassa keskellä ruuhkaista katua, ostostensa levinneen ympäriinsä muutaman metrin säteellä ja läheisen lapsikatraan kiljuvan naurusta.
Remus harkitsi kömpivänsä äkkiä pystyyn ja olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta tajutessaan makaavansa ihmismeren keskellä, tavarat pitkin poikin Viistokujaa, niin ettei kenellekään jäänyt epäselväksi hänen ostaneen kirjan Joulu yksin - taiat piristämään, ja kaikesta päätellen aikovan ahtaa itseensä joulun aikana noin viisi kiloa suklaata, hän päätti vain jäädä siihen odottamaan armokuolemaa ja kuvittelemaan omia hautajaisiaan.
Mutta sitten kalpeansinistä taivasta vasten piirtyi mustan hansikkaan peittämä käsi ja naurusta säteilevät kasvot, jotka olivat, voi, niin tutut.
"Taivaastako sinä putosit sulostuttamaan kurjan katukauppiaan päivää?"
Ja ennen kuin tajusikaan, Remus oli taas jaloillaan, käsi tuon mustahankaisen kädessä kuin peläten kaatuvansa taas jos päästäisi irti, ja edessään naurava, punaposkinen Sirius.
"Sirius", Remus huokaisi heikosti.
"Remus", Sirius lausui yhtä pehmeästi, silmät tuikkien. Irrottamatta katsettaan Remuksesta, Sirius kokosi yhdellä sauvanheilautuksella Remuksen ostokset siistiin kasaan tämän jalkojen juureen.
"Missä olet ollut?" Remus tivasi, yllättäen itsensäkin vihaisella äänensävyllään.
"Siellä sun täällä", Sirius sanoi kepeästi, vilkaisi käteensä joka oli yhä toisen kädessä, ja hymyili karvalakkipojalle vinosti. Remus irrotti vaivautuneena otteensa, ja oli huomaavinaan Siriuksen kasvoilla muunkinlaista punaa kuin pakkasen aiheuttamaa. "Viime aikoina enimmäkseen täällä", Sirius jatkoi huitaisten epämääräisesti ympärilleen. "Mistelinoksa?"
Remus tuijotti kahden millin päästä Siriuksen ojentamaa varpua, vilkaisi tämän taakse ja näki heppoisen oloisen myyntikojun, jossa luki välkkyvin kirjaimin: Mustan mistelit - ripustautuvat keneen tahtovat. Nyt oli Remuksen vuoro tyrskähdellä naurusta.
"Lyön näillä kuule vielä rahoiksi", Sirius kailotti loukkaantuneena. "Nämä menevät kuin kuumille kiville. Kaikki haluavat tällaisen", hän sanoi ylpeänä ja läppäisi Remusta oksalla hellästi poskelle. "Sinäkin", hän lisäsi.
"Tiedät varsin hyvin, että vietän joulun yksin", Remus mutisi ja väistyi kauemmas oksalla huitovasta Siriuksesta. "Mihin minä misteliä tarvitsen, kun-"
"Joulu ilman minua?! Älä naurata!"
Remus nosti katseensa ystäväänsä, joka tuijotti häntä kulmat koholla. "Onko talvi pakastanut aivosi? Oletko viimein saanut sen kauan pelkäämäni suklaamyrkytyksen joka heikentää älyllistä toimintaa? Vai oletko niin vajonnut tähän suloiseen jouluhumuun, onko shoppailu vienyt järkesi niin, että kuvittelet lajitoverisi jättävän sinut jouluna rauhaan?"
Sirius pudisteli paheksuvasti päätään ja tarttui Remusta lakista molemmilta puolilta.
"Juttu on niin, Kuutamo", hän sanoi hymyillen Remuksen typertyneelle ilmeelle, "että sinä vietät joulun minun kanssani, minä vietän joulun sinun kanssasi, ja me ehdottomasti tarvitsemme tällaisen!" Sirius heristi mistelinoksaa toisen edessä.
Remuksesta tuntui kuin hän olisi herännyt henkiin väliaikaisen kuoleman jälkeen. Vastustamaton hymy kohosi hänen kasvoilleen, ja hänen vatsassaan tuhannet joulunväriset perhoset lepattelivat kieppuen ja kaarrellen, ja Siriuksen kosketus tuntui jättäneen jälkeensä lähtemättömän lämmön. Hän nyökkäsi, huomaamatta kasvoillaan väreilevän lähes epäremusmaisen virneen.
Sirius katsoi häntä pitkään silmiin, ja Remus ehti nähdä niissä pitkän ja sanattoman litanian ikävästä, jälleennäkemisen riemusta ja innokkaasta odotuksesta, kunnes mistelikauppias rykäisi asiallisuutta tavoitellen ja vetäytyi kojunsa taakse.
"Hyvä. Sanokaamme siis viideltä iltapäivällä?"
*
Ja Sirius saapui, lumentuoksuisena ja tähtien valoa hiuksillaan, kalisuttaen hampaitaan.
"Joulua, Kuutamoinen. Lämmitä minut."
Kasvoillaan se lempeän naurava ilme, joka lupaili aina pitkää iltaa ja kutkuttavia yllätyksiä, joista Remus aina nautti sitä kuitenkaan myöntämättä.
Eikä Remus epäröinyt vetäessään Siriuksen itseään vasten, tuntien tämän viileän posken kuumottavalla ihollaan. Ikävä kuoli toisen kosketuksesta. Kun ote hellitti, Sirius ei astunut askeltakaan taaksepäin, vaan alkoi sivellä Remuksen leuassa olevaa arpea poissaolevan näköisenä.
"Haluatko viiniä?" Remus kuiskasi, väristen sileiden sormien kosketuksesta.
"Mihin minä viiniä tarvitsen kun minulla on sinut?" Sirius mumisi nojautuen lähemmäs ja katsoi haaveellisena kaipaamiinsa meripihkasilmiin.
Samassa kuului kahahdus, ja jokin vihreä, välkkyvä ja varpumainen lensi ilman halki, asettuen kullanruskeahiuksisen yläpuolelle.
"Juuri tämä näistä tekee niin parhaita", Sirius hymähti, Remuksen tuntiessa kuuman hengityksen lähestyvän huuliaan. "Ne asettuvat sen yläpuolelle, jota joku haluaa suudella."
Joulunväriset perhoset Remuksen vatsassa tulivat hulluiksi, levisivät sankoin parvin keuhkoihin tehden hengityksestä epätasaista ja nopeaa, täyttivät hänen aivonsa suloisella sekamelskalla, jonka läpi hän tiedosti Siriuksen pehmeiden huulien maistuvan pakkaselta ja joululta.
Ja suudelman syvetessä hän maistoi myös lupauksen, lupauksen ihanimmasta joulusta ikinä, lupauksen monista yhteisistä jouluista ja suudelmista mistelien alla.
Ja Remukselle sen kaikkein tärkeimmän lupauksen: suudelmista, joilla ei ollut mistelien kanssa mitään tekemistä.
